Hei kaikille epiäiteille tai iseille! Taas on edessä pitkä ja kylmä syksy ja talvi ja lasten harrastukset ja niihin kulkeminen, johon en paljon voi olla auttamassa kun autoa en voi ajaa sattuneesta syystä. Itkua taas kokona väänsin kun lapset kertoivat harrastuksista tullessaan naapurin lasten tulleen vanhempiensa kyydissä autolla kun omani joutuivat vesisateessa juoksemaan kotiin. Eipä ole nimittäin ensimmäinen kerta kun vastaavaa tapahtuu, omat lapseni joutuvat odottelemaan bussia pysäkillä kun naapurit ajavat ohitse vilkutellen matkalla samaan määränpäähän. Viime talvena myöskään naapurit eivät kyselleet voisivatko tuoda vaikkapa maitopurkkia töistä tullessaan, mutta lastenhoitoapu kyllä kelpaa, sillä olenhan käytännöllisesti katsoen aina kotona. Olenko katkeroitunut vai näinkö elämä menee? Entä onko mahdollista saada palveluseteletiä tms lasten harrastusmatkoihin?
Lapset kärsii
Marsu32
9125
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Anteeksi nyt, mutta kuulostaa siltä että luot itsellesi mielikuvaa surkeasta elämästä ja töykeistä naapureista, mutta kaikki eivät tiedä epilepsian aiheuttamista ongelmista ja hankaluuksista, eivätkä näin ollen tajua tarjota apua. Ei minulla ainakaan tulisi mieleen KYSYÄ joltain naapurilta haluaako hän maitoa kaupasta, vaikka mielelläni toisin, jos hän kysyisi minulta! Enkä koskaan oleta(!) omienkaan naapureiden tekevän minulle palveluksia, jos en itse pyydä.
Kyllä minä ja sisarukseni (ja suurin osa kavereista) aina juoksimme kotiin harrastuksista ennemmin kuin pääsimme vanhempien kyydissä, enkä muista kertaakaan sitä harmitelleeni. Eivät lapset ota asioita niin raskaasti. Hekin voisivat kysyä naapurilta jos pääsisivät kyydissä, jos kerran tietävät että määränpää on sama.
Kaikkeen ei ole mahdollisuuksia minullakaan, mutta sen kanssa on elettävä. Lapset eivät taatusti sinua syytä, vaan tuntevat vain pahaa mieltä, jos suret kohtaloasi (ja heidän).
Hei! Näissä tapauksissa joissa mieleni olen pahoittanut ovat ihmiset tienneet sairauteni sekä sen aiheuttamista rajoituksista ja se minua juuri ihmetyttääkin, että miksei kimmpakyytiä sade/pakkassäällä lapsille voisi tarjota. Ja jos sait käsityken,että oletan, että kuka tahansa naapuri olisi velvollinen tuomaan minulle maitopurkin, niin en nyt ihan sitä tarkoittanut, vaan näiden kenen kanssa minä ja lapseni olemme lähes päivittäin tekemisissä ja auttamista tapahtuisi puolin ja toisin. Eikä lapset varmankaan asioita otakaan niin raskaasti, mutta miksi heidän pitää värjötellä bussia odotelessa kun naapurin autossa tilaakin olisi ollut. Mutta kiva, jos sinä mieluummin juoksit harrastuksista parinkymmenen asteen pakkasissa kotiin kuin istahdit lämpöiseen autoon.
Kaikkea ei vaan aina tajua tehdä tai tarjota. Kukaan.
Ja tarkoitin kyllä että useammin jouduimme kävelemään harrastuksista kotiin, kuin pääsimme vanhempien kyydissä. Väärä sanavalinta.
kyllähän se tietysti on kiva saada kehnolla kelillä kyyti kotia, mutta jos bussillakin pääsee mikäs siinä. Itse olen tottunut kulkemaan julkisilla harrastuksiin lapsesta pitäen eikä tuo ole sen pahemmin haitannut.
