Kun ei ole sisaruksia, on vanhemmat voineet täysin keskittyä minuun - negatiivisessa mielessä. Ja vaikka ikää on jo se 50, sama tiukka komento meinaa jatkua vieläkin. Kyllähän tämä traumoja on jättänyt ja pää kiehuu lähes viikottain.
Aikoinaan päiväkirjani ja kirjeenvaihtokavereilta saamani kirjeet luettiin, vaadittiin tilille jostain siellä lukeneesta jos ei heti ymmärretty mitä milläkin tarkoitan.
Kavereissani oli lähes kaikissa jotain vikaa, olivat omituisia ja kummallisia. "Ei leikkimiseen kuule tarvi kavereita, pysyt kuule kotona nyt vaan!".
Kuukautisten alettua sain hirveän vihaisen rökityksen siitä, mitä tulee tapahtumaan jos poikien kanssa vehtaan ja paksuksi paukahdan. Olin tuolloin 12v. en tiennyt "niistä asioista" yhtään mitään, sopersin että "Äiti, minähän olen lapsi vielä ". Höpöhöpö sä mikään lapsi ole.
Murkkuiässä en saanut mennä mihinkään, mutta silti sain toruja ihan varan vuoksi salaa tupakoinnista ja viinan maistelusta, poikien kanssa juttelemisesta. Totuusmittarina oli kasvojeni väri, ilman muuta naama alkaa punottamaan kun äärettömän vihaisena tivataan jostain mitä ei ole tehnyt, syytetään, kovistellaan.
Syytöksiä syytöksiä ja sain puolustella itku kurkussa kaikkea mitä en todellakaan ollut tehnyt tai edes haaveilut tekeväni.
Aikuisena ja perheellisenä tein virheen kun lomalle lähtiessämme annoin äidille avaimen että voi käydä kastelemassa kukat ja tyhjentämässä postilaatikkoamme.
Vara-avain jäi hänelle ja siitä lähtien kulki omilla avaimillaan meillä millon halusi. Myös silloin kun emme olleet kotona. Huomautin asiasta että tällaisesta emme pidä. Vastaus oli äkäinen, pitäähän täällä jonkun käydä katsoon kissojen perään kun aivan ikkunassa vahtaavat kun ovat jätetty yksin. Ja mukavahan se meillä on tulla töistä kotiin kun hän on vähän käynyt siivoamassa ja sinulle tuli muuten postissa kirje, keneltähän se mahtaa olla, avaappas niin katsotaan.
Kun tuo vara-avain meni jossain vaiheessa hukkaan, äitini huijasi lainaan kuopukseltamme kotiavaimen, teetti siitä kopion ja käski lapsen olla hiljaa tästä.
Menin kerran huomauttamaan että koskahan sitä olis niin vanha että sais päättää omista asioistaan... Seuraus oli muutaman viikon mykkäkoulu, ei tervehditty kaupungilla vastaan tullessa, lastenhoitoapua ei tullut jne.
Ja sitten oli näitä pikku pommeja joilla halusi tarkkailla ja kokeila jäätä. Uteli lapsilta kotiasioistamme ja sitten piinasi minua "Teidän pikku Maija muuten kertoi yhden salaisuuden..." Tiukka tietävä tuijotus hiljaisuuden vallitessa, sitä punastumistani odotellen. Ja nämä olivat ehkä jotain sellaista että olin halannut tai suukotellut puolisoani tms.
Onneksi puolison työn vuoksi olemme muuttaneet kauemmaksi vanhemmistani, mutta aina tavatessamme jutut kääntyvät minuun ja siihen mitä olen tehnyt väärin tai mistä minun tulee huomauttaa miestänii/lapsiani/ystäviäni/työtovereitani.
Asuni on väärä, minun tulisi laihduttaa, tehdä työssäni joku asia kuten hän sanoo, tehdä siinä-ja-siinä kerrankin niinkuin hän sanoo jne jne
Kohta olen ihan loppu.
Aikoinaan päiväkirjani ja kirjeenvaihtokavereilta saamani kirjeet luettiin, vaadittiin tilille jostain siellä lukeneesta jos ei heti ymmärretty mitä milläkin tarkoitan.
Kavereissani oli lähes kaikissa jotain vikaa, olivat omituisia ja kummallisia. "Ei leikkimiseen kuule tarvi kavereita, pysyt kuule kotona nyt vaan!".
Kuukautisten alettua sain hirveän vihaisen rökityksen siitä, mitä tulee tapahtumaan jos poikien kanssa vehtaan ja paksuksi paukahdan. Olin tuolloin 12v. en tiennyt "niistä asioista" yhtään mitään, sopersin että "Äiti, minähän olen lapsi vielä ". Höpöhöpö sä mikään lapsi ole.
Murkkuiässä en saanut mennä mihinkään, mutta silti sain toruja ihan varan vuoksi salaa tupakoinnista ja viinan maistelusta, poikien kanssa juttelemisesta. Totuusmittarina oli kasvojeni väri, ilman muuta naama alkaa punottamaan kun äärettömän vihaisena tivataan jostain mitä ei ole tehnyt, syytetään, kovistellaan.
