Uhreista on keskusteltu näköjään täällä paljon. Minua itseäni on auttanut tämä teksti. Toivottavasti kaikki muutkin uhrit saavat siitä jotain, jopa voimaa ja itseluottamusta.
"Uhrin tietoisuus on uskoa siihen, että on avuton, että maailma, ihmiset ja taloudelliset olosuhteet aiheuttavat meille tapahtumia, jotka voimme vain ottaa vastaan. Se on tunne siitä, että olemme ulkomaailman armoilla.
Uhrina olon tunne synnyttää ihmisessä pelastajia. Pelastajat eivät osaa pitää huolta itsestään, vaan keskittyvät auttamaan muita yrittäen näin alitajuisesti täyttää omat tarpeensa epäsuorasti. Pelastaja tarvitsee uhreja, joista huolehtia, siinä luulossa, että toiset ovat heikkoja ja voimattomia ja tarvitsevat hänen apuaan.
Monista ihmisistä löytyy luultavasti sekä uhrin että pelastajan piirteitä. Useimmat uhrit käyttävät paljon aikaa ja tarmoa muiden pelastamiseen sen sijaan, että oppisivat pitämään huolta itsestään. Ei voi toimia pelastajana, ellei sisimmässään tunne olevansa myös uhri. Saattaa kuitenkin näyttää siltä, että jotkut ihmiset ovat yksinomaan uhreja tai pelastajia. Ääritapauksia ovat sellaiset ihmiset, jotka aina joutuvat vaikeuksiin ja tarvitsevat epätoivoisesti muiden apua, tai marttyyriluonteet, joiden elämä riippuu muiden pelastamisesta. Tavallisesti kuitenkin heilahtelemme näiden kahden ääritapauksen välillä.
Tiedämme kaikki, että maailmassa on paljon tuskaa. Sitä on kaikkialla, kaikissa meissä, ympärillämme olevissa ihmisissä, sanomalehdissä ja televisiossa. Muuttuminen alkaa, kun tajuaa, että tuskan olemassaoloa ei voi kieltää. Se on nähtävä, tunnettava ja tiedettävä, että se kuuluu osana meihin.
Ihmiset lakkaavat olemasta uhreja, kun pelastajia ei enää ole jäljellä tai kun syyn työntäminen muiden niskoille käy niin vastenmieliseksi, että he ovat valmiita muuttumaan." jne.
Shakti Gawain: Living in the light - Elä valossa (Taivaankaari 1986, myös uudempia painoksia)
"Uhrin tietoisuus on uskoa siihen, että on avuton, että maailma, ihmiset ja taloudelliset olosuhteet aiheuttavat meille tapahtumia, jotka voimme vain ottaa vastaan. Se on tunne siitä, että olemme ulkomaailman armoilla.
Uhrina olon tunne synnyttää ihmisessä pelastajia. Pelastajat eivät osaa pitää huolta itsestään, vaan keskittyvät auttamaan muita yrittäen näin alitajuisesti täyttää omat tarpeensa epäsuorasti. Pelastaja tarvitsee uhreja, joista huolehtia, siinä luulossa, että toiset ovat heikkoja ja voimattomia ja tarvitsevat hänen apuaan.
Monista ihmisistä löytyy luultavasti sekä uhrin että pelastajan piirteitä. Useimmat uhrit käyttävät paljon aikaa ja tarmoa muiden pelastamiseen sen sijaan, että oppisivat pitämään huolta itsestään. Ei voi toimia pelastajana, ellei sisimmässään tunne olevansa myös uhri. Saattaa kuitenkin näyttää siltä, että jotkut ihmiset ovat yksinomaan uhreja tai pelastajia. Ääritapauksia ovat sellaiset ihmiset, jotka aina joutuvat vaikeuksiin ja tarvitsevat epätoivoisesti muiden apua, tai marttyyriluonteet, joiden elämä riippuu muiden pelastamisesta. Tavallisesti kuitenkin heilahtelemme näiden kahden ääritapauksen välillä.
Tiedämme kaikki, että maailmassa on paljon tuskaa. Sitä on kaikkialla, kaikissa meissä, ympärillämme olevissa ihmisissä, sanomalehdissä ja televisiossa. Muuttuminen alkaa, kun tajuaa, että tuskan olemassaoloa ei voi kieltää. Se on nähtävä, tunnettava ja tiedettävä, että se kuuluu osana meihin.
Ihmiset lakkaavat olemasta uhreja, kun pelastajia ei enää ole jäljellä tai kun syyn työntäminen muiden niskoille käy niin vastenmieliseksi, että he ovat valmiita muuttumaan." jne.
Shakti Gawain: Living in the light - Elä valossa (Taivaankaari 1986, myös uudempia painoksia)
Vastaukset 70
Vanhimmat
Päteekös tuo, jos käytettäisiin uhri sanan sijasta narsistin henkisen ja fyysisen väkivallan kohteeksi joutunut, valehtelun ja pettämisen kohteeksi joutunut, narsistin manipuloinnin kohteeksi joutunut jne?Entäs jos se"pelastajakin on todellisuudessa (
"Ihmiset lakkaavat olemasta uhreja, kun pelastajia ei enää ole jäljellä tai kun syyn työntäminen muiden niskoille käy niin vastenmieliseksi, että he ovat valmiita muuttumaan." ?) sellainen ihminen, joka jakaa tietoa narsisteista koska on itse kokenut tällaisen suhteen, tukee ja kuuntelee tätä narsistin piinaamaa niin että tämä vähitellen voimaantuu ja pääsee eroon narsistista, eikä tarvitse enää tukea?
En ymmärtänyt kirjoittamaasi.
Sellainen, joka on kaiken tuon kohteeksi joutunut, on joutunut siihen siksi koska on luottanut toiseen ihmiseen eikä ole varautunut kaikkeen siihen mitä narsisti tekee, ei ole pystynyt varautumaan kaltoinkohteluun, koska suurin osa ihmisistä ei tee niin, kun kuvio selviää, useimmiten pyrkii eroon tällaisesta ihmisestä, ei ole mitenkään ominaisuuksiltaan muuten mitenkään uhriutunut muussa elämässään.
On hyvä on olemassa sanotaan nyt vaikka niin kuin sinä sanot "pelastajia" (vähän typerä sana tässä yhteydessä mielestäni ja tuossa tarkoituksessa minkä kuvan sain kirjoituksestasi), koska narsistin uhrille se että saa käydä mielessään tapahtunutta, on joku kuka kuuntelee ja ymmärtää ja tietää, on yhtä tärkeää kuin kriisiapu missä tahansa ihmistä kohdanneessa traumassa.
Sinulla oli paljon kysymyksiä. Ehkä sinun olisikin hyvä miettiä niitä.
Ajattelin että olisit halunnut valaista vielä omaa kantaasi, kun tällaisen ketjun aloitit.
Tuo mitä puhut auttajasta, pitää varmaan joidenkin kohdalla myös paikkansa, ei kaikkien, joillakin ihmisillä voi olla taipumus keskittyä toisen ihmisen auttamiseen välttyäkseen käsittelemästä samoja omassa suhteessaan olleita ongelmia (tai käsittelee mutta tuntee ajoittain sen kovin raskaaksi) kuin esimerkiksi narsistin piinaamana olleella on mutta uskoisin, että auttaessaan ja kuunnellessaan toista uhria myös ne omassa suhteessa koetut ongelmat voivat avautua ja syntyy tärkeitä oivalluksia.
"Useimmat uhrit käyttävät paljon aikaa ja tarmoa muiden pelastamiseen sen sijaan, että oppisivat pitämään huolta itsestään."
Tuo lause myöskin sai minut ajattelemaan. Mielestäni ajatuksesi on kovin musta-valkoinen. Tunnetko useimmat uhrit, kun tiedät tuon?
Mielestäni ajatuksesi on kovin musta-valkoinen, minne unohdit uhrit, jotka käyttävät paljon aikaa ja tarmoa muiden "pelastamiseen" mutta SAMAN AIKAISESTI myös oppivat/ovat oppineet pitämään myös huolta itsestään?
"Uhrin tietoisuus on uskoa siihen..." jne. jos uhri on kuvaamallasi lailla menettänyt narsistin kanssa jo oman minuutensa ja uskonsa itseensä niin silloin hän tarvitsee "pelastajaa", jolla minä tarkoitan oikeaa tietoa tästä persoonallisuushäiriöstä ja olisi hyvä, että hän pystyisi purkamaan kokemuksiaan toisen saman kokeneen tai kokevan ihmisen kanssa, koska sellainen joka ei ole kokenut samaa ei voi myöskään ymmärtää, miten narsisti toimii. Suhtaudutko jotenkin negatiivisesti sellaisiin ihmisiin, jotka haluavat tukea narsistien uhreja? Jotenkin sain vähän sellaisen kuvan kirjoituksestasi. Eivät nämä tukijat ole välttämättä sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole oppineet pitämään itsestään huolta, eivätkä välttämättä marttyyreja.
"Tiedämme kaikki, että maailmassa on paljon tuskaa. Sitä on kaikkialla, kaikissa meissä, ympärillämme olevissa ihmisissä, sanomalehdissä ja televisiossa. Muuttuminen alkaa, kun tajuaa, että tuskan olemassaoloa ei voi kieltää. Se on nähtävä, tunnettava ja tiedettävä, että se kuuluu osana meihin."
Maailmassa on tuskaa, mihin emme voi vaikuttaa. Ei saa kuitenkaan hyväksyä narsistin toiselle ihmiselle aiheuttamaa tuskaa, koska siihen voimme vaikuttaa. Voimme vaikuttaa siihen sillä, että tietoisuus narsisteista lisääntyy, niin että ihmiset osaavat toimia heidän kanssaan eivätkä syytä narsistin aiheuttamista vaikeuksista itseään sekä kun tietävät ongelman luonteen, tajuavat hakeutua narsistien vaikutuspiiristä eroon, voimme kuunnella ja tukea ihmistä, joka kamppailee narsistin kurimuksessa ja saada hänet taas uskomaan itseensä niin että voimaantuu ja pääsee narsistista eroon tai jos valitsee olla narsistin kanssa, niin tekee sen tosiasiat tiedostaen.
"Maailmassa on tuskaa, mihin emme voi vaikuttaa. Ei saa kuitenkaan hyväksyä narsistin toiselle ihmiselle aiheuttamaa tuskaa, koska siihen voimme vaikuttaa.
Voimme vaikuttaa siihen sillä, että tietoisuus narsisteista lisääntyy, niin että ihmiset osaavat toimia heidän kanssaan eivätkä syytä narsistin aiheuttamista vaikeuksista itseään sekä kun tietävät ongelman luonteen, tajuavat hakeutua narsistien vaikutuspiiristä eroon, voimme kuunnella ja tukea ihmistä, joka kamppailee narsistin kurimuksessa ja saada hänet taas uskomaan itseensä niin että voimaantuu ja pääsee narsistista eroon tai jos valitsee olla narsistin kanssa, niin tekee sen tosiasiat tiedostaen."
Juuri noin, kiitos, kirjoitit hyvin :)
Hieno aloitus maljojen_prinsessa! Asiaa. Olen lukenut tuon kirjailijan kirjan 'Developing intuition' ja suosittelen lämpimästi!
Tuli tästä aloituksesta mieleen psykologi Ilona Rauhalan ajatuksia uhriutumisesta, joita hänelle tuli keskustellessaan mm. narsistien uhrien kanssa valitessaan haastateltavia ihmisiä tv-ohjelmaansa:
"Kaikkein opettavaisinta oli nähdä, mikä on uhrin dynamiikka. Uhri uskoo, ettei hänellä ole itsellään ratkaisun avaimia tilanteeseen, ja hän kokee, että ei ole vapaa tekemään itseään koskevia päätöksiä. Me kaikki olemme vapaita, mutta emme vain historiastamme käsin näe tai ymmärrä sitä. Perususkomustemme pohjalta olemme jo lähtökohtaisesti saattaneet ajatella, että meillä ei ole mahdollisuuksia."
Kokonaiseksi/Ilona Rauhala (Otava 2009)
Ja tämäkin vielä pulpahti mieleen uhri-asenteesta:
"Elämässä koettu vääryys johtaa helposti katkeruuteen, kostomielialaan tai omaksumaan uhrin identiteetin. Vaikka nämä tunteet ovat sinänsä oikeutettuja, ne kääntyvät helposti loukattua itseään vastaan. Kieltäytymällä hyväksymästä ja antamasta anteeksi ihminen syö omia voimavarojaan ja estää itseään elämästä tyydyttävää elämää. Anteeksi antaminen on avain syvällä ihmisessä oleviin tunteisiin ja lukkiintuneisiin asenteisiin."
Elämä on epäreilua - hyväksy ja anna anteeksi / Pekka Hämäläinen (Minerva 2008)
Kiitos noista ajatuksia herättävistä kirjalainauksista! :)
Joo, hirmu hyvä opetus uhreille Rauhalalta. Tarpeellinen, koska narsisti on saanut uskomaan jotain muuta.
Anteeksiantaminen ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa että narssti on p*ska, joka kohtelee sairaalla tavalla toista. Anteeksianto on itselleen anteeksiantamista narsistitapauksissa, sen anteeksiantamista itselleen että on sekaantunut siihen p*skaan.
kaikkea voi lailailla,
minulle tuli tuosta kommentistasi mieleen juuri tuollainen uhriasenne, jossa saatat olla kiinni. Toivon todella, että pääsisit siitä irti. Voimia.
Totta puhuu Shakti Gawain, kiitos m_p!
Kun ihminen opettelee tuntemaan itsensä, hän ymmärtää muitakin paremmin. Jokainen voi oppia ja muuttua...jopa se vihaamamme henkilö voi.
Ihmisarvon päivä ? Global Dignity Day 2011- tapahtumassa arkkipiispa Desmond Tutu piti erikoisen hellyttävän puheen siitä miten on luonnollista että ihmiset tarvitsevat toisiaan, auttavat ja saavat apua. Ja miten hän itse oppi lapsena puhumaan ja kävelemään; ei itsestään vaan toisten opettamana.
Share, and take care! :)
Minua on monesti mietityttänyt, että mikä saa jotkut uhrit (todellisia uhreja on, esim. väkivallan uhrit) pitämään itseään uhreina vuosia sen jälkeenkin, kun ovat eronneet. Eli miksi uhrius jää "päälle"? Miksi siitä tulee osa uhrin minäkokemusta?
Tämän ketjun tekstit ovat varmasti erityisen vaikeita juuri tuollaisille uhreille, jotka ovat ensin oikeita uhreja ja sitten tämän jälkeen oman mielensä uhreja.
Mä kyllä ymmärrän miksi se on vaikeaa.
Mullakin on ollut "kaikenlaista" elämässä ja ihan ihkaoikeaa kaltoinkohteluakin on ollut ; mä olin uhriuteni vankina mutta nykyään, vaikka en välttämättä osaakaan toimia omaksi parhaakseni vaikka tiedän mikä auttaa, ymmärrän jo sen, että kukaan ei tule korjaamaan tätä, hakemaan mua täältä tai tekemään sitä puolestani.
Maailma on karu ja olo on silloin aika yksinäinen. Mutta näin se vain on.
On tavallaan aika karua mennä sanomaan (varsinkin kun vastaanotin ei ole vielä valmis) että tee nyt jotain itte ja lopeta toi kitkeryys. Juu juu, ymmärrän. Mutta en mä jaksa sitä kuuluisaa suklaata enää lääppiä sinne päähän kun käsitän jo että siinä on oman itsensä vanki lopulta.
Yksi pahimmista loukuista johon uhri voi tapahtuman jälkeen jäädä kiinni, on tunne omasta erikoislaatuisuudestaan tapahtumien osalta.
Ettei kukaan tajua, kukaan ei kuuntele, miksi ette ???
Mutta kun hei, jokaisella meistä on ristinsä ja kannettavansa. Tai risti kannettava tai mitä nyt ikinä.
Se oma pettävä, valehteleva ja jättänyt puoliso ei nyt ole niiiiin erikoinen etteikö täällä jengi vain tajua. Hei, tervetuloa elämään, miljoonat muutkin kokee tämän.
Jääminen siihen uskoon, että on kokenut jotain ainutlaatuisen kauheaa (elin niin pitkään itsekin) tekee ihmiselle uhri-identiteetin.
Silloin kun täällä hengaillessani päästin siitä irti, tuli moitteita siitä että se on bullshittiä eikä sitä katkeraa kateutta voinut olla toteamatta. Uhrius loputtomiin on asenne joka ei anna sijaa niille jotka ei sitä jaksa.
Voisinhan mäkin vihata esim väkivaltaisia vanhempiani ja toisintaa sitä täälläkin toistuvasti mutta ei mulla ole tarvetta siihen nyt. Eli silloin en enää ole uhri ja elä sen identiteetin mukaan joten en ole voinut olla uhri ?
