Landrooverimme oli juuri tehnyt tenän - se muistutti maantien poskessa makaavaa puhvelin raatoa.
Bensa oli lopussa, tai jokin hihna oli katkennut, tai mistä sitä kukaan tiesi. Ilta nousi. Se ei ´laskeutunut´ niin kuin esirippu laskee näyttämölle silloin kun veri on virrannut ja kostonjano sillä sammutettu. Ilta nousi metrinkorkuisista pensaikoista, joissa se oli piileksinyt. Nopeasti, huomaamatta, se oli äkkiä sulattanut kaiken kitaansa. Etelän ilta - iso musta virtahepo tulee juomaan.
Tyttö katseli minua haluamatta puhua, mitään, mistään. Sen jälkeen, kun olin kirjoittanut hänelle kirjeen, hän ei ollut puhunut minulle kunnolla kertaakaan. Luulen, että hänen oli mahdotonta suhtautua minuun millään oikealla tavalla. Ja sitten me osumme samaan seuraan, etelään, maastoautoille. Seurassa ajelu tulee väistämättä mieleen.
Meidän lyhtymme eivät palaneet. Kuljeskelimme auton ympärillä toimettomina, musta korkkinoki maalasi taivaan ja maan. Meillä oli huopia ja öljylamppu. Otin tulitikut. Hän istui autossa ja katseli minua himmeän lasin läpi. Ovi avautui, hän ojensi lampun. "Kiitos." Mietin, miten pitkälle tulehdus voi levitä. Olisi ollut parempi pitää kaikki sisälläni. Nyt hän säälii minua, ja minä säälin häntä siksi. Molemminpuolinen säälimme ehkä auttaa meitä löytämään toisistamme oikeat kielet. Minä olen en osaa soittaa mitään, mutta hänellä on alemmanpuoleinen tutkinto pianonsoitossa. Hän sanoi kerran niin ja soitti jotakin yksinkertaista. Rakastan hänen nauruaan.
Askissa sanotaan: Säilytettävä lasten ulottumattomissa. Raapaise vain itsestäsi poispäin. Noilla eväillä pääsee jo pitkälle.
Raapaisen tikun, itsestäni poispäin. Mokoma katkeaa sormiin. Toisella saan lampun sydämen palamaan. Lentomuurahaiset alkavat tulla valoa kohti, ne tuntevat sitä kohtaan vastustamatonta houkutusta. Inhoan niitä, melkein yhtä paljon kuin termiittejä, jotka rakentavat kukkapenkkeihin omia linnoituksiaan. Autonikkunan takana yksi iso lentomuurahainen tarkastelee minua arvoituksellinen ilme kasvoillaan.
Pidän häntä kauniina, vaikka se on ehkä väärä sana ilmaisemaan sen, mihin todella olen hänessä rakastunut. Se on tuiketta, eloa. Hän on se kuuluisa päivänsäde. Päivänsäde sokeritoukkien ja torakoiden maassa on liikaa meidän molempien hermoille. Hän pidättelee minua alituisessa läheisyydessään aina kun kohtaamme. Ehkä hän toivoisi voivansa heittää minulle edes palloa (silloin tällöin) kun elämä käy muuten pitkäveteiseksi ja kun en enää voi innostaa häntä laulamaan vielä yhtä laulua.
Valkoinen maastoauto pyyhältää pimeydestä muristen ja ratisten vierellemme. He lupaavat hakea jonkun korjaamaan automme.
Hän tulee ulos huopaan raukeasti kääriytyneenä. Haluan aina istua hänen lähellään, ja ehkä juuri se ilmentää pientä sisäsiistiä tragediaamme kaikkein parhaiten.
Pian jo makaamme vuoteissamme verkkojen alla ja kuuntelemme tuulettimen humisevaa liikettä katossa.
Bensa oli lopussa, tai jokin hihna oli katkennut, tai mistä sitä kukaan tiesi. Ilta nousi. Se ei ´laskeutunut´ niin kuin esirippu laskee näyttämölle silloin kun veri on virrannut ja kostonjano sillä sammutettu. Ilta nousi metrinkorkuisista pensaikoista, joissa se oli piileksinyt. Nopeasti, huomaamatta, se oli äkkiä sulattanut kaiken kitaansa. Etelän ilta - iso musta virtahepo tulee juomaan.
Tyttö katseli minua haluamatta puhua, mitään, mistään. Sen jälkeen, kun olin kirjoittanut hänelle kirjeen, hän ei ollut puhunut minulle kunnolla kertaakaan. Luulen, että hänen oli mahdotonta suhtautua minuun millään oikealla tavalla. Ja sitten me osumme samaan seuraan, etelään, maastoautoille. Seurassa ajelu tulee väistämättä mieleen.
Meidän lyhtymme eivät palaneet. Kuljeskelimme auton ympärillä toimettomina, musta korkkinoki maalasi taivaan ja maan. Meillä oli huopia ja öljylamppu. Otin tulitikut. Hän istui autossa ja katseli minua himmeän lasin läpi. Ovi avautui, hän ojensi lampun. "Kiitos." Mietin, miten pitkälle tulehdus voi levitä. Olisi ollut parempi pitää kaikki sisälläni. Nyt hän säälii minua, ja minä säälin häntä siksi. Molemminpuolinen säälimme ehkä auttaa meitä löytämään toisistamme oikeat kielet. Minä olen en osaa soittaa mitään, mutta hänellä on alemmanpuoleinen tutkinto pianonsoitossa. Hän sanoi kerran niin ja soitti jotakin yksinkertaista. Rakastan hänen nauruaan.
Askissa sanotaan: Säilytettävä lasten ulottumattomissa. Raapaise vain itsestäsi poispäin. Noilla eväillä pääsee jo pitkälle.
Raapaisen tikun, itsestäni poispäin. Mokoma katkeaa sormiin. Toisella saan lampun sydämen palamaan. Lentomuurahaiset alkavat tulla valoa kohti, ne tuntevat sitä kohtaan vastustamatonta houkutusta. Inhoan niitä, melkein yhtä paljon kuin termiittejä, jotka rakentavat kukkapenkkeihin omia linnoituksiaan. Autonikkunan takana yksi iso lentomuurahainen tarkastelee minua arvoituksellinen ilme kasvoillaan.
Pidän häntä kauniina, vaikka se on ehkä väärä sana ilmaisemaan sen, mihin todella olen hänessä rakastunut. Se on tuiketta, eloa. Hän on se kuuluisa päivänsäde. Päivänsäde sokeritoukkien ja torakoiden maassa on liikaa meidän molempien hermoille. Hän pidättelee minua alituisessa läheisyydessään aina kun kohtaamme. Ehkä hän toivoisi voivansa heittää minulle edes palloa (silloin tällöin) kun elämä käy muuten pitkäveteiseksi ja kun en enää voi innostaa häntä laulamaan vielä yhtä laulua.
Valkoinen maastoauto pyyhältää pimeydestä muristen ja ratisten vierellemme. He lupaavat hakea jonkun korjaamaan automme.
Hän tulee ulos huopaan raukeasti kääriytyneenä. Haluan aina istua hänen lähellään, ja ehkä juuri se ilmentää pientä sisäsiistiä tragediaamme kaikkein parhaiten.
Pian jo makaamme vuoteissamme verkkojen alla ja kuuntelemme tuulettimen humisevaa liikettä katossa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Epämääräistä, mutta kaunista -määritelmä, joka tuli minulle ensimmäisenä mieleen tekstistä. Lentomuuraisen arvoituksellinen ilme, tulitikun sytyttäminen. Hienosti kuvailtu. Aika paljon aukkoja kerronnassa, mutta sehän ei haittaa. :)
Pelkäsin jääväni kokonaan kommenteitta, kun Rêveusekin kai on minulle yhä vihainen siitä, että lausuin perusteettoman arvion hänen koulustaan. Ja muut vain pitävät muuten matalaa profiilia kesän kunniaksi. Tylsiöt!
Hyvä, jos kaunista, hyvä, jos epämääräistä. Tajusin omasta mielestäni aika paljon, kun eräs runoilija sanoi haastattelussaan, ettei sanoilla voi ilmaista mitään, vaikutelma luodaan rivien väliin jäävällä aineksella.
Olen taipuvainen jättämään aukkoja, koska pidän itse niiden täyttämisestä. Toivon, että lukeva yleisökin pitää. Runohan on yhtä aukkoa, se on enemmän vain ritilä. (Jos huomaat, olen antautunut kirjoittamaan joitakin säkeitä Rakkausrunojenkin puolelle, mutta tulos on - hmmmm... - jännittävää sekasotkua.)