Syytöksiä syytöksiä ja sain puolustella itku kurkussa kaikkea mitä en todellakaan ollut tehnyt tai edes haaveilut tekeväni.
Aikuisena ja perheellisenä tein virheen kun lomalle lähtiessämme annoin äidille avaimen että voi käydä kastelemassa kukat ja tyhjentämässä postilaatikkoamme.
Vara-avain jäi hänelle ja siitä lähtien kulki omilla avaimillaan meillä millon halusi. Myös silloin kun emme olleet kotona. Huomautin asiasta että tällaisesta emme pidä. Vastaus oli äkäinen, pitäähän täällä jonkun käydä katsoon kissojen perään kun aivan ikkunassa vahtaavat kun ovat jätetty yksin. Ja mukavahan se meillä on tulla töistä kotiin kun hän on vähän käynyt siivoamassa ja sinulle tuli muuten postissa kirje, keneltähän se mahtaa olla, avaappas niin katsotaan.
Kun tuo vara-avain meni jossain vaiheessa hukkaan, äitini huijasi lainaan kuopukseltamme kotiavaimen, teetti siitä kopion ja käski lapsen olla hiljaa tästä.
Menin kerran huomauttamaan että koskahan sitä olis niin vanha että sais päättää omista asioistaan... Seuraus oli muutaman viikon mykkäkoulu, ei tervehditty kaupungilla vastaan tullessa, lastenhoitoapua ei tullut jne.
Ja sitten oli näitä pikku pommeja joilla halusi tarkkailla ja kokeila jäätä. Uteli lapsilta kotiasioistamme ja sitten piinasi minua "Teidän pikku Maija muuten kertoi yhden salaisuuden..." Tiukka tietävä tuijotus hiljaisuuden vallitessa, sitä punastumistani odotellen. Ja nämä olivat ehkä jotain sellaista että olin halannut tai suukotellut puolisoani tms.
Onneksi puolison työn vuoksi olemme muuttaneet kauemmaksi vanhemmistani, mutta aina tavatessamme jutut kääntyvät minuun ja siihen mitä olen tehnyt väärin tai mistä minun tulee huomauttaa miestänii/lapsiani/ystäviäni/työtovereitani.
Asuni on väärä, minun tulisi laihduttaa, tehdä työssäni joku asia kuten hän sanoo, tehdä siinä-ja-siinä kerrankin niinkuin hän sanoo jne jne
Kohta olen ihan loppu.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei tarvitse olla edes ainokainen, jos äiti on valinnut jonkun lapsista sätkynukekseen. Ainoana tyttärenä olen kokenut äitini taholta samankaltaisia asioita kuin sinäkin. Olis varmaan mennyt yhtä pahaksi kuin sinulla, ellen törkeimmistä itsemääräämisoikeuksiini kohdistuneista loukkauksista olisi katkaissut välejä hänen suuntaansa .
Aina kun olen sanoutunut irti äitini pomotuksesta ja pannut välimme totaalisesti poikki, sukulaiset ovat puhuneet minut takaisin. Esimerkiksi kerran äitini sokeutui selittämättömästi, ja isäni oli sitä mieltä, että se oli henkistä laatua ja johtui pelkästään välirikostamme. (Minä olin taas syyllinen joo). Sokeus parani, ja alkuun äiti oli kuin hyvin kasvatettu koira, mutta pian vanha vehkeily jatkui. Narsistit pystyvät ihan mihin vaan, ja useimmat ympärillä elävistä eivät tajua sitä ja antavat sen jatkua. Nyt on meneillään lopullinen välirikko. Sukulaisten mielestä minä olen pahis ja äitini pelkästään mukava vanha ihminen. No, ei vois vähempää kiinnostaa.
Tunnen erään ihmisen, jonka (jo kuolleet) vanhemmat ovat olleet vieläkin pahempia. Hän ei edes itse tunnu asiaa oikein ymmärtävän. Vanhempansa ovat pilanneet täysin hänen elämänsä. Nyt yksin hän ei normaaliin elämään kykene, vaikka ei päässä mitään varsinaista vikaa ole.
Etkö yksinkertaisesti vain voisi sanoa vanhemmillesi suoraan, että olet aikuinen ihminen, joka elää omaa elämäänsä omalla tavallaan ja se ei kuulu heille pätkääkään.
Jotenkin vanhempana on vaikea nousta vanhempiaan vastaan, se opittu malli vaikuttaa edelleenkin. Kun on pitänyt olla hiljaa sillon kun sanotaan.
Tai no yhden kerran minä olen sanonut vastaan. Kun aina vieraiden läsnäollessa äitini herkistyi muistelamaan jotain mitä olin sanonut ilkeästi hänelle 3-vuotiaana, ollut itsepäinen lapsi (kaikki 3-vuotiaat ovat itsepäisiä, sitä sanotaan uhmaiäksi). Sain kulla tämän saman tarinan aina uudelleen ja uudelleen "Muistako kun sinä sillon kerran...kerronko miten se juttu meni".
Tätä hänelle katkeraa tarinaa olin saanut kuulla noin 40-vuoden ajan, sitten kerran kuohahdin "Anna jo olla, tuo on kuultu jo miljoona kertaa, mitä noita 40 vuotta sitten tapahtuneita jauhaa?!"
Laittoipa suun kiinni ja sen koommin tätä ikiaikaista tarinaa ei ole kuultu.
Mutta edelleen päivittäin huomaan että toimiani ohjaa isän tai äidin komennot. Isä ei pitänyt että pienenä lauleskelen tai pidän muutakaan ääntä kotona. Huomaan että yritän aina olla hiljaa ja sammuttaa kaikki radiot ja teeveet jos en kokoajan ole niiden ääressä.
Liikuntaharrastukset ovat paha juttu ja yleensäkin harrastukset. Nuorena en saanut harrastaa mitään, se oli vouhotusta, kyllä sitä kotonakin tekemistä pitäisi olla kun keksii vaan.
Joskus juoksin pitkiä lenkkejä, siitä seurasi isän mykkäkoulua ja tuimia katseita, turhaa kouhotusta sellainen juoksentelu.
Mitään ei saanut harrastaa, kotoa ei saanut mihinkään lähteä, ääntä ei saanut pitää.
Silti vanhemmat muistelivat hymyssäsuin miten olivat nuorena käyneet 2x viikossa tansseissa, laulaneet kuorossa, käyneet jumpalla.
Usein kun olin yskin kotona, laitoin radion päälle ja lauloin antaumuksella sen mukana. Tai tanssin ympäri asuntoa.
Kun vanhemmat tulivat töistä, sammutin valoja vähemmäksi ja laitoin radion kiinni, istuin nätisti tekemättä mitään.
Olen nuorimmainen kolmesta. Jossakin vaiheessa sitä huomaa vanhempiensa vanhenevan ja muuttuvan enemmän lapsenomaiseksi. Se on vaihe, missä asetelma muuttuu. Silloin otetaan aikuisen asema ja omakin olo helpottuu, kun ei odota vanhemmilta samaa käytöstä kuin heidän ollessaan nuorempia. Etenkin tämä pätee isäni kohdalla.
Eli ota tiukempi linja vanhempiasi kohtaan. Laita rajat sille, mikä on sopivaa. Ei se ole poissa siitä, että välität heistä. Samalla näytät lapsillesi, ettei sinua voi kohdella miten tahansa. Se voi olla tärkeä taito, kun he joskus löytävät oman puoliskonsa.
Se ketä vanhoja muistelee sitä tikulla silmään on vanha sananlasku, yhä ajankohtainen usein.
Meilläkin rajat asetettiin vanhempi suhteessa, eli kohtasimme tunteemme ja tuntemuksemme ja hyvä niin, sillä nykyään sanaharkka saa olla molempiin suuntiin, eikä mikään osapuoli ota sanoista pulttia vaan se typistyy toisenlaiseen ymmärrykseen kun aiemmin. Joskus kun vielä pultattiin enemmän, niin minuutissa jo saatettiin nauraa tilannetta ja käsitellä jo aivan muita juttuja ja aloittaa vaikka uutta käsiteltävää kinaa.
Ja onhan sitä sitten opittukin tämä esim: Muna luulee olevansa viisaampi kuin kana ja usein on niin, että kanakaan ei tajua, että häntäkin ennen on ollut kanoja jotka ovat saattaneet tietää vielä enemmän. Ja että historia aina vain toistaa itseään. Ja ihminen tyhmistyy siinä samalla aina vain lisää, vaikka kuvittelee kehittyvänsä.
Juuri muutama päivä takaperin kuultua: itsehän käskit muistuttaa asioista ja tämä lausuttiin hetki sen jälkeen kun muna kiukutteli kanan sanoja ja kyllä se kana oli oikeassa, mutta kärsivällinen kiukuttelijalle. tosin kanssakäymisestä ei enää huomaa, että minkäänmoista sotaa olisi enää edes käynnissäkään. mielikö näitä kuvitelmia jostain pystyttelee. Vai missä se kiukku/luulottelu itseään kerää. Hajamielitauti, huolehtiiko muna kanasta vaiko kana munasta. Kumpikin on jokatapauksessa oikeassa samassa kokkelissa.
Se on vähän semmottinen asia, että "normaalit vanhemmat" omaavat ihmiset eivät välttämäti ymmärrä, mistä tässä asiassa pahimmillaan voikaan olla kyse. Enkä ole ymmärtänyt itsekkään, ennenkuin olen joutunut sivusta seuraamaan.
Sääliksi käy, ei niin mukava ihminen olisi ansainnut anopiksi sellaista hirviötä.