Kun täällä nyt oikein urakalla demonisoidaan meistä kaksisuuntaisista itse pahuuden ruumiillistumia. Itse esimerkikisi kerroin edellesissä parisuhteessani välittömästi sairaudestani ja sen laadusta. Olen aina ollut hyvin avoin sairauteni suhteen. Yritin valistaa uutta kummpaniani valistamisen jälkeenkin tästä taudisa raahamalla kaikki mahdolliset kirjat ja lähteet mitä taudista oli saatavilla, ettei mikään tulisi yllätyksenä. Itse kärsin taudin nopasyklisestä muodosta jolloin mielialani vaihtelevat hyvin usein. Mutta kun kirjallisuuteen ei jaksa perahtyä ja asioista ottaa selvää, niin kyllähän ne maniat varmasti yllätyksiä ja hirveitä ovat, kun toisella on kokoajan meno päällä ja toinen on kroonisesti väsynyt tapaus.
Ja jos faktatieto on että epävarmat ja stressaavat tilanteet vain pahentavat tautia, niin voitte kuvitella minkäläista oli elää naimisissa olevan naisen kanssa,joka ei tehnyt mitään sen eteen että ottaisi eron "Ns" Ex-miehestään. Sekä hänen perheensä jonka käsitykset mielensairauksista olivat 1800-luvulta. Eikä Ns."anoppinikaan" olisi varmaankaan montaakaan seulaa läpäissyt saamatta narsistista rajatapauspersoona diagnoosia.
Joten sairauttani piti peitellä kaikilta hänen sukulaisiltaan ja samassa perheessä asuvalta tyttäreltään. Eli tämä kaksoiselämä, naisen kylmyys joka oli täysin vailla yhteisiä päämäriä elämässä ja jatkuvaa stressiä siitä ettei tiennyt mihin kuului, eikä voinut "saanut" olla oma itsensä, kulminoitui yhä pahempiin mania kohtauksiin joihin tuli myös alkoholi mukaan.
Ja typeryyden huippu oli jatkuva jankutus kaiken valistuyritysten jälkeen hokea" Mutta en minä näe sinua sairaana" Muttakun minä jumalauta olen sairas ja vaikka kuinka yritin selittää että masennuksiani, kiukunpuuskiani ja manioitani ei pidä ottaa henkilökohtaisesti, vaan se on sairaus joka puhuu ja hän kyllä tietää millainen on todellinen minä. Niin aina ne kuitenkin aiheuttivat niinkutsutussa perheessämme "shokkitilan" joka oli todellinen irvikuva perheestä jo sen vuoksi että toinen on naimisissa ja vuodesta toiseen kuuntelet tyhjiä lupauksia erosta.
Onneksi pääsin kyseisestä kylmästä kalkkarosta eroon ja hommasin oman asuntoni ja tunnen itseni jälleen 100% omaksi itsekseni. Teen vapaaehtoistyötä mielenterveyden parissa ja kerron ihmisryhmille sairaudestani ilman minkäänlaista häpeää. Voin tuntea itseni kokonaiseksi itsekseni sairaudestani huolimatta ja kummasti se tasapainoitti elämääni niin jatkuvan ahdistuksen kuin tuurijuoppoudenkin osalta. Jonka voin varoittaa olevan huonoin mahdollinen lääke ahdistukseen.
Uusi lääkitys toimii hyvin ja tulevaisuus on mahdollisuuksia täynnä. Joten neuvoisin kaikkia teitä siskoja ennen kuin päästätte asiat liian pitkälle käymään siellä kirjastossa ja ottamaan asioista selvää jo parisuhteen alussa, koska ennemmin tai myöhemmin ne varjotkin tulevat esiin. Ja silloin on todella hyvä tietää että se on sairaus jokaa puhuu, eikä se ihminen johon olette rakastunut. Ja katsokaapa arvon neidit sinne peiliinkin välillä. Se lienet jokaisen "terveen" ihmisen merkki.
