En tiedä miten tämän edes aloittaisin..; mieheni lopetti -aivan upeasti- 2 vuotta sitten, jolloin tapasimme, erittäin runsaan alkoholinkäytön. Hän sanoi, että mitta vain tuli täyteen, sanoi myös minun löytymiselläni olevan osuutta asiaan :) Ei käynyt AA-kerhossa eikä muuallakaan, itse teki tuellani työn, enkä pakottanut häntä lopettamaan; siitähän ei tunnetusti mitään tule.
Lopettamiseen liittyi luonnollisesti aluksi unettomuutta, painajaisia yms. mutta ne ovat viimeinkin menneet oikealla hoidolla ohitse. Mutta se mikä hänelle on jäänyt, huolimatta siitä että sai esim. luottotietonsa takaisin, sai ostettua uuden auton jollaista hänellä ei ole koskaan ollut, aloitti hienon enduromoottoripyöräilyharrastuksen kanssani ja muuta mukavaa.. hänen mielenlaatunsa kuuluu temperamenttisuus ihan normaalina piirteenä, mutta nyt viimeisen vuoden aikana hän ei ole nähnyt mitään valoa missään. Hyviä päiviä tietysti on, mutta lähes jokaista päivää varjostaa hallitsemattomat kiukunpuuskat, negatiivisuus ja hokemat, että noutaja tulee.. En enää itse tiedä miten päin olisin; olen koittanut ohjata paikkoihin, joissa voisi saada apua, mutta hän on kuulemma aikanaan käynyt, eikä mitään apua ole ollut. Näinollen minä olen se ihminen jolle hän purkaa, mutta pahimmalta tuntuu se, että hän purkaa myös suoraan minuun, ei kuitenkaan väkivaltaisesti koskaan, mutta en tiedä kuinka kauan jaksan.. kun tämä lähtee esim. koiran kanssa lenkille, en voi koskaan tietää millä tuulella tulee kotiin. Itselläni on tahtomattani ollut todella rankka elämä sairauksineen ja tragedioineen ja ymmärrän häntä monessakin asiassa hyvinkin, mutta alan olla täysin neuvoton ja voimaton, Ja kun hän paasaa ja vastaan joskus todella harvoin takaisin, se on sitten hänelle aivan liikaa, eli samalla tavoin kuin hän itse käyttäytyy ei ole sallittua muille.. Seksielämää meillä on ehkä n. kerran 2 kuukaudessa ja sekin on työn ja tuskan takana.. Tuntuu, että itsellänikään ei ole enää oikeutta olla hyväntuulinen, kun toisella on kaikki huonosti lähes joka päivä. Myös keskinäinen hellyys ja huomiointi arkipäivässä välillämme on vähentynyt merkittävästi, enkä jaksa enää olla se joka kerjää suukkoa tai halausta.
Olen kuullut jostakin, että alkoholin jättämä tyhjiö aiheuttaa tällaista aggressiota ja pessimismiä, mutta mikä tähän neuvoksi? Olen hienovaraisesti koittanut herättää hänessä ajatuksia edes jonkinlaisen avun hakemisessa, ja auttanut fyysisten vaivojen hoidossa, joita hänellä on jonkin verran raskaasta työstä johtuen, mutta ne hänelle eivät kelpaa. Jokainen päivä minullakin on yhtä selviytymistä tällaisen ihmisen rinnalla, voimat hupenee. En lähde pois, koska uskon että toivoa on ja molemminpuolista rakkautta löytyy.. ainakin minun puoleltani.. hänestä en yksinkertaisesti enää tiedä..
Mistä tässä on kysymys? Muilla mitään kokemuksia, olisi kullanarvoista, jos voisitte jakaa ne kanssani!!
Lopettamiseen liittyi luonnollisesti aluksi unettomuutta, painajaisia yms. mutta ne ovat viimeinkin menneet oikealla hoidolla ohitse. Mutta se mikä hänelle on jäänyt, huolimatta siitä että sai esim. luottotietonsa takaisin, sai ostettua uuden auton jollaista hänellä ei ole koskaan ollut, aloitti hienon enduromoottoripyöräilyharrastuksen kanssani ja muuta mukavaa.. hänen mielenlaatunsa kuuluu temperamenttisuus ihan normaalina piirteenä, mutta nyt viimeisen vuoden aikana hän ei ole nähnyt mitään valoa missään. Hyviä päiviä tietysti on, mutta lähes jokaista päivää varjostaa hallitsemattomat kiukunpuuskat, negatiivisuus ja hokemat, että noutaja tulee.. En enää itse tiedä miten päin olisin; olen koittanut ohjata paikkoihin, joissa voisi saada apua, mutta hän on kuulemma aikanaan käynyt, eikä mitään apua ole ollut. Näinollen minä olen se ihminen jolle hän purkaa, mutta pahimmalta tuntuu se, että hän purkaa myös suoraan minuun, ei kuitenkaan väkivaltaisesti koskaan, mutta en tiedä kuinka kauan jaksan.. kun tämä lähtee esim. koiran kanssa lenkille, en voi koskaan tietää millä tuulella tulee kotiin. Itselläni on tahtomattani ollut todella rankka elämä sairauksineen ja tragedioineen ja ymmärrän häntä monessakin asiassa hyvinkin, mutta alan olla täysin neuvoton ja voimaton, Ja kun hän paasaa ja vastaan joskus todella harvoin takaisin, se on sitten hänelle aivan liikaa, eli samalla tavoin kuin hän itse käyttäytyy ei ole sallittua muille.. Seksielämää meillä on ehkä n. kerran 2 kuukaudessa ja sekin on työn ja tuskan takana.. Tuntuu, että itsellänikään ei ole enää oikeutta olla hyväntuulinen, kun toisella on kaikki huonosti lähes joka päivä. Myös keskinäinen hellyys ja huomiointi arkipäivässä välillämme on vähentynyt merkittävästi, enkä jaksa enää olla se joka kerjää suukkoa tai halausta.
Olen kuullut jostakin, että alkoholin jättämä tyhjiö aiheuttaa tällaista aggressiota ja pessimismiä, mutta mikä tähän neuvoksi? Olen hienovaraisesti koittanut herättää hänessä ajatuksia edes jonkinlaisen avun hakemisessa, ja auttanut fyysisten vaivojen hoidossa, joita hänellä on jonkin verran raskaasta työstä johtuen, mutta ne hänelle eivät kelpaa. Jokainen päivä minullakin on yhtä selviytymistä tällaisen ihmisen rinnalla, voimat hupenee. En lähde pois, koska uskon että toivoa on ja molemminpuolista rakkautta löytyy.. ainakin minun puoleltani.. hänestä en yksinkertaisesti enää tiedä..
Mistä tässä on kysymys? Muilla mitään kokemuksia, olisi kullanarvoista, jos voisitte jakaa ne kanssani!!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kiitos vain kovasti kaikille kommentoijille (0 kpl)!!!! .. p.s. en ole mikään surkimusten hyysääjä, lattiarätti jonka mahdollisuutena ei ole mitään muuta kuin elää e.m. räyhääjän kanssa; olen voimakas terveen itsetunnon ja vankan elämänkokemuksen omaava nainen. Mutta seuraavaksi kirjoitan tälle saitille kuinka nyppy pepussani aiheuttaa mussa kauheeta ahdistusta!!!!! KIITOS!
En ollut aikaisemmin huomannut tätä viestiä.
On hienoa kuulla että miehesi on toipunut alkoholismista, mutta kun itse siitä yrittää toipua, yleisemmin jotain jälkiseuraamuksia tulee, jos ei käy kenenkään ns. ammattilaisen luona.
Luulen itse, että ennen alkoholisoitumista miehesi on saattanut olla masentunut tai hänellä saattaa olla jokin muu mielenterveydellinen tai neurologinen ongelma, jota hän on alkoholilla aikaisemmin hoitanut. Nyt, kun alkoholi ei enää turruta aisteja, kaikki nuo ongelmat tulevat takaisin, eikä mies niitä osaa selvittää ja hoitaa.
Ongelma on ehkä se, ettei sinun edes kuulu parantaa tai olla jonkinlainen psykologi miehellesi. Tukea toki pitää, mutta hänen henkinen nyrkkeilysäkki sinun ei kuulu olla.
