Kukaan ei varmaankaan väitä vastaan, jos sanon, että yksinäisyys on _tunne_.
Ihminen siis tuntee olevansa yksin, vaikka olisi parisuhteessa ja vaikka olisi kuinka ystäviä, tuttavia, työtovereita ja sukulaisia ympärillä.
Miksi tätä yksinäisyyttä silti pyritään poistamaan hankkimalla uusia tuttavuuksia esim. tältä foorumilta, jos yksinäisyys kerran on tunne eikä ulkoinen muoto?
Vai onko olemassa kolmenlaisia yksinäisiä; niitä, jotka ovat konkreettisesti yksinäisiä, niitä jotka ovat konkreettisesti ja tunteellisesti yksinäisiä sekä niitä, jotka tuntevat olevansa yksin?
Mihin ryhmään sinä kuulut?
Ihminen siis tuntee olevansa yksin, vaikka olisi parisuhteessa ja vaikka olisi kuinka ystäviä, tuttavia, työtovereita ja sukulaisia ympärillä.
Miksi tätä yksinäisyyttä silti pyritään poistamaan hankkimalla uusia tuttavuuksia esim. tältä foorumilta, jos yksinäisyys kerran on tunne eikä ulkoinen muoto?
Vai onko olemassa kolmenlaisia yksinäisiä; niitä, jotka ovat konkreettisesti yksinäisiä, niitä jotka ovat konkreettisesti ja tunteellisesti yksinäisiä sekä niitä, jotka tuntevat olevansa yksin?
Mihin ryhmään sinä kuulut?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kuulun kaikkeen kolmeen ryhmään. Se onkin ainoa "yhteisöllisyyden muoto" elämässäni
"Ihminen siis tuntee olevansa yksin, vaikka olisi parisuhteessa ja vaikka olisi kuinka ystäviä, tuttavia, työtovereita ja sukulaisia ympärillä."
Tuohon tunteeseen ei auta mikään
Juuu, mutta jos on puoliso ja varsinki vanhempana niin voi käpertyä toisen kainaloon, surkutella elämäänsä, ja toinen lohduttaa ja silittää vaikka jalkoja, tämän olen kokenu omassa elämässä, muttakun puolisoni vei sairaus mennessään, aikuiset jälkeläiset ei ymmärrä pitää yhteyttä yksinjääneeseen omaiseen, mistä sitten apu ??
Itse kun mainitsen olevani yksinäinen, tarkoitan sitä, että mulla ei oo yhtään kavereita eikä seuraa, jonka kanssa touhuta mitään. Toisaalta en haluakaan (haluaisin, jos ihmisten kanssa ei tulisi niin paha olo).
Mutta en tiiä, tunnenko mä itteeni sillee toisella tavalla yksinäiseksi, olenko koskaan tuntenutkaan.
Mussa on kai jotain erakkouden halua ja koskana en oo kaivannu seuraa erityisesti (toki yksinolo välillä on tylsää, ja toivoisin läheisyyttä ja näin, mutta en sitä saa), niin ei ole sen puute johtanut mihinkään tunteeseen, että "olen yksin koko maailmassa, eikä kukaan välitä". Tai no, kyllä mä tavallaan uskon, että kukaan ei välitä, mutta se ei ole tunteiden tasolla silleen, että se haittaisi mua.
Pitäisiköhän mun alkaa puhua yksinolosta tai erakkoudesta, jos tuo yksinäisyys yhdistetään tunteeseen. Jos puhun yksinäisyydestä, voin antaa vahingossa kuvan, että olen jotenkin surullinen siitä, että en tunne olevani välitetty, yhteydessä muihin tai vastaavaa?
Olen harmissani, mutta se ei johdu yksinolosta, vaan syistä, jotka tähän ovat johtaneet. Jos kaikki olisi niin kuin haluaisin, en valitsisi yksinoloa. Olen kuitenkin paljon mieluummin yksin, kuin kärsin häpeästä ihmisten seurassa. Olisihan se unelmaa, jos tuota häpeää ei tarvitsisi tuntea.
Korjaan, olen kyllä joskus toivonut seuraa, mutta en ole silti muistaakseni tuntenut "yksinäisyyttä", vaikka yksin olisinkin. Ehkä jotain ulkopuolisuutta kyllä, mutta tämä on tunne, joka tulee vain seurassa eikä vallitse ollessani yksin.
Noin ainakin luulisin. En ole aivan varma, millaista se yksinäisyyden tunne on. Onhan se saattanut mulla josksu vilahtaa ihan pienen hetken, mutta tuskin sillä on merkitystä.