Voisinhan mäkin sanoa tässä, että hei, ota nyt kerta pataas ukoltasi tai elä koko lapsuutesi sellaisen alla voimatta tehdä mitään - että herää pahvi kai mää nyt tiedän mistä sä puhut. Ne alkuun olleet pelot ja se koko elämä.
En vain jaksa enää korostaa sitä kuinka ainutlaatuinen sitten minun kokemukseni on. Tervetuloa elämään.
Joko annan sen määritellä itseäni lopun elämäni ja annan näin esim heidän hallinoida minua koko elämäni tai päästän irti ja annan anteeksi.
Mä päätin antaa anteeksi kun olin valmis.
Itsekin mietin tuota, että kun ei suostu siihen uhriuteen enää, niin samantein onkin riistaa sille oikeutetulle toisinnolle mitätöinnistä, että et sä mitään uhri ole koskaan ollutkaan.. Ikäänkuin se, mitä tunsi, koki ja sai osakseen on ollut vain kuvitelmaa kun sen on halunnut karistaa kantamuksistaan jonnekin lähimpään pusikkoon..
Itsekin ollut tuossa jokin aika sitten vaatimassa sitä suklaanlääppimistä päähäni vain todetakseni, että ei mulla ole oikeutta suuttua, jos joku ei sitä päähäni vaivaudu lääppimään. Itse mun pitää valita se, miten suhtaudun asioihin ja miten annan kokemusten vaikuttaa elämääni.
Jotakin on mitä ilmeisimmin opittava ja opittavaa on paljon, joten valintoja pitää tehdä. Kamalin pelko itselläni on ollut se, että elämän voisi jotenkin mokata.. Voiko oikeasti?? Elämäähän se vain on.. paskoja päätöksiä tulee tehneeksi ja uusia voi hioa entisten tuomien kokemusten mukana. Mutta jos jokaista aikomaansa päätöstä katselee sillä silmällä, että ei en voi, en osaa, en halua, en uskalla, pelkään, vihaan ja olen katkera, niin voiko niitä oikeita päätöksiä tehdä koskaan.
Sellaisten silmien kautta omasta elämästä tulee nopeasti jonkun muun ohjailemaa, jonkun jonka olemassaoloa ei välttämättä edes tiedosta kun on niin oikeutetusti vaan uhri, ja kaikki sen myötä tullut on vain toisen aiheuttamaa kökköä.
Itse yritän yhä sopeutua tällaiseen: Kiitos opetuksesta, matka jatkukoon.
Kiitos kaikille muillekin, myös purnaajille =)
Tästä se lähtee, ensiaskel ja pari sivuun siinä ohimennen....
Juu, häpeä ja mokaamisenpelko ovat todella lamauttavia "oireita". Niistä olisi tärkeä tulla tietoiseksi. Esim itse sekoitin sen syyllisyyteen pitkään mutta sitten tajusin etten mä mieti mitä ne toiset tuntee vaan mitä ne musta ajattelee jos....silloin ihminen helposti kehittää falseminän tai kulissit. Sama se.
Se oli varsinkin "mutavaiheeni" eli pohjakosketuksen (vasta) ensimmäisiä oppeja. Se auttoi jokseenkin.
Esim narsistin uhri ei välttämättä oikeasti pode syyllisyyttä vaan häpeää omasta tilanteestaan.
Ei vaikka halua kertoa kavereilleen kuinka on taas ottanut sen takaisin tai mitä on tapahtunut ja taas homma jatkuu kunnes tulee nokilleen jne...ja häpeä ajaa eristäytymiseen jne.
Vaikeita juttuja on nää =)
Ja jonkinasteisena täsmennyksenä: Olin omasta mielestäni uhri siinä vaiheessa erityisesti kun tajusin, että itse minun pitää ratkaisut tehdä. Se hetki oli helvetillinen. Mutta sen jälkeen lähti uskomattoman suon jälkeen helpottamaan ja nykyisin olen sitä mieltä, että silloin kun on kaksi uimataidotonta veneessä, kannattaisi jättää se vene siihen rantaveteen ja opetella vaikka uimaan sillä aikaa kun odottelee niitä kalastusretkiä. Ihan vahinkojen välttämiseksi.