Ja jos faktatieto on että epävarmat ja stressaavat tilanteet vain pahentavat tautia, niin voitte kuvitella minkäläista oli elää naimisissa olevan naisen kanssa,joka ei tehnyt mitään sen eteen että ottaisi eron "Ns" Ex-miehestään. Sekä hänen perheensä jonka käsitykset mielensairauksista olivat 1800-luvulta. Eikä Ns."anoppinikaan" olisi varmaankaan montaakaan seulaa läpäissyt saamatta narsistista rajatapauspersoona diagnoosia.
Joten sairauttani piti peitellä kaikilta hänen sukulaisiltaan ja samassa perheessä asuvalta tyttäreltään. Eli tämä kaksoiselämä, naisen kylmyys joka oli täysin vailla yhteisiä päämäriä elämässä ja jatkuvaa stressiä siitä ettei tiennyt mihin kuului, eikä voinut "saanut" olla oma itsensä, kulminoitui yhä pahempiin mania kohtauksiin joihin tuli myös alkoholi mukaan.
Ja typeryyden huippu oli jatkuva jankutus kaiken valistuyritysten jälkeen hokea" Mutta en minä näe sinua sairaana" Muttakun minä jumalauta olen sairas ja vaikka kuinka yritin selittää että masennuksiani, kiukunpuuskiani ja manioitani ei pidä ottaa henkilökohtaisesti, vaan se on sairaus joka puhuu ja hän kyllä tietää millainen on todellinen minä. Niin aina ne kuitenkin aiheuttivat niinkutsutussa perheessämme "shokkitilan" joka oli todellinen irvikuva perheestä jo sen vuoksi että toinen on naimisissa ja vuodesta toiseen kuuntelet tyhjiä lupauksia erosta.
Onneksi pääsin kyseisestä kylmästä kalkkarosta eroon ja hommasin oman asuntoni ja tunnen itseni jälleen 100% omaksi itsekseni. Teen vapaaehtoistyötä mielenterveyden parissa ja kerron ihmisryhmille sairaudestani ilman minkäänlaista häpeää. Voin tuntea itseni kokonaiseksi itsekseni sairaudestani huolimatta ja kummasti se tasapainoitti elämääni niin jatkuvan ahdistuksen kuin tuurijuoppoudenkin osalta. Jonka voin varoittaa olevan huonoin mahdollinen lääke ahdistukseen.
Uusi lääkitys toimii hyvin ja tulevaisuus on mahdollisuuksia täynnä. Joten neuvoisin kaikkia teitä siskoja ennen kuin päästätte asiat liian pitkälle käymään siellä kirjastossa ja ottamaan asioista selvää jo parisuhteen alussa, koska ennemmin tai myöhemmin ne varjotkin tulevat esiin. Ja silloin on todella hyvä tietää että se on sairaus jokaa puhuu, eikä se ihminen johon olette rakastunut. Ja katsokaapa arvon neidit sinne peiliinkin välillä. Se lienet jokaisen "terveen" ihmisen merkki.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Hyvä hyvä hyvä!!!! Juuri näin se menee. Sama teksti kyllä pätee myös miehiin.
Olen niiiiiiiiin kyllästynyt täällä esiintyvään puolisoiden valituksiin. Emme ole eikä meistä tule ihannepuolisoita. Sairaus on aina läsnä, joskus pahempana, joskus piilevänä. Sen kanssa voi tulla toimeen, jos haluaa. Ja jos ei, sitten on erottava ja lopetettava valitus ja toisen syyllistäminen. Kukaan meistä bipoista ei ole tätä vapaaehtoisesti halunnut. Puolisot sen sijaan ovat vapaaehtoisesti valinneet suhteessa pysymisen.
Itse olin parisuhteessa miehen kanssa, jolla oli erittäin vakava fyysinen sairaus, joka rajoitti huomattavasti jokapäiväistä elämäämme. Valitsin elämän hänen sairautensa ehdoilla, vapaaehtoisesti. Sairaus oli niin vakava, että hän lopulta valitsi kuoleman raskaiden hoitojen sijaan. Joten tiedän mistä puhun, kun puhun sairaudesta parisuhteessa. Parisuhde ei ole vankila: sieltä pääsee halutessaan pois, jos ei kestä.
