Aika jännä homma tuo yksinäisyys. Olen lukenut noita juttuja yksinäisyydestä ja kaikilla näyttää olevan suurinpiirtein sama ongelma. Koetaan yksinolo jotenkin rasitteeksi. Itse olen yksin, mutten yksinäinen. En ole milloinkaan tehnyt yksinolostani itselleni rasitetta. Päinvastoin.
Jotkut sanovat olevansa yksinäisiä vaikka elävät avioliitossa ja on lapsia?? Minulla herää kysymys jostain ihan muusta kuin yksinäisyydestä. Enemmän tyytymättömyydestä kuin yksinäisyydestä. Tyytymätön parisuhteeseen? Tyytymätön, ettei elämä tuonutkaan ihan sellaista mistä haaveiltiin, rikkauksista, matkustelusta, jopa rakastajasta. Se, että on todella yksinäinen on varmasti ikävää. Mutta mihin sen rajan vetää itse kukin on varmasti harkittava tarkkaan.
Kannanottoja toivoo yksin mut´ei yksinäinen.
Jotkut sanovat olevansa yksinäisiä vaikka elävät avioliitossa ja on lapsia?? Minulla herää kysymys jostain ihan muusta kuin yksinäisyydestä. Enemmän tyytymättömyydestä kuin yksinäisyydestä. Tyytymätön parisuhteeseen? Tyytymätön, ettei elämä tuonutkaan ihan sellaista mistä haaveiltiin, rikkauksista, matkustelusta, jopa rakastajasta. Se, että on todella yksinäinen on varmasti ikävää. Mutta mihin sen rajan vetää itse kukin on varmasti harkittava tarkkaan.
Kannanottoja toivoo yksin mut´ei yksinäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ihminen tarvii toista ihmistä. Toisen ihmisen kanssa voi jakaa asioita. Ihminen voi olla naimisissa ja lapsiakin mahdollisesti on, mutta ajattele nyt kun koko elämä pyörii samaa rataa ihmisten kanssa. Avomieheni on paras ystäväni, mutta hänen kanssaan en voi jakaa niitä asioita, joita voi tyttöjen/naisten kanssa jakaa.
Ystävät ovat rikkaus!
Se on totta, että meistä jokainen tarvitsee toista ihmistä sen ei käy kieltäminen. Mutta yksinäisyys ja yksinolo ovat hyvin kaukana toisistaan. Meissä jokaisessa piilee halu takertua johonkin ihmiseen, jotta emme tuntisi itseämme yksinäiseksi.Jokainen haluaa myös rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä siinä ole mitään väärää.Päinvastoin, suon jokaiselle, että jokainen omalta kohdaltaan saa kokea rakkauden tunteen. Mutta onko olemassa asioita, joita ei voi keskustella oman rakkaan kanssa? Vaan ne pitää käydä keskustelemassa naapurin tyttöjen kanssa?
Riippuu suuresti parisuhteen laadusta ja miehestä ja naisesta, voiko kaikista asioista puhua. Oma avomieheni on minulle maailmassa ainoa, jolle puhun kaikkein arimmista ja henkilökohtaisimmista asioistani. Ongelmaksi varmaan monessakin parisuhteessa muodostuu se, että silloin on oikeastaan varsinaisesti tarvitse muita ystäviä, kun en jaksa kovin pitkään keskittyä pintapuoliseen jutusteluun. Nopeasti alan kaivata sitä, että voisin taas olla aivan oma itseni mielipiteineni ilman, että keskustelu tyrehtyy kiusaantuneisuuteen.
Avomieheni taas kertoo tarvitsevansa kavereitaan nimenomaan pintapuoliseen jutteluun ja siihen, ettei hänen tarvitse pinnistellä niin kovasti kuin minun mutkittelevia ajatuskulkujani seuratessaan. Niinpä itse odotan hartaasti avomieheni vapaahetkiä, kun taas hän haluaa käyttää niitä myös kavereidensa tapaamiseen - mikä tarkoittaa, että istuksin yksin kotosalla, kaipaan hänen seuraansa ja tuijotan kelloa..
rupesin pohtimaan tota sun juttuas. itse en koe yksinoloa rasitteeksi. päinvastoin: suurimmaksi osaksi nautin siitä! ei tarvitse esittää mitään. saa vaan olla ja ajatella. myönnän että joskus kaipaan juttuseuraa, mutta ei minulla oikeestaan ole kavereita. eli, olen myös joutunut sopeutumaan.
tosta avioliitto jutusta...ehkä sen takia ihmiset kuvittelevat olevansa yksinäisiä jos vaikka puoliso viettää aikaa paljon töissä tai jossain muualla. ja lapset ovat lähteneet, vaikka opiskelemaan. tai pari on alkanut vieraantumaan toisistaan. jos aluksi oltiin todella läheisiä ja sitten...siinä saattaa tulla hylätyksi tulemisen tunne. saatan olla tietenkin väärässä mutta mielipiteitä on monenlaisia.
Joo, siis yksinolohan on ihan mukavaa, paljon parempi vaihtoehto kun olla huonossa seurassa. Itse nautin yksinolosta aina välillä, mutta ehkä se ongelma onkin se tyytymättömyys. On kai olemassa jokaiselle se oikea, tiedät mitä tarkoitan, sellainen ihminen joka ajattelee samalla aaltopituudella ja jonka seurassa on mukava ja helppo olla. Sitähän se ihmisenä elo kuitenkin on, halua olla toista lähellä. Itselläni on ainakin kamala henkinen ja joskus jopa fyysinenkin läheisyyden kaipuu. Aviomiehessäni ei siis ole mitään vikaa, mutta tuntuu vain että ei hän ymmärrä minua, olen kai niin kummallinen...elän aina jossain mielikuvitusmaailmoissani. Joskus tekisi mieli lyödä rukkaset naulaan ja sanoa että olen mieluummin sitten kokonaan yksin, mutta en halua satuttaa miestäni, ahdistavaa. Luen paljon ja teen töitä paljon ja maalaan ja urheilen ja vaikka mitä mutta silti olo on niin ammottavan tyhjä, kauheeta kun tuntuu että olis kauheesti kerrottavaa mutta ei tiedä kenelle kertoisi kaiken......
"Mitä hiljempaa on,
sen paremmin kuulee."
"Olemassa olo syntyy olemattomuudesta."
"Mieli on kaikki kaikessa,
mitä ajatelet, siksi tulet."
"Hiljaisuus on elementti, jossa suuret asiat sulautuvat yhteen."
"Jatka matkaa, yksinäinen.
Pitkiä monia polkuja
lähestymme samaa kohtaa.
Monta yksinäistä järkytystä
yhdessä muodostaa
mahdollisuuden kohdata."
Tommy Tabermann
Itse olen yrittänyt löytää jotain kompromissia voidakseni olla yksin, mutten yksinäinen. En kuitenkaan ole tässä onnistunut. Olen luonteeltani jonkintasoinen erakkoluonne, vaikka pärjään erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa hyvin.
Yksinolon autuus on oman itsensä herruus ja riippumattomuus. Sitä on jotenkin vapaa kaikista muista. Yksinolon varjopuoli on kuitenkin itselläni kavereiden ja ystävien lähes totaalinen puuttuminen. On hieno päättää yksin tekemisensä ja menemisensä omalla tavallaan ja aikatauluilla, mutta toisaalta se yksinäisyys ahdistaa välillä niin pirusti, kun ei ole ketään juttukaveria, ei ketään kenen kanssa mennä kaljalle, ei ketään keneltä kysellä kuulumisia, ei ketään ketä tavata...
Olen yrittänyt löytää sellaisia ystäviä, joiden kanssa voisi silloin tällöin keskustella ja vaihtaa kuulumisia, ystäviä joille voisi olla tarvittaessa itsekin ystävä, mutta ei ketään sellaista joka vähän väliä soittelee tai muuten on jatkuvasti rasittava ja häiritsevän päällekäyvä. Ehkä löydän vielä josku sellaisen ystävän, joka poistaa yksinäisyyden tunteeni, mutta hyväksyy silti yksinoloni.
Yksinolon jalon taito on kyky ja vahvuus, mutta yksinäisyys tekee heikoksi.
Tuo on todella tuttu tunne. Olisi ihanaa kun olisi ystäviä, mutta itse olen täysin väsynyt siihen, että minulta myös silloin vaaditaan paljon aina pitäisi olla toisten tahdon mukaan juoksemassa. Olen ajatellut, että minulle sopii yksinäisyys paremmin kuin ystävät sillä minun kohdalla ystävistä tuli ahdistavia aina vaatimassa...aina jokaisesta tekemisestä tehtävä tiliä muille.
Olisi todella ihana saada omistaa ystäviä, mutta myös saada pitää se oma yksityisyys ja etäisyys...voiko sellaista ystävyyttä löytää?