En oikeastaan pysty muuten auttamaan tämän suhteen kuin sanomalla, että mies on saatava jonkun ammatti-ihmisen apuun. Ammatti-ihminenkään ei kuitenkaan osaa tai pysty auttamaan miestäsi, jollei hän itse halua apua, ei ketään, joka ei usko asioiden parantuvan tai halua itse parantua kykene ottamaan apua vastaan niin ammattilaiselta kuin lähiomaiseltakaan ilman, jos he eivät sitä itse halua.
Sinä et siis voi paljoa tehdä. Jos koet, että et pysty tilanteessa elämään ja että miehesi käyttäytyminen uhkaa myös sinun mielenterveyttäsi, niin silloin pitäisi istua yhdessä pöytään ja keskustella. Joko mies menee hakemaan apua, tai teidän on mentävä eri suuntaan elämässänne. Siinä ei ole mitään järkeä, että kuihdutat itsesi yrittäessäsi auttaa häntä ja pian huomaat itsekin, että olet kaulaan asti hukkumassa hänen ja omiin ongelmiisi.
Niin kyllä minustakin vaikuttaa, että jotain tuossa kipean akuutissa tilanteessa pitäisi tehdä. Jos ns. asiantuntija-apu ei auta, niin asumaan toisaalle.
Olen itse sekä työuupumuksen, että liiallisen alkoholinkäytöstä johtuvien ilmiöiden takia tressaantunut mies, eikä parisuhteemme ole hääviä.
Vaimoni kärsii raivonpuuskistani kun kaikki tuntuu välillä menevän niin päin pieltä.
Erään ammattilaisen mielestä alkoholin käytön taustalta löytyy jokin muu ongelma ja sama se minulla on ollut. Vaikka ns. fyysistä riippuvuutta ei enää ole, niin se paha olo ja pahan olon lähde ei ole poistunut mihinkään ja rehellisesti sanottuna tekisi kyllä vetää kunnon kännit. Ehkä pian pääsen siihen, ettei sitä pahan olon lähdettä enää ole.
..hmh.. anteeksi vain.. tuo edellinen ;/ Lämmin kiitos vastanneille. Tiedän, että hän tarvitsee ammattiapua ja taustoja löytyy; löysi 8-vuotiaana äitinsä vessasta kuolleena, sitä ei sitten sen koommin käsitelty jyrkän ja epäoikeudenmukaisen isän vuoksi, joka mätki huolella kaikki vanhemmat sisarukset säännöllisesti kännipäissään.. onneksi avokkini oli pienin, jotta jäi tuosta ihanuudesta paitsi.
Mies on jo antanut anteeksi isälleen, äidin haudalla itkee joka kerta kun käymme. Kiitos kaikille, kyllä tämä tästä :)
Alkoholia käytetään jotta mielentila kevenee kun päätä kiristää liikaa. Nyt kun miehesi ei enää käytä alkoholia, kiristää päätä edelleen, ehkä pahempana, mitä ennen on ollutkaan. Ilmeisesti alkoholi on toiminut kuin lääke, mikä on nostanut miehesi mielialaa pois synkkyydestä.
Nyt alkoholin tilalle pitäisi saada muu lääke tilalle tasoittamaan miehesi mielialavaihteluita. Ongelmaa voi olla siinä, ettei miehesi itse koe tilannettaan sairautena tai rasitteenakaan. Kyse voisi olla bipolaari -häiriöstä, eli maanis-depressiosta, jotka sairastuneet ovat usein alkoholin suurkuluttajia. Itselläni on kokemusta sairaudesta. Oma mieheni on yhtä hankala ja ilkeäkin ilman viinaa. Olen kokenutkin, että mieheni on mukavampi kun vaan kännäilee yksin kuten ennenkin.
Sinun sijassasi jos miehesi ilkeily ei lopu, kertoisin hänelle suorat sanat, ettet halua enää kohdata ikävää käytöstä. Kysy, miten hän aikoo korjata asiaa ? Älä ainakaan heti uhkaile avioerolla tms.