Hei!
Ajattelin kirjoittaa hieman omista kokemuksistani jännittämisestä sosiaalisissa tilanteissa. Olin ollut pitkään (n. 10 vuotta) yksinäinen ja viimeisinä vuosina muuttaessani uudelle paikkakunnalle, aloin potemaan voimakasta sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Kyseessä ei ollut erittäin voimakkaasta oirehdinnasta (että pelottaisi kaupassa käynti tms.) vaan sellaista, joka tuli tielle kaikissa ihmissuhteissa ystävien, puolituttujen, opettajien jne. kanssa. Opiskeluni alkoi häiriintyä, kun en uskaltanut mennä seminaareihin ja massaluennoillekin meno oli joskus ahdistavaa!
Nyt pari vuotta pahojen oireiden alkamisesta olen ns. terve. Jännittäminen on sellaista normaalia kutinaa vatsanpohjassa, harvoin edes punastun tai änkytän nykyään. Saatika että menisin aivan täysin lukkoon.
Ehkä tärkein syy omaan oireiluuni oli häpeän tunne. Pelkäsin kaikkea mahdollista häpeää aiheuttavaa; sanon jotain tyhmää, jään sanattomaksi, takeltelen tai hämmennyn, puhun liikaa/liian vähän, puhun liian suoraan, loukkaan toista sanoillani. Yksinkertaisesti että "en osaa". Sosiaalinen kanssakäyminenhän on tulvillaan pieniä konventioita, sääntöjä, kohteliaisuusnormeja, joiden avulla sosiaalisesta kanssakäymisestä tulee tai pitäisi tulla "sujuvaa". Ja minusta tuntuu, että tätä hommaa en vain hallitse ja häpeän itseäni.
Nyt olen päässyt irti häpeän tunteesta ja tunnen kykeneväni kontrolloimaan sosiaalisia tilanteita paremmin. Kyse oli oikeastaan vain tunteen tiedostamisesta ja sen hyväksymisestä. Pikkuhiljaa opettelin tunnistamaan itsessäni heräävät tunteet ja annoin itselleni luvan tuntea ja luvan olla vähän "vajaa" ;)
Viestini on se, että uskokaa pois, jännityksestä voi päästä eroon. Uskokaa parempiin päiviin ja itseenne! Voimia kaikille sosiaalisista peloista kärsiville!
Ajattelin kirjoittaa hieman omista kokemuksistani jännittämisestä sosiaalisissa tilanteissa. Olin ollut pitkään (n. 10 vuotta) yksinäinen ja viimeisinä vuosina muuttaessani uudelle paikkakunnalle, aloin potemaan voimakasta sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Kyseessä ei ollut erittäin voimakkaasta oirehdinnasta (että pelottaisi kaupassa käynti tms.) vaan sellaista, joka tuli tielle kaikissa ihmissuhteissa ystävien, puolituttujen, opettajien jne. kanssa. Opiskeluni alkoi häiriintyä, kun en uskaltanut mennä seminaareihin ja massaluennoillekin meno oli joskus ahdistavaa!
Nyt pari vuotta pahojen oireiden alkamisesta olen ns. terve. Jännittäminen on sellaista normaalia kutinaa vatsanpohjassa, harvoin edes punastun tai änkytän nykyään. Saatika että menisin aivan täysin lukkoon.
Ehkä tärkein syy omaan oireiluuni oli häpeän tunne. Pelkäsin kaikkea mahdollista häpeää aiheuttavaa; sanon jotain tyhmää, jään sanattomaksi, takeltelen tai hämmennyn, puhun liikaa/liian vähän, puhun liian suoraan, loukkaan toista sanoillani. Yksinkertaisesti että "en osaa". Sosiaalinen kanssakäyminenhän on tulvillaan pieniä konventioita, sääntöjä, kohteliaisuusnormeja, joiden avulla sosiaalisesta kanssakäymisestä tulee tai pitäisi tulla "sujuvaa". Ja minusta tuntuu, että tätä hommaa en vain hallitse ja häpeän itseäni.
Nyt olen päässyt irti häpeän tunteesta ja tunnen kykeneväni kontrolloimaan sosiaalisia tilanteita paremmin. Kyse oli oikeastaan vain tunteen tiedostamisesta ja sen hyväksymisestä. Pikkuhiljaa opettelin tunnistamaan itsessäni heräävät tunteet ja annoin itselleni luvan tuntea ja luvan olla vähän "vajaa" ;)
Viestini on se, että uskokaa pois, jännityksestä voi päästä eroon. Uskokaa parempiin päiviin ja itseenne! Voimia kaikille sosiaalisista peloista kärsiville!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kiitos! Hyvä kirjoitus ja täyttä asiaa.
Kyllä häpeän tuntemukset on saatu joskus kotoa, missä erilaisuus on tuomittua. Kaiken on pitänyt näyttää hyvältä päällepäin. Rajojen rikkomisesta sinulla ei ole kokemusta ja näin ollen käperryt kuoreesi vain enemmän. Sosiaalisuus lähtee oikeastaan siitä, että rakastaa itseään, halua tulla esille ja olla esimerkkinä muille. On elämänjanoa ja uteliaisuutta, mikä menee häpeän tuntemusten edelle. Ja on tarve kokea itsensä tärkeäksi. Kaikki nämä ominaisuudet puuttuvat sinulta, minkähän vuoksi ?
Oikea isäni oli mm skitsofeenikko ja alkoholisti - ja tämänkin tiedon olen suureen ääneen kertonut kaikille tutuilleni - itse asiassa isäni toilailut huvittavavat minua, enkä ymmärrä että isän käytöstä pitäisi hävetä ja salailla. Hyvään itsetuntoon kuuluu se, että koen olevani sinut itseni kanssa, enkä liiemmin välitä toisten mielipiteistä. Päinvastoin minusta on hauskaa provosoida tilanteita muuksi, mitä ne oikeasti ovatkaan. Voin esim hakea aamulla lehden ulkoa postilaatikosta alusvaateisillani - vain rintsikat ja alkkarit päälläni. Oikeastaan nautin siitä, mitä ikävää naapurit ja tutut saattaisivatkaan puhua selkäni takana. Kokeile sinäkin jotain vastaavaa irtiottoa ja ole aidosti utelias muista ihmisistä. Nuorempana sain itselleni paljon ystäviä olemalla kiinnostunut heidän tekemisistään - opettelin tekemään heille kysymyksiä. Yleensä myös olen aina hyväntuulinen. Voisit vaikka alussa tehdä listan, mitä asioita häpeät. Sen jälkeen voit miettiä, etkö osaa nauraa puutteillesi ja missä on huumorintajusi. Usein kysymys onkin huumorintajusta, mitä ei ole kotoa opittu. En nyt muuta osaa neuvoa.