Nykyiselleni kerroin sairaudestani heti suhteen alussa. Hän ei ymmärrä vaikka miten kerron. Hän ei halua ottaa selvää. "Hyväksyy" sairauden, mutta ei sitä, että olen sairas. Onneksi olen suurimman osan aikaa ollut kunnossa.
Ne sairauden aiheuttamat teot valitettavasti tapahtuvat aivan oikeille ihmisille ja aivan oikeassa maailmassa. Kumpa voisikin herätä manian jälkeen ja todeta, että se oli vain sairauskohtaus, mitään ei oikeasti ole menetetty.
JuudasIskariot00, voi olla että pidät minua vähän vanhanaikaisna, mutta en voi kuvitella milllaista olisi elää naimisissa (toisen kanssa) olevan partnerin kanssa. En edes seurustelisi (vielä) naimisissa olevan kanssa.
Monetkaan bipon puolisot eivät ole osaansa vapaaehtoisesti valinneet. Mieheni sairastui vasta vuosia naimisiin menon ja lastemme saannin jälkeen.
Bipohan on yleensä hoidettavissa oleva sairaus, eli ei sen taudin ehdoilla ole pakko elää. Ero on bipon puolisolle yksi vaihtoehto, mutta myös bipoa sairastava voi itse hoitaa sairauttaan.
Näistä teidän bipojen kirjoituksista kyllä huokuu oikein se agressiivisuus mikä teillä sairautenne seurauksena on.
Älkää aina hokeko, että "ottakaa ero meistä bipoista", ei se aina ole niin yksinkertaista.
Vastuullisena ihmisenä ei sitä eroa hae ja perhettä hajota heti ongelmien koittaessa, vaan sitä yrittää sopeutua ja selviytyä.
Niinpä, se toinen on aina se vastuullinen ja ymmärtää mitä vahinkoa ero tekee itselle, toiselle sekä lapsille.
Ja se bipo-puoliso on kuin lapsi joka ei saanut karkkia kaupasta, mököttää ja tivaa että "ota musta sit ero vaan", edelleen sama itsekeskeisyys ja lapsenomaisuus isojen ja vakavien asioiden edessä. Ei näe metsää puilta, kun se on se "minä minä minä ja minun sairaus, minähän se tässä kärsin pahiten".
Mutta kun se on niin:
1) Bipo on sairas
2) Bipo kärsii pahiten
Mikä tässä ei muka ole totta?
Jos puoliso koko ajan haukkuu, ei ihme että bipo ehdottaa eroa. Kuka jaksaa koko ajan olla syyllinen ja paha suhteessa.
Puoliso toki aina yrittää venyä ja vanua, ei huuda, ei hauku, koettaa tukea ja auttaa, koettaa ymmärtää sairautta.
Ja siitä yleensä saa ne haukut sekä erouhkailut, ja yleensä se oikea erokin.
Erot ei oo ikinä yksinkertaisia. Ite oon seurannu tätä palstaa sivusta pitemmän aikaan. Ja en oikeesti ihmettele, miks bipot kirjottelee täällä agressiivisesti. On tullut niin monta haukkumisviestiä. Joku jopa kehtas verrata viestissä bipoa hitleriin. Kirjoitellaan miten bipot ei kadu mitään, miten ollaan väkivaltaisia, tunteettomia ihmisiä, joissa ei ole mitään hyvää. Kai sitä ihminen saa puolustautua? Ja kysehän on siitä, et sulla on mahdollisuus lähteä... Tietenkin hyvä, jos jaksat olla tukena ja yrittää ymmärtää.
Taas se tuli "sulla on mahdollisuus lähteä".
Niinhän täällä on moni lähtenytkin, jos olet lukenut ketjua "elämä biposuhteen jälkeen"
Aina se lähteminenkään ei ole ratkaisu, asiat ei tosiaan ole niin mustavalkoisia.
Elävästä elämästä ne karmeat kertomukset maniasta täällä on, joskus totuus sattuu, ja sille me ei kukaan voida mitään, mutta kyllä totuudesta kirjoittaa saa.
