Mikä meni

kaikki

Toinen oli vaan liian ujo

Tällä palstalla olevista ei ole ollut minkäänlaista suhdetta ikävöimäänsä henkilöön, paitsi kuvitelmissaan.

Varsinaista suhdetta ei ehtinyt kehittymään, hän vaan käänsi katseensa ja sydämensä toiseen kohteeseen ja ehkä useampiin. Hylätty olo ja raskas pettymys esti kaikki lähestymisaikomukseni. Eikä hän vastannut niihinkään, mitkä sai, vai saiko sitä en tiedä. Ontto kysymysmerkkityhjiö on aina läsnä, ja kuitenkin ikävä edelleen elää.
Kuitenkin edelleen uskon, ettei hän millään tavalla huijannut, enkä itsekään.

kakkulin yksinpuhelut vol. 472"

Pitkä suhde n.4v
Suhteessa oli rakkautta ja intohimoa, mutta meillä erilaiset elämänarvot (seurustelu alkoi nuorena, jolloin asiaa ei ajatellut). Olin selkeästi häntä älykkäämpi, eikä hän pitänyt asioista keskustelusta (mikä minulle tärkeää). Minä aikuistuin, hän vasta vuosia myöhemmin.

Pitkäsuhde n.10v
Lähtökohdiltaan kysessä oli älyllinen sielunkumppani ja rakkausliitto (ainakin minun puoleltani). Suhde pystyi kasassa hänen masennuksestaan (alkoi 2-3v suhteen alusta) ja talonrakennuksesta huolimatta, jaksoin tuin ja annoin saamatta paljon itse. Kun lapset syntyi, olisin tarvinnut itse apua. Hän ei pystynyt ja kannoin kaiken yksin ja huolehdin vielä talosta, ja hän vaati syyttävästi enemmän tukea. En jaksanut tukea kaiken sen päälle. Mies lopetti puhumisen ja lukkiutui työhuoneeseen, saatoin joutua odottamaan arkisenkin asian käsittelyä parikin kuukautta saati sitten jos olisin halunnut puhua tunteista tai parisuhteesta. Liitosta tuli tyhjä. Olin hyvin yksinäinen yhdessä. Menimme pasisuhdeterapiaan, jotta asiat ratkeisi.

Mies sairastui pahemmin: taisi olla maaninen ja sotki asiansa perusteellisesti puolessa vuodessa: useampia venäläistä tyttöystäviä (vikat 3kk hän oli jäänyt kiinni yhdestä, muut selvisi jälkikäteen), potkut töistä, firma konkurssitilaan, järjettömiä tekoja ja heräteostoksia (puhutaan satasista, tonneista ja kymmenistä tonneista), silmittömiä raivokohtauksia, ja taas välillä sängyssä apaattisena parikin viikkoa. Kun päätös syntyi helpotus oli suuri. Kertaakaan en ole katunut, elämä on parempaa. Kaikkea ei tarvitse todellakaan kestää, raja tuli vastaan.


Kumpaakaan heistä en ikävöi tai kaipaa. Kokemuksien myötä olen kasvanut PALJON, oppinut paljon itsestäni yksin ja parisuhteessa (terapia oli aivan loistava juttu, vaikkei auttanut perusongelmaan). Ja saanut kaksi ihanaa lasta. En katkeroitunut tai menettänyt uskoani rakkauteen. Ehkä joskus jonain päivänä ;-)

Olen ottanut asiaan kantaa. Uskon, että jokainen väite on kiistatta tosi.

Tulkitsin häntä väärin. Luulin, että hän haluaa tutustua minuun paremmin, kun sanoi viihtyvänsä seurassani. Ja tavattiin usein. Ilmeisesti löysi jonkun, kenen seurassa viihtyy paremmin? Tai muuten vaan kinnostus lopahti?
Olisi kuitenkin voinut ystävällisesti ilmoittaa minullekin, ettei halua enää tavata. Kyllähän mä sen tuosta hiljaisuudestakin nyt jo ymmärrän, mutta olisko ollut liikaa vaadittu, että olisi sanonut suoraan? No, eipä ollut ensimmäinen kerta. Olen alkanut miettiä, teenkö itse jonkun virheen suhteissani, joka saa miehet pakenemaan sanaakaan sanomatta? Vai rakastunko vaan munattomiin luusereihin joka kerta?