En ole ihan varma pitäisikö tästä juuri tälle palstalle kirjoittaa, ei aikasemmin ole tullut kirjoitettua mitään.
Olen hetken päästä 19 vuotta täyttävä tyttö ja olen raskaana, uutinen raskaudesta ei loppujen lopuksi tullut yllätyksenä ja tuntui aivan ihanalta, äitini otti asian loistavasti :) Mutta...erosin lapsen todennäköisestä isästä joku aika sitten, tuonkin perusteella voi kuka tahansa tulla tuomitsemaan että todennäköisestä isästä.. Muutimme joku aika sitten erilleen, minä kotiseudulleni yli kolmensadan kilometrin päähän miehestä, hän jäi yhteiseen kotiimme. Hänellä on jo uusi, eikä minkäänlaista kiinnostusta tietää onko lapsi hänen, miten raskaus etenee tai mitään. Yhdessä ollessamme puhuimme monesti miten ihanaa olisi jos saisimme lapsen yhdessä.
En koskaan ajatellut että olisin raskauden alusta asti yksin. Tiedän että saan tukea ja apua kun sitä tarvitsen. Mutta haaveilin aina ns ehjästä perheestä että voisin lapsen isän kanssa odottaa kuinka vauva kehittyy vatsassa, valmistautua yhdessä arkeen. Olen itse kasvanut äitini luona suurimman osan elämästäni, äitini ja isäni erosi kun olin ihan pieni. Olisin halunnut että olisin luonut omalle lapselle kodin jossa on isä ja äiti.. Pärjäänkö oikeasti yksin? Saako lapsi kaiken mitä tarvitsee?
Tulen varmasti saamaan haukkuja/tuomitsemista osakseni. Jokainen tekee omat valintasa. Annan kuitenkin tälle lapselle mahdollisuuden ja pyrin olemaan hänelle niin hyvä äiti kun vain voin olla.
Olen hetken päästä 19 vuotta täyttävä tyttö ja olen raskaana, uutinen raskaudesta ei loppujen lopuksi tullut yllätyksenä ja tuntui aivan ihanalta, äitini otti asian loistavasti :) Mutta...erosin lapsen todennäköisestä isästä joku aika sitten, tuonkin perusteella voi kuka tahansa tulla tuomitsemaan että todennäköisestä isästä.. Muutimme joku aika sitten erilleen, minä kotiseudulleni yli kolmensadan kilometrin päähän miehestä, hän jäi yhteiseen kotiimme. Hänellä on jo uusi, eikä minkäänlaista kiinnostusta tietää onko lapsi hänen, miten raskaus etenee tai mitään. Yhdessä ollessamme puhuimme monesti miten ihanaa olisi jos saisimme lapsen yhdessä.
En koskaan ajatellut että olisin raskauden alusta asti yksin. Tiedän että saan tukea ja apua kun sitä tarvitsen. Mutta haaveilin aina ns ehjästä perheestä että voisin lapsen isän kanssa odottaa kuinka vauva kehittyy vatsassa, valmistautua yhdessä arkeen. Olen itse kasvanut äitini luona suurimman osan elämästäni, äitini ja isäni erosi kun olin ihan pieni. Olisin halunnut että olisin luonut omalle lapselle kodin jossa on isä ja äiti.. Pärjäänkö oikeasti yksin? Saako lapsi kaiken mitä tarvitsee?
Tulen varmasti saamaan haukkuja/tuomitsemista osakseni. Jokainen tekee omat valintasa. Annan kuitenkin tälle lapselle mahdollisuuden ja pyrin olemaan hänelle niin hyvä äiti kun vain voin olla.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.