Olen 19-vuotias nainen joka käy pariterapiassa miehensä kanssa. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 3,5 vuotta ja mieheni on samanikäinen kuin minä. Tähän aikaan, jonka olemme olleet yhdessä sisältyy erittäin paljon. Vähän yli vuosi sitten miehelläsi oli lyhytkestoinen psykoosi. Ennen psykoosia mies oli aina tietokoneella, ei puhunut, huusi kaikesta ja tein aina kaiken väärin. Mies on kyllä aina ollut temperamenttinen ja saanut helposti raivokohtauksia ja pystynyt huutamaan ystävilleenkin, muttä tuolloin tilanne oli sietämätön. Tilanne kärjistyi siihen, kun hän mursi käteni.
Mies tulee perheestä, jossa häntä on syytetty aina kaikesta ja jossa asiat on ratkaistu huutamalla. Itsekin sain siitä osani, oli minun vikani että mies ei käynyt koulua, ei siivonnut osuuttaan kodista, minä manipuloin häntä jne.
Nyt neljän kuukauden ajan olen maksanut vuokran, laskut ja ruoat. Mies makaa kotona, ei auta kotitöissä, ei käy töissä eikä suostu menemään työvoimakoulutuksiin koska "ei suostu orjatyöhön". Kun pyydän siivoamaan, miehellä on aina jokin tekosyy; vatsa kipeä, nukahti, unohti ajantajun ollessan tietokoneella, pää oli kipeä.
En jaksa hoitaa kaikkea yksin. Pahinta on se, että olen itse alkanut huutaa sekä lyödä. Koskaan en aikaisemmin ole ollut väkivaltainen enkä huutanut ja tämä käytös on vain mieheeni kohdistettu. Oloni on ollut aivan karmea, en koskaan voinut uskoa että voisin lyödä. Tarkemmin sanottuna, seota. Kun meille tulee riita ihan pienestä asiasta, mies alkaa huutaa, rikkoa paikkoja ja lyömään itseään sekä nauramaan. Hetken kestän sitä ja jaksan sanoa että "ole nyt jo hiljaa, saadaan häätö". Ei auta ja yritän painaa kädet korvilleni etten kuulisi ja häipyä toiseen huoneeseen jonne mies seuraa ja jatkaa huutamista ja nauramista. Päässäni napsahtaa, alan ensin huutaa, haukkua henkilökohtaisuuksilla ja alan hakata. Ainoa ajatukseni on, että haluan hiljentää hänet keinolla millä hyvänsä.
Tuntuu etten rakasta häntä, seksi ei ole tuntunut miltään muulta kuin seksiltä vaikka ennen se on ollut enemmänkin rakastavaa läheisyyttä. En edes jaksanut reagoida kun hän löi nyrkillä seinään ja alkoi itkeä kun kerroin tunteistani.
Mies ei halua erota ja sanoo rakastavansa minua. Hän myös on uhkaillut itsemurhalla jos aion erota hänestä.
Kuitenkin minusta tuntuu että kuulumme toisillemme.
Kun mieheni on ollut töissä, tilanne on ollut suht hyvä; ei huutamista kenellekään muulle kuin äidilleen. Hän on muistuttanut sitä ihmistä johon rakastuin. Nyt vaan ei ole voimia mihinkään. Töitä yritti saada muttei saanut. Viimeisimmän riidan jälkeen huudon ja itsemurhalla uhkailun jälkeen meni hiljaiseksi ja sanoi haluavansa kuolla, ettei ole koskaan tehnyt mitään hyvää kenellekkään ja sanoi olevansa pahoillaan kaikesta.
Pelkään niin paljon että päädyn samaan kuntoon kuin hän tai että minulle puhkeaa skitsofrenia. Miehen äiti on kuitenkin pitkäaikaissairaslomalla ollut jo 6 vuotta ja pelkään, että sama odottaa miestäni. Voiko tietyssä ilmapiirissä kasvaminen olla niin traumaattista, ettei siitä pääse yli?
Mies tulee perheestä, jossa häntä on syytetty aina kaikesta ja jossa asiat on ratkaistu huutamalla. Itsekin sain siitä osani, oli minun vikani että mies ei käynyt koulua, ei siivonnut osuuttaan kodista, minä manipuloin häntä jne.
Nyt neljän kuukauden ajan olen maksanut vuokran, laskut ja ruoat. Mies makaa kotona, ei auta kotitöissä, ei käy töissä eikä suostu menemään työvoimakoulutuksiin koska "ei suostu orjatyöhön". Kun pyydän siivoamaan, miehellä on aina jokin tekosyy; vatsa kipeä, nukahti, unohti ajantajun ollessan tietokoneella, pää oli kipeä.
En jaksa hoitaa kaikkea yksin. Pahinta on se, että olen itse alkanut huutaa sekä lyödä. Koskaan en aikaisemmin ole ollut väkivaltainen enkä huutanut ja tämä käytös on vain mieheeni kohdistettu. Oloni on ollut aivan karmea, en koskaan voinut uskoa että voisin lyödä. Tarkemmin sanottuna, seota. Kun meille tulee riita ihan pienestä asiasta, mies alkaa huutaa, rikkoa paikkoja ja lyömään itseään sekä nauramaan. Hetken kestän sitä ja jaksan sanoa että "ole nyt jo hiljaa, saadaan häätö". Ei auta ja yritän painaa kädet korvilleni etten kuulisi ja häipyä toiseen huoneeseen jonne mies seuraa ja jatkaa huutamista ja nauramista. Päässäni napsahtaa, alan ensin huutaa, haukkua henkilökohtaisuuksilla ja alan hakata. Ainoa ajatukseni on, että haluan hiljentää hänet keinolla millä hyvänsä.
Tuntuu etten rakasta häntä, seksi ei ole tuntunut miltään muulta kuin seksiltä vaikka ennen se on ollut enemmänkin rakastavaa läheisyyttä. En edes jaksanut reagoida kun hän löi nyrkillä seinään ja alkoi itkeä kun kerroin tunteistani.
Mies ei halua erota ja sanoo rakastavansa minua. Hän myös on uhkaillut itsemurhalla jos aion erota hänestä.
Kuitenkin minusta tuntuu että kuulumme toisillemme.
Kun mieheni on ollut töissä, tilanne on ollut suht hyvä; ei huutamista kenellekään muulle kuin äidilleen. Hän on muistuttanut sitä ihmistä johon rakastuin. Nyt vaan ei ole voimia mihinkään. Töitä yritti saada muttei saanut. Viimeisimmän riidan jälkeen huudon ja itsemurhalla uhkailun jälkeen meni hiljaiseksi ja sanoi haluavansa kuolla, ettei ole koskaan tehnyt mitään hyvää kenellekkään ja sanoi olevansa pahoillaan kaikesta.
Pelkään niin paljon että päädyn samaan kuntoon kuin hän tai että minulle puhkeaa skitsofrenia. Miehen äiti on kuitenkin pitkäaikaissairaslomalla ollut jo 6 vuotta ja pelkään, että sama odottaa miestäni. Voiko tietyssä ilmapiirissä kasvaminen olla niin traumaattista, ettei siitä pääse yli?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.