Terve ihminen osaa asettaa rajat sille, mitä hän kestää ja mitä ei hyväksy.
Suhteen lopettaminen voi olla ainoa tapa suojella itseään ja lapsia. Voi myös olla oikein jatkaa suhdetta, mutta silloin pitää hyväksyä se, että toinen on sairas. Ei tähän ole yhtä oikeaa ratkaisua. Eivätkä kaikki bipot oireile samalla tavalla. On ihan eri asia olla suhteessa ykkös- kuin kakkostyypin bipon kanssa. Täällä vaan kaikki niputetaan samaan.
Ihannetila olisi se, että toinen jaksaa tukea ja toinen hoitaa itselleen sopivan lääkityksen. On niin kovin inhimillistä, että odotetaan vain sen toisen hoitavan oman osansa ja unohdetaan oma vastuu tilanteesta.
Jos elämä on ylivoimaisen kurjaa bipon kanssa, en ymmärrä, miksi joku terve jää suhteeseen. Eikö silloin ole järkevintä lähteä ja pelastaa edes itsensä? Erosta on mahdollisuus eheytyä, vaikka helppoa se ei välttämättä ole. Saattaapa joskus olla niinkin, että bipon oirehtimisen takana on hankala parisuhde, jolloin erosta hyötyy myös bipo.
Olen lukenut. En tarkoittanut tota pahalla vaan sillä, että mulla ei ole vaihtoehtoa päästä tästä eroon. Sen kanssa vaan pitää oppia elämään. Ja ei tietenkään ole mustavalkoista. Ja minulla ei ole myöskään mitään sitä vastaan, että kirjoitetaan maniasta toisestakin näkökulmasta. Niin kauan ennen kuin se menee siihen, että ruvetaan syyttelemään kaikkia bipoja toisen teoista. Siinä menee mun raja. Ja todellakin nostan sinulle hattua siitä, että oot päättänyt jäädä, vaikka miten vaikeeta oliskin!
Luin aloituksen ja ihmettelen mihin suuntaan keskustelu kääntyi. Takaisin bipo-vihaan. Eikö kukaan näe kyseisen tarinan "terveen" naisen käytöksessä mitään älyttömyyttä. Vai onko tu teidän naisten mielestä normaalia käytöstä. Itse en soisi tuollaista naista kenellekkään.
Se bipon kestäminen usein tarkoittaa pettämisen kestämistä, valehtelun kestämistä, rahojen tuhlailun kestämistä, itekkyyden kestämistä, raivareiden kestämistä, syyttelyn kestämistä, bipon katoamistemppujen kestämistä ja paljon muuta lisää.
Eikä bipon kanssa ole edes useinkaan "vain huonoa suhdetta". Bipo puoliso saattaa tänään rakastaa sinua yli kaiken ja huomenna vihata sinua yli kaiken. Mitä siinä tilanteessa pitäisi uskoa?
Siitä Hitleristä sen verran vielä, että maniassa se oli aivan selkeästi. Olen jostain lukenut, että Hitler söi amfetamiineja ja se selitti sitä maanista käytöstä, en tiedä onko totta.
Oletko sä Bipon Exä ihan terve itse? :D "Siitä Hitleristä sen verran vielä, että maniassa se oli aivan selkeästi. Olen jostain lukenut, että Hitler söi amfetamiineja ja se selitti sitä maanista käytöstä, en tiedä onko totta." Mitä hittoa otat jonkun sekopään Hitlerin esiin tässä tilanteessa? Hitler oli ihan tyypillinen psykopaatti, eikä mikään bipo. Ainoastaan joku tunteeton psykopaatti pystyy tapattamaan ihmisiä kamalan määrän. Sun jutuistasi tulee sellanen olo, ettei sulla itsellä ole kaikki intiaanit kanootissa. Taika on kanssa toinen, jonka pitäis hankkia apua. Samaa tekstiä päivästä toiseen. Käyttääköhän se jotain copypastea, kun lauseet eivät muutu mihinkään. Se että puoliso on ollut bipo, ei tarkoita etteikö teillä ns terveillä kumppaneilla olisi päässä jotain vikaa. Bipon mies sitten taas hakee kruunun kiillotusta tältä palstalta.
Tietenki bipoa sairastavat ovat aggressiivisesti käyneet näitä muutamaa sekopäätä vastaan, jotka solvaavat ja yleistävät bipoja kaiken aikaa. Parhaalla ystävälläni on bipo, eikä koskaan ole tuhonnut kenenkään elämää eikä loukannut meikäläistä millään tavalla. Oksettaa lukea näitä yleistyksiä. En yhtään ihmettelisi, jos näiden muutamien hullujen yleistäjien vuoksi joku vielä tekee itsemurhan tai saa pahan masennusjakson.
Te "normaalit" ootte vaan niin katkeria, kun te olette niin helppoja ja tyhmiä saaliita. Että teidät imetään kuiviin ja vaihdetaan parempaan. Ei se ole tyhmä joka pyytää vaan se joka antaa :D
Säälittää että ihmisellä ei ole parempaa elämää kuin vaan "saalistaa" muita ihmisiä.
Me muut kun elämme elämäämme täysillä ja rakennamme tulevaisuutta, rakastamme ja olemme onnellisia, otamme elämän tyynet ja karikot vastaan rohkein mielin.
Teitähän tässä pitäisi sääliä, elämänne on niin tyhjää, ainaista vaihtamista ja paremman hakemista... Mitäpä siitä on jäljellä kuolinvuoteella, ainoastaan pahaa mieltä ja rikkonaisia sydämiä sekä perheitä. Ei ole helppo elämä teilläkään...
Itsemurhankin teette ihan toisten kirjoituksien takia, tai saatte sen takia masennuksen. Voi, voi. Kaikissa muissa aina syy. Onneksi te bipot olette olleet niin sydämellisiä kirjoitteluissanne.
Masennuksen voi laukaista monikin asia, ja kamalat kirjoitukset voivat olla liian herkille ihmisille se viimeinen niitti. Eikä tämä koske yksin bipoja, vaan kaikkia mielenterveysongelmia. Näemmä sinäkin Bipon exä syyttelet bipoja kaikesta, sinussa ei ilmeisesti ole mitään vikaa.
Eikö tuo nyt mee toisinpäin... Jokaikinen bipon exä syyttää bipoa kaikesta, kun sä nyt teit noin, oot niin paha. En minä ainakaan syytä exää kaikista meidän ongelmista, en todellakaan. Mä tein omat virheeni ja exä omasa, joita mä en enää pystynyt antamaan anteeks. Luultavasti exäkään ei ole minun virheitä anteeksi antanut. Vaikka, jotka asiat tapahtuivat suhteessa 6 vuotta sitten, joka ikisessä tappelussa ne tuli esiin. Petin, silloin ja se oli väärin, mut jos antaa anteeksi niin se pitäisi jossain vaiheessa sitten oikeesti unohtaa. Eikä haukkua toista huoraks ja kaikeks muuks mahdolliseks. Ja itsemurha tai masennus näiden keskustelujen perusteella, ei ehkä pidä paikkaansa. MUTTA jos ja valmiiks oot todella maassa, niin nämä syyttelyt voivat pahentaa sitä ja lisätä sitä toivottomuutta siitä, että en tuu koskaan olemaan hyvä ihminen. Ei kukaan tee itsemurhaa pelkästään toisen takia,. Itsellä historiassa yksi yritys ja suurin syy siihen oli, että en oikeesti enää kestänyt sitä paskaa oloa sisällä, sitä miten paljon inhosin itseäni ja en nähnyt tulevaisuudessa mitään muuta kun mustaa. En niin mitään hyvää. Ja exä käänsi tämänkin toisinpäin, alkoi puheet, että hänellä on niin helvetin vaikeeta, kun pitää kokoajan pelätä tapanko itteni. Tää tapahtui eron jälkeen ja samalla soittelee puheluita, joissa ite uhkaa tappaa minut. Ite taistelin samalla itseeni ylös pohjalta, miettien, että meenkö osastolle vai en.
No jos olisin just saanut diagnoosin, voisin todellakin järkyttyä näistä teksteistä. Ja tuleva elämä sairauden kanssa tuntuisi ihan varmasti karmivalta. Jos näitä juttuja kaikkinensa lukee.
Jos olisin juuri saanut diagnoosin hakisin tietoa sairaudesta kaikista mahdollisista paikoista ja vertaistuki ryhmistä. Hakisin sitä tietoa myös varmasti täältä. Että tietysti jos joku nuori kokematon bibo diagnoosin saanut ihminen lukee näitä meidän tarinoita, siinä voi elämä järkkyä todenteolla. Siinä mielessä toisten syyttely tuntuu pahalta. Itse ainakin haen tietoa ja ymmärrystä omiin kokemuksiini. Vaikka tarinamme on lopullisesti ohi ja sillä tiedolla ei ole tähän hetken tilanteeseen juuri apua, niin tarvitsen sitä itseni takia. Haluan ymmärtää mitä mania tekee, miksi, kuinka kauan ja mitä. Kun ymmärrän sitä, pääsen itsekkin eteenpäin jatkamaan omaa elämääni.
Bipot täällä syyttää. Puolisot ja entiset sellaiset ovat kertoneet mitä bipot ovat tehneet. Ettekö te käsitä! Jos bipot ottais tautinsa vakavasti, niin luulisi haluavan tietää.
Ai mitä minä haluan tietää? Sen miten joku toinen bipo käyttäytyy maniassa? Ja vielä semmosilta ihmisiltä, jotka eivät ole sitä oman pään sisällä tunteneet. Kyllä mä tiedän minkälainen mä oon kun vauhti on päällä. Ja tosiaan suurin osa hypoistani on "ollut" touhukausia, järettömiä siivous-, koulu-urakoita. Se, mitä joku toinen on tehnyt ei tarkoita sitä,että mä koskaan tulisin toimimaan niin. Ja suurin osa vielä näistä bipo-existä kertoo bipoista, jotka ei hoida itseään. Siinä on suuri ero. Mä otan tän sairauden vakavasti, valitsen lääkket, normaalin elämän, johon mun exä ei kuulu millään tavalla. Mulla on parempi olo ilman sitä. Ja en eronnut hypossa, mietin puol vuotta eroa. Annoin exälle vaihtoehdon, jos suostuu hakemaan apua omaan väkivaltaisuuteen voidaan jatkaa. Ei suostunut! Kaikki ei oo mustavalkoista! Ei ne exätkään aina enkeleitä oo...
Ja minä olen ihan ihka tavallinen tien tallaaja, jonka elämä järkyttyi perinpohjin kun tapasin miehen, ja joka pamahti pahaan maniaa. Tältä kaverilta ei selityksiä tule saamaan koskaan, koska eihän hän edes ole sairas.
Syy miksi minä olen täällä, on se että selvitäkseni kuiville siitä KÄSITTÄMÄTTÖMÄN järkyttävästä kokemuksesta, jostain sitä apua tarvii imeä.
Minä en hauku biboja, en ole sitä tehdyt yhdessäkään viestissä, enkä sitä meinaa tehdä. Minä puhun suhteesta ihmiseen jolla hypojen lisäksi oli psykoottistasoinen mania. Ja ainut vaihtoehto meidän suhteen jatkumiselle olisi ollut hänen sitoutuminen sen hoitamiseen. Mutta jos ei ole omasta mielestä sairas niin sitoudu siinä sitten.
Sinä tunnut fiksulta mieheltä, joka on nöyrä sairauden edessä. Ja selvästi hallitset sitä. Myös sinun viestit ovat avanneet tätä omaa kaaostani päässä. Kiitos siis siitä. Sinä jaat omaa tietoasi meille kaikille ja osaltasi siis autat.
Kenenkään rooli tässä sairaudessa ei ole helppo. Eikä niitä saa missään tapauksessa vähätellä. Asioista pitää voida puhua suoraan ja avoimesti. Ilman mitään järkyttävää loan heittoa. Ketä ja mitä se edistää ?
.