Voisithan kysyä naapureiltasi onnistuisiko kimppakyyti lasten harrastuksiin? Itsestäänselvyyksiä ei meinaa tule aina ajatelleeksi.
Niin, miksi lapset eivät voisi kulkea harrastuksiin bussilla, mikä siinä nyt on niin kamalaa? Silloin kun olin itse lapsi, äidilläni ei ollut autoa. Ko. kaupungissa oli omasta asuinpaikasta harrastuksiini olematon joukkoliikenne, joten kuljin fillarilla. Minua ei edes häirinnyt asia mitenkään, kunto vaan kasvoi. Eivät lapsetkaan välttämättä asiaa niin kamalana näe (että kaverit pääsevät autolla ja itse menevät bussilla). Asia olisi aivan toinen, jos bussia ei harrastuksiin kulkisi.
Ja ihan sivuhuomautuksena, kaikki lapset eivät edes pääse harrastuksiin. Jos esim. vanhemmilla ei ole niitä varaa kustantaa.
NO.. Tässähän voisi tietysti ensimmäisenä kysyä, minkäikäisistä lapsista on kyse, eikä käydä viisastelemaan suoralta kädeltä. Toiseksi voisi lukea aloittajan kirjoitus vähän tarkemmin, ja huomata, että siellä lukee, että naapurin lapsia kuljetetaan omalla autolla. Mulle tulee välittömästi mieleen se, että ehkä ne aloittajankin lapset mahtuisivat kyytiin? Ehkä kannattaisi ihan kysyä, niiltä naapureilta itseltään.
Niinpä! Sitäpä tässä juuri mietin, Viime viikolla ukosti ja satoi kaatamalla, naapuri haki oman lapsensa harrastuksesta, mutta minun lapsia ei kyytiin voinut ottaa, vaan lapset juoksivat tästä harrastuksesta kovaa vauhtia kotiin. Jotenkin tuntuu, ettei pysty aina pyytämään apua tälläisiin minulle itsestään selvyyksiin, sillä silloin kun itse olin vielä terve ei minulta tarvinnut kyytiä kysellä pakkasessa tai vesisateessa. Nämä ovat nyt siis esimerkkejä, lapset joutuvat kelkemaan harrastuksiin myös bussilla, koska muut harrastuspaikat ovat sen verran kaukana, onneksi kuitenkin bussimatkan varrella. Lopetetaan vaan keskustelu asiasta tähän, halusin vaan purkaa pahaa oloani kun aina en pysty viemään lapsia harrastuksiin kurjalla kelillä tai vaikka leilrille syyslomalla 30 kilometrin päähän.
Joo, siis ymmärrän kyllä sinun tunteitasi. Epileptikkoja olemme täällä kaikki (ainakin melkein). Vaikka minulla ei ole lapsia, olen minäkin esim. tyyppi, joka ei halua apua ikinä pyytää missään asiassa.
Tuota samaa koen jo nyt ja varsinkin kun mietin tulevaisuutta. Itselläni on kyllä kortti leikkauksen ansiosta mutta olen saanut ajamisesta sellaiset traumat epilepsian vuoksi etten autoa ole uskaltanut ajaa viimeiseen vuoteen. Enkä usko että tulen koskaan ajamaankaan samalla lailla kun ennen,ilman pelkoa,paniikkia ja ahdistusta. En varsinkaan lapsi kyydissä.
Nyt jo ulos lähteminenkin on joinain päivinä hankalaa. Harmittaa kun aurinko paistaa ja me nökötetään lapsen kanssa sisällä tai käydään partsilla ja odotetaan miehen töistäpaluuta että päästään pihalle... Jos lähden on valmiina etukäteissunnitelma mitä teen ja miten jos tuntuu että kohtaus iskee. Kannan aina myös mukanani tietoja itsestäni ja sairaudesta sekä miehen puhelinnumeroa. Jossain vaiheessa tämä meni aivan neuroottiseksi ja sainkin masennuslääkityksen joka on vähän auttanut.
Tarkoitukseni oli siis vain sanoa että ymmärrän tunteesi.