Haluaisin tänne avautua. Ehkäpä täälä on joku joka ymmärtää kun tuntuu että ei muut ymmärrä.
Muutin viisi vuotta takaperin vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan 4 vuotias lapseni mukanani. Ennen tänne muuttoa ystävät ja tuttavat ja sukulaiset olivat lähellä. En muista ainakaan ihan hirveesti kokeneeni olevani yksinäinen vaikka tuolloinkin olin kahdestaan lapseni kanssa.
Tänne kun muutin oli alkuaika ihan helvettiä. Mihinkään ei opiskelukavereiden kanssa päässyt kun lastenhoitajaa ei ollut. Tuttavavuus koulukavereiheni jäi hyvin pinnalliseksi, mutta silti tulin kyllä hyvin toimeen lähes kaikkien kanssa. Koin olevani yksinäinen luokalla ja ulkopuolella kaikesta. No pari vuotta kulu ja loppupeleissä en kokenut enää häiritseväksi luokalla että suhde koulukaverihin oli jäänyt pinnalliseksi, kuitenkin tiesin että syy ei ollut siinä että olisin jotenkin huono ihminen vaan kun en ollut päässyt tekemään lähempää tuttavuutta yhteisissä saunailloissa yms.
Tähän neljään vuoteen on myös sisältynyt yksi lyhyt suhde luokkakaveriin. Tämä tyyppi vokotteli pitkään sit kun sai ei enää halunnutkaan ja särjin sydämeni ja oloni oli pitkään paska ennen kun sitten löysin miehen jonka kanssa seurustelin vuoden verran. Myös tämän suhteen loppuminen on ottanut koville. Oikeestaan vasta hiljattain siitä on päässyt yli. Kaikki nämä asiat on saanut läpi käydä lähinnä yksin kun tosi ystävät ovat olleet sen verran kaukana.
Tällä hetkellä olen töissä ja työ on tehnyt mut pitkästä aikaa melko tasapainoiseksi ja jopa onnelliseksi aika ajoin. Työkaverit ovat mukavia, mutta jostain syystä olen muodostanut muurin ja en halua tutustua tällä paikkakunnalla syvemmin uusiin ihmisiin. En myöskään koe että tuntisin oloani vähempää yksinäiseksi jos seurustelisin jonkun kanssa tällä paikkakunnalla ja siksi en edes halua suhdetta.
Nyt olen suunnitellut muuttoa pois tältä paikkakunnalta lähemmäksi kotipaikkakuntaani, jossa asuu jokunen hyvä ystävä, joiden kanssa suhde ei ole pinnallinen vaan ovat niitä ihmisiä joiden kanssa tunnen voivani olla oma itseni ja he tuntevat minut ja saa tunteen olon hyväksi. Töissä meinaan kuitenkin käydä täälä. matkaa tulee jonkin verran, mutta työni on joustavaa, voin tehdä etätöitä ja jonkun verran on reissuja, joten aina ei tarvitse ajaa tuota matkaa.
Pointti tässä on se, että pelkään että yksinäisyyteni, nimenomaan se tunne siitä yksinäisyydestä, ei kuitenkaan helpota, vaikka muutan. Onko kellään kokemuksia siitä että yksinäisyys olisi helpottanut opiskelupaikkakunnalta muuton jälkeen tai jotain vastaavanlaista rohkaisevaa sanaa tai vähemmän rohkaisevaa?
Kiitos sinä joka jaksoit lukea ja erityinen kiitos jos vielä jaksat kommentoida.
Muutin viisi vuotta takaperin vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan 4 vuotias lapseni mukanani. Ennen tänne muuttoa ystävät ja tuttavat ja sukulaiset olivat lähellä. En muista ainakaan ihan hirveesti kokeneeni olevani yksinäinen vaikka tuolloinkin olin kahdestaan lapseni kanssa.
Tänne kun muutin oli alkuaika ihan helvettiä. Mihinkään ei opiskelukavereiden kanssa päässyt kun lastenhoitajaa ei ollut. Tuttavavuus koulukavereiheni jäi hyvin pinnalliseksi, mutta silti tulin kyllä hyvin toimeen lähes kaikkien kanssa. Koin olevani yksinäinen luokalla ja ulkopuolella kaikesta. No pari vuotta kulu ja loppupeleissä en kokenut enää häiritseväksi luokalla että suhde koulukaverihin oli jäänyt pinnalliseksi, kuitenkin tiesin että syy ei ollut siinä että olisin jotenkin huono ihminen vaan kun en ollut päässyt tekemään lähempää tuttavuutta yhteisissä saunailloissa yms.
Tähän neljään vuoteen on myös sisältynyt yksi lyhyt suhde luokkakaveriin. Tämä tyyppi vokotteli pitkään sit kun sai ei enää halunnutkaan ja särjin sydämeni ja oloni oli pitkään paska ennen kun sitten löysin miehen jonka kanssa seurustelin vuoden verran. Myös tämän suhteen loppuminen on ottanut koville. Oikeestaan vasta hiljattain siitä on päässyt yli. Kaikki nämä asiat on saanut läpi käydä lähinnä yksin kun tosi ystävät ovat olleet sen verran kaukana.
Tällä hetkellä olen töissä ja työ on tehnyt mut pitkästä aikaa melko tasapainoiseksi ja jopa onnelliseksi aika ajoin. Työkaverit ovat mukavia, mutta jostain syystä olen muodostanut muurin ja en halua tutustua tällä paikkakunnalla syvemmin uusiin ihmisiin. En myöskään koe että tuntisin oloani vähempää yksinäiseksi jos seurustelisin jonkun kanssa tällä paikkakunnalla ja siksi en edes halua suhdetta.
Nyt olen suunnitellut muuttoa pois tältä paikkakunnalta lähemmäksi kotipaikkakuntaani, jossa asuu jokunen hyvä ystävä, joiden kanssa suhde ei ole pinnallinen vaan ovat niitä ihmisiä joiden kanssa tunnen voivani olla oma itseni ja he tuntevat minut ja saa tunteen olon hyväksi. Töissä meinaan kuitenkin käydä täälä. matkaa tulee jonkin verran, mutta työni on joustavaa, voin tehdä etätöitä ja jonkun verran on reissuja, joten aina ei tarvitse ajaa tuota matkaa.
Pointti tässä on se, että pelkään että yksinäisyyteni, nimenomaan se tunne siitä yksinäisyydestä, ei kuitenkaan helpota, vaikka muutan. Onko kellään kokemuksia siitä että yksinäisyys olisi helpottanut opiskelupaikkakunnalta muuton jälkeen tai jotain vastaavanlaista rohkaisevaa sanaa tai vähemmän rohkaisevaa?
Kiitos sinä joka jaksoit lukea ja erityinen kiitos jos vielä jaksat kommentoida.
Vastaukset 1
Vanhimmat
muutu. Tahdon myös itse vaihtaa paikkakuntaa suuremmille apajille, mutta tuskin mikään muuttuu yksityiselämässäni. En vaan ole samalla aaltopituudella muiden ihmisten kanssa. En osaa puhua samalla tavalla, enkä aina ymmärrä mitä toiset meinaa.... Ja he ihmettelevät minun puhetyyliä ja käytöstä. Ihan ristiin menee kaikki. En kaipaa sellaisia ihmisiä elämääni. Viihdyn yksin. En koe olevani edes yksinäinen, koska tiedän että kaltaisiani erakkoja on kuitenkin olemassa, vaikka ei paikanpäällä.