Jos minun viestejä tarkoitin, niin kiitos vaan... :) Ainut vaan, että oon nainen en mies... :D Mutta jos mun viesteistä jotain apua on ollut niin hyvä vaan. Pura ihmeessä tunteita. Ja kiitokset siitä, että kumminkin ymmärrät sen, että kaikki me bipot ei olla samanlaisia, kuin exäsi. :)
Hyvänen aika, anteeks kauheesti, tosta sukupuoli erheestä :) ja sinuu tarkoitin.
Ymmärrän sen oikeen selvästi, että on kahden tyyppistä bibolarisuutta. Toisessa oireet helpompia ja siksi paremmin hallittavia. Ja katkeran kateellisen surullisena luen niitä, jotka ovat sinut sairautensa kanssa, eivätkä anna sen ohjata elämäänsä. Ja sieluni syvyyksistä pahoillani siitä, että juuri minulle tärkeä ihminen upposi syvälle taudin sisälle...huokaus...
Mulla just todettiin kakkostyypin bibo. Olen kyllä aika järkyttynyt miten täällä nämä ns. terveet käyttäytyvät. Kamalaa yleistämistä. Minulla ei esim. noita manioita juurikaan ilmene muutakuin siivousvimmana ja sillä että shoppailen lapselle vaatteita ja leluja 50€ sijasta satasella. Raivokohtauksia olen saanut ja tiuskin miehelleni, se tuntuu pahalle.
Pahalle tuntuu myös se että joku ajattelee minusta häiriöni vuoksi tuollatavalla miten tuolla aikaisemmin kirjoiteltiin. Kaikki bibot eivät ole samanlaisia!
Monesti me bibot ollaan kilttejä ja huomaavaisia ihmisiä ja yritämme parisuhteessa kaikkemme. On kiva manian jälkeen aina katua tekoja ku tekijänä ei ole omapersoona ollut vaan se sairaus tästä olen itse saanu kokea monenmoista suhdetta ja työtä ym. menettämään. . Ei ole hauskaa olla bibo ja loukata jotain vaikka ei tarkoittasi oikeasti sitä. Onneksi ei ole tällähetkellä ketään ketä loukata omalla sairaudella vaikka kaipaa jotain rinnallensa kun ei vielä niin vanhakaan ole 35v ja takana kaksi avioliittoa ja useita suhteita. Ehkä parempi olla yksinään ni ei ainakaan loukkaa ketään tietämättään.. :D
Entäs jos etsisit itsellesi partneriksi toisen bipon. Te selvästi täälläkin ymmärrätte toisianne.
Tottakai bipot ymmärtävät toisiaan, mutta ei se tarkoita että hyväksymme kaiken mitä toinen bipo tekee. Eikä sen pitäisi olla syy tai este seurusteluun. Bipojakin on niin erilaisia, osa hoitaa itseään, osa ei. Miksi minun pitäisi seurustella bipon kanssa, joka ei hoida itseään???
Bipon exä on kyllä niin pihalla. Miten ihmeessä minunlaiseni sopisi vaikka sellaisen bipon kanssa yhteen, jonka sairaus on todella paha? Itse en juo, en petä, en valehtele, en hyppää tuosta noin vaan uuteen suhteeseen jne. Monet bipot eivät edes halua sitoutua. Ja meitä bipojakaan ei joka nurkan takana ole, joten mitkä ovat mahdollisuudet löytää sopiva kumppani? Itse voisin seurustella bipon kanssa, mikäli kriteerit täyttyvät.
Jos vaikka syöpäpotilaat, alkoholistit, idiootit, selkävikaiset ja ties mitkä hakisivat tästä lähtien itselleen samanlaisen kumppanin. Et tosiaan taida paljon ajatella sanomisiasi.
Bipon exänä voin kertoa että sen suhteen jälkeen olen toisenlainen.
Kyllä meni maailma sen bipon kanssa niin kummaksi. Toipua kesti pitkään.
Toivon kovin etteivät tyttäreni sekoa bipoon koskaan. Toistaiseksi tytöt ovat olleet terveitä. Mutta onhan se riski että vävykin tulee olemaan bipo, kun tyttöjen isäkin on.