Tai käyttää pelastusliivejä jotta pääsee rantaan ja riisuu ne myöhemmin =)
Häpeästä erityisesti. Sitäpaitsi se on harvinaisen herkullinen tunne loppupeleissä :) Kun oikein hävettää tuntee vähintäänkin olevansa elossa. Se vaan, että kun sen tunnistaa ja antaa itselleen luvan olla häpeissään milloin mistäkin syystä, kohta oppii jo nauramaan itselleen, joka taas helpottaa elämistä ihan hirveästi yleensäkin. Ja kun muutaman kerran on hoksauttanut itsensä siihen, että häpeään ei ihan oikeasti kuole, niin se tekemisen meininki muuttuu sen myötä.
Uskon, että narsistisuhteissa uhri joutuu aikansa törmäämään aiheettomaan häpeään juuri niin kauan että se menee jakeluun. Muuten sitä ei tunnista. Tai no joo, ei välttämättä sittenkään mutta sinne päin. Siis jos ulkoistaa sen vain toiseen.
Defenssinä toimiva huumori voi olla yksi "merkeistä" toipumisen tiellä.
Ainakin itse olen ottanut naurun ilolla vastaan. Se oli hieman turhan pitkään kadoksissa. En mene vannomaan huumorintajuni parhauden puolesta, mutta ainakin se toimii.. Olen jopa käyttänyt sitä yllätyksekseni julkisesti niin, että oli ihan mukavaa. En kuollut häpeästä, eikä etukäteen edes pelottanut, että mitä jos kukaan ei naura. Se oli spontaani lipsautus suurelle yleisölle :)
Meinasin tosin säikähtää itkemään rohkeuttani, mutta tasapainoituin nopeasti :)
Kadonnut nauru on kamalinta tähänastisessa elämässäni. Kun ei naurata, ei oikeasti ole jäljellä mitään. Ihan hirveä huomio omasta itsestä sellainen, että hei, tässähän on nyt vähän aikaa ollut nauru kadoksissa, katsotaanpas kuinka kauan.. Se huomio ei edes itketä. Se vetää tyhjäksi.
Voi sitten rannalta huudella solvauksia sille hukkuvalle.. :DD
Jaaa....kumpi oli narsisti.. :DD Tietenkin se, joka varasti moottorin ja pakotti kalastavaiset tarttumaan airoihin..eli naapuri!!
"Minua on monesti mietityttänyt, että mikä saa jotkut uhrit (todellisia uhreja on, esim. väkivallan uhrit) pitämään itseään uhreina vuosia sen jälkeenkin, kun ovat eronneet. Eli miksi uhrius jää "päälle"? Miksi siitä tulee osa uhrin minäkokemusta?"
Ehkä ei ole koskaan tullut oikeasti kuulluksi ja ymmärretyksi.
Tuo on totta. Ja unohtuu aina minultakin säännöllisesti.
Mutta ehkä siitäkin pitää vääntäytyä irti. Juosta metsään huutamaan ja puhumaan puille... maata sammalessa ja olla tuuli.
Lynett: kiitos tuosta(-kin) kirjoituksesta. Kompoti kompoti kom.....
27.10.2011 16:20 Lynsky siis tuo.
Ainakaan ei kannattaisi pahentaa heidän oloaan mitätöinnillä.
Ei, olet oikeassa.
"Ainakaan ei kannattaisi pahentaa heidän oloaan mitätöinnillä."
Ongelma taitaa monesti ollakin, että sellaisetkin asiat, jotka eivät ole mitätöintiä, tuntuvat joistakin uhreista mitätöinniltä...
"Minua on monesti mietityttänyt, että mikä saa jotkut uhrit (todellisia uhreja on, esim. väkivallan uhrit) pitämään itseään uhreina vuosia sen jälkeenkin, kun ovat eronneet. Eli miksi uhrius jää "päälle"? Miksi siitä tulee osa uhrin minäkokemusta?"
Tuolla tavalla ajattelevilla saattaa myös olla vaikeus erottaa se, jos joku sanoo että OLIN uhri silloin kun OLIN narsistin kanssa siitä, että joku taas sanoo OLEVANSA uhri koska on vielä narsistin kanssa ja kärsii siitä. Ei se että on eronnut ja alkanut elää omaa elämäänsä ilman narsistia poista totuuksia siitä ajasta jolloin OLI narsistin kanssa ja oli tämän uhri, vaikkei ENÄÄ kenenkään uhri olekaan. Paitsi niiden mielestä jotka ovat "tarkastelleet" itseään kovasti ja "kehittyneet" huomaamaan, että itse aiheuttivatkin vaikeudet narsistin kanssa. :D
"Ehkä ei ole koskaan tullut oikeasti kuulluksi ja ymmärretyksi. "
Niin, tuo on varmasti totta. Mietin vain, onko todella olemassa ihmisiä, joilla ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa tulisi kuulluksi ja ymmärretyksi...
Onhan heitä varmasti... Surulliselta tuntuu... Ja lapsia varsinkin... jotka sitten saattavat kasvaa aikuisiksi, jotka eivät osaa hakeutua sellaiseen seuraan, jossa tulisi kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi...
:,(
Voimia, ystävä-hyvä. Yritetään tehdä parempi maailma! :)
Sulla on aina mahtavia aloituksia Prinsessa niinkuin tämäkin. Vielä yritän päästä mukaan tähän hyvien puheenvuorojen keskusteluun ...
Minä ainakin allekirjoitan aloituksen ajatukset ihan täysillä, niinkin voi olla. Miksi uhri sitten takertuu pelastamiseen ja auttamiseen, eräs näkökulma: tällä tavalla hän softasti koskettelee omaa tunnemaailmaansa tarvitsematta käsitellä sitä itseltään. Toimii kuin narsisti ikään, kääntäen sen vai toisin. Eli kun autettava on rikkonainen, ja kaltoinkohdeltu auttaa/hoitaa/pelastaa häntä; hän samalla käyttää lähteenään autettavan tunnekuormaa (jota ei osaa tai kykene käsittelmään itse, esim itkemään tai ei koe kipua); lohduttaen tätä (lohduttaen ehkä itseään) ja auttaessaan tätä voi kuvitella tulevansa itsekin pelastetuksi (hiukan, murusen). Tämä on täysin tiedostamatonta toimintaa vain.
Miksi hän tekee näin, vaikka tiedostamattaan? Koska hänellä ei ole valmiuksia käsitellä tunnemaailmaansa omien kokemusten kautta, se tekee liian kipeää, hän haluaa unohtaa tai ei edes ymmärrä olevansa (!!juuri näin) kaltoinkohdeltu. Jokin myöhemmässä elämässä laukaiseva tekijä saattaa saada hänet huomaamaan itsessään ja elämässään asioita, joissa täyttyvät häiriöpiirteiden kohteeksi ja häiriökäyttäytymisen olemisen. Mutta oletuksena siis näin kun, auttaja on todellakin ollut uhri. Toisaalta voisin lisätä, ettei häiriötöntä elämää kenenkään kohdalle ole eikä tule, kokemuksia on vain yhtä paljon kuin meitä ihmisiäkin.
Kaltoinkohdeltu voi olla tavattoman hyvä auttaja ja tehtäväänsä sopiva. Potilaat tai autettavat suorastaan jopa rakastavat tätä. Miksi? Koska kaltoinkohdellulla on kärsimystä omasta takaa, millä tarkastella empatiatasolla autettavan kärsimyksiä. Ja hän todella tietää, mitä kärsimys ja mitkä seikat lienentävät sitä. Toisaalta vastavuoroisuutena hän saa autettavalta myönteisiä kokemuksia, vahvistaen itsetuntoaan, saaden eräänlaista välittämistä ja aitoja ihmiskontakteja, joissa luultavimmin on vaillinaisuuksia jo lapsuuden ajalta.
Lisään vielä, etteivät suinkaan kaikki auttamistyössä ole rikkonaisia enkeleitä. Mutta eräs mahdollinen ajatus miksi uhrista tulee auttaja.
Kun pelastaja tai autettava suostuu (juuri niin) itse autettavaksi, hoidettavaksi; hän siinä vaiheessa vasta ymmärtää miten uuvuksissa ja väsyksissä hän on.
Monesti olen huomannut että ns. auttajat ovat olleet itse enemmän avun tarpeessa kuin minä, joka olen sitä apua hakenut ja usein myös roolit ovatkin kääntyneet toisinpäin eli minusta tulee auttajan auttaja ihan tahtomattanikin. Kuitenkaan en voi sitä selkeästi näyttää että ymmärrän ja tiedän joitain asioita paremmin kuin toinen itse itsestään välttääkseni sen narsistisen loukkaantumisen. Antaa toisten häärätä, viisaat kuulemma väistyvät :)
"Eli kun autettava on rikkonainen, ja kaltoinkohdeltu auttaa/hoitaa/pelastaa häntä; hän samalla käyttää lähteenään autettavan tunnekuormaa (jota ei osaa tai kykene käsittelmään itse, esim itkemään tai ei koe kipua); lohduttaen tätä (lohduttaen ehkä itseään) ja auttaessaan tätä voi kuvitella tulevansa itsekin pelastetuksi (hiukan, murusen)."
Mielestäni kuvasit tuossa hienosti vertaistuen mekaniikan!
Kun 'itseen' sattuu, ymmärtää miltä toisesta tuntuu!
"Kun pelastaja tai autettava suostuu (juuri niin) itse autettavaksi, hoidettavaksi; hän siinä vaiheessa vasta ymmärtää miten uuvuksissa ja väsyksissä hän on. "
Jos on 'sairastunut' vahvuuteen, voi olla vaikeaa olla heikko.
Kokonaiseksi tulemisessa pitänee osata olla vahva, ja uskaltaa olla välillä heikko! Luulen ma. :)
"Monesti olen huomannut että ns. auttajat ovat olleet itse enemmän avun tarpeessa kuin minä"
Huomaathan, että tuo on sinun tulkintasi noista ihmisistä ja sitten todellisuus voivat olla hyvinkin erilainen kuin olettamuksesi. Voisiko olla, että tuollainen ajatus, jonka saat tilanteissa, joissa sinun tulisi "olla autettavana", onkin jonkinlainen defenssi? Ihan ystävällismielisenä tuon sanon ja vienona kysymyksenä.
Vaikeahan sitä on uskoa, ymmärrän sen, mutta ei ole kyse tuosta.
"minusta tulee auttajan auttaja ihan tahtomattanikin"
Eli autat, vaikka et haluakaan auttaa? Onko sinulla itselläsi mitään osuutta siihen, mitä teet tai mitä haluat tehdä?
Voinhan olla välittämättä ja ajatella että asia ei minulle kuulu ja joskus pitää vaan myöntää ettei pysty enempää tekemään kuin parhaansa. Tosin nykyään on se laiskuus ja mukavuudenhalu noussut suuremmaksi kuin auttamishalu, tavallaan se on kuitenkin vain sitä tervettä itsekkyyttä.
Meneekö sinulla herne sieraimeen joka kerta kun sinun tulisi pohtia itseäsi?
Ei mene. Entä sulla?
mene. Haluatko vielä jatkaa?
*Noukkii lattialta nenään mahtumattomat herneet*
Näistähä saa aimo sopan...
Nenähernesoppa. Hmm. Pitää laittaa paljon Dijon-sinappia.
Onko sitä keittoa vielä jäljellä? Jotain lounasta pitäis saada.
*kauhoo puolen litran kauhalla: hennan nenästä putosi aika monta ja keittoa tuli saaveittain*
Hahhahhaaa! Pitää varoa, ettei huku kitkerään soppaan...
*heittää pelastusrenkaan*
*ottaa kiinni ja nousee hernemeren pinnalle*
*tule tänne kalliolle, tarjoilen antipasto-täytteisiä sandwicheja ja skumppaa*
Kuka näitä hernekeskusteluja kirjoittelee? :DDD
:-D
Mietin samaa. Ne on vissii ne 'aattelijat' tuolta "Oletko luonteeltasi uhri?" ketjusta.
Tää hernekeskustelu on kyllä ihan seko =DDD
Hauskoja ovat...nimimerkit on taidokkaasti riimitelty kommentteihin sopiviksi :)
"Kuka näitä hernekeskusteluja kirjoittelee?"
Minä tietysti! :D
Pitihän se arvata. :-D
Hei älä ota koko kiitosta itsellesi, mä olin se toinen aattelija!
Eiköhän se tullut kaikille selväksi, että kirjoittajia oli kaksi.
Onko se nyt lopulta niin selvää..?
Mutta oliko sitä keittoa vielä jäljellä?
Tuolla pakkasessa on loput.
Onpas jäistä...
Sulata mikrossa!
Ei tule hyvää mikrossa.
Mikro vie vähemmän sähköä.