Mutta sinä olet ollut melko hiljaa viime ajan, mitä tulee kirjoittamiseen.
Ihan mukavaa luettavaa. Ei jää mitenkään erityisellä tavalla mieleen, mutta ei kuitenkaan mitään tusinatuotantoakaan. Vertauskuvallinen kerronta hyvin elävästi ja kauniilla tavalla toteutettu.
Hiljaa ollaan, kun ei inspaa millään..pitänee vain odotella otollista hetkeä.
Ensinnäkin, Rêveuse ei ole mistään loukkaantunut.
Mutta kun minä olen lähes jatkuvasti töissä. Tälläkin hetkellä.
Hiljaisuuteen kyllin hyvä syy?
Mutta.
Maisemamaalarimme vauhdissa jälleen. Kyllä sinä sitten osaat leikkiä noille herkullisilla kielikuvillasi - lentomuurahaisen ilme oli yksi niitä hauskoja yksityiskohtia, jotka sitovat tarinan kehykseensä oivallisesti. Autio maisema, ulkopuoliset ihmiset, mutta lentomuurahainen tuntee kotiseutunsa kohtalot?
Tällainen minun mielikuvani. Samoin kuin ajatus Afrikan tuoksusta, vaikkei sitäkään missään mainita.
Yhtä kaikki, minä pidin tästä.
Niin kuin yleensäkin.
[ Niin, minä olen sitten ollut aamuvuorossa kuudesta lähtien... joten suonet anteeksi tekstin lievän sekavuuden. ]
~ Rêveuse
Kirjailijanalkujen epävirallinen taustahaamu päätti ilmoitella itsestään. :)
Miksi tämä jäi tuntumaan niin laimealta? Siinä oli landroover/puhveli, korkkinokea (mitä se sitten onkaan), jo ennen mainittu lentomuurahainen ilmeineen ja paljon muuta chapeau-sanailua. Pari sellaista kohtaa, joista omina oivalluksinani tuntisin pientä ylpeyttä; kukaan ei varmaan ole ikinä kuvaillut iltaa isoksi, juomaan tulevaksi virtahevoksi.
Molemminpuolinen sääli, oikeat kielet ja mielleyhteys pianotutkintoon toimi, ajatusten kulku tuntuu luontevalta. "Sisäsiisti tragedia" oli myös näppärä, ja kuulosti vielä sellaiselta mihin saattaisin itse sotkeutua. Esirippu ja veri ja aina dramaattinen ´kostonjano´ taas ampuvat jotenkin yli, kukaan marttyyria vähäisempi onnistuisi tuskin saamaan niihin mielleyhteyttä sanasta `laskeutua`.
Mutta mutta. En onnistu millään löytämään mitään selvästi silmiin pistävää, joka osoittaisi miksi tämän kantavuus ei kuitenkaan riitä. Lauseista on vaikea saada kiinni: Ihan kuin ne eivät osaisi päättää ollako yksinkertaisia, maalailevia, leikillisiä vai sopivasti epämääräisiä. Kun jokaiseen erilliseen sanayhdistelmään yrittää asennoitua sen vihjaamalla tavalla, päätyy hyvin nopeasti sekaisin ja huomaa rivien loppuneen ennen kuin ehti edes päättää oliko kysymys positiivisesta, negatiivisesta tai neutraalista hetkestä.
(Sainpas sen ulos paperille, vai mikä ruutu tämä on.)
Vielä yksi huomautus: "Mokoma katkeaa sormiin." Olen tullut vuosien varrella siihen tulokseen, että tulitikut rakennetaan tarkoituksenmukaisesti niin heikoiksi, että kaksi kolmasosaa niistä päätyy roskiin käyttämättömänä.
Tulitikkutehtaiden salaliitto kuluttajia vastaan. :)
Hyvä kirjoitelma, mutta miten voi "osua samaan seuraan maastoautoille", jollei mukana ole muita? Silloinhan matka on suunniteltu etukäteen....
Kielellisesti oivallista tekstiä, vaikka osa tarinasta kulkee preesensissä ja vaihtuu välillä imperfektiksi.