Tänään oli taas sellainen päivä, että itku meinasi puskea koko ajan päälle ja tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin pitkään aikaan. Mikään ei enää innosta. Olen opiskelija ja opintoihin ei juuri motivaatiota ole, koska pelkään tulevaisuutta ja sen mukanaan tuomaa työelämää. Kärsin jonkin verran sosiaalisten tilanteiden pelosta, joten palaverit ym. yhteistyöt muut työelämän paineet tuntuu erittäin ahdistavalta tällä hetkellä. Koulua pystyn käymään propralin avulla. Kohta sekin pilleripurkki loppuu ja pitää alistua taas lääkärin eteen häpäisemään itsensä.
Sosiaalinen elämä on köyhää. Yksi ystävä on ja sitäkään en liian usein näe. Kaipaan seuraa, mutta uusien ystävien saaminen on vaikeaa. Päivät olen aina yksin ajatusteni kanssa. Seurustelu ei tule kysymykseenkään, koska olen lihonut ja tämän lisäksi ihooni on tullut rumia raskausarpia, joita häpeän suunnattomasti. Olen yrittänyt laihduttaa ja elää terveellisesti, mutta jostain syystä paino pysyy ennallaan. Varmaan jotain ongelmaa hormonien kanssakin. Joskus haaveilen siitä, että olisin erilainen ja olisin saanut sellaisen elämän, joka tekisi minut onnelliseksi (parisuhteen ja ystäviä). Tuntuu että nyt kaikki on liian myöhäistä ja loppuelämäni on pelkkää surua ja yksinäisyyttä.
Sosiaalinen elämä on köyhää. Yksi ystävä on ja sitäkään en liian usein näe. Kaipaan seuraa, mutta uusien ystävien saaminen on vaikeaa. Päivät olen aina yksin ajatusteni kanssa. Seurustelu ei tule kysymykseenkään, koska olen lihonut ja tämän lisäksi ihooni on tullut rumia raskausarpia, joita häpeän suunnattomasti. Olen yrittänyt laihduttaa ja elää terveellisesti, mutta jostain syystä paino pysyy ennallaan. Varmaan jotain ongelmaa hormonien kanssakin. Joskus haaveilen siitä, että olisin erilainen ja olisin saanut sellaisen elämän, joka tekisi minut onnelliseksi (parisuhteen ja ystäviä). Tuntuu että nyt kaikki on liian myöhäistä ja loppuelämäni on pelkkää surua ja yksinäisyyttä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
olisi löytää työpaikka, jolla elättää itsensä ja elää itsenäisesti. Hyviä ystäviä ei koskaan ole liikaa, eipä hyviin ja täysin vilpittömiin ihmisiin törmää montaa kertaa elämänsä aikana. Perhehaaveet olen jo unohtanut. Mistään ei löydy miestä, jota ei kiinnosta mm. porno, autot, omaisuus. En tahdo lapsia näin synkkään maailmaan, jossa soditaan ja pilataan luonto. Harmittaa, että olen itsekin syntynyt, täysin turhakkeeksi. Töihinkään ei pääse sitten millään. Tai pääsee, mutta ei tienaamaan edes sen verran, että voisi toteuttaa sen yhden haaveensa elämänsä aikana. No, päivä kerrallaan. Eipä onneksi ole stressiä.
Haluan kommentoida tekstiäs, koska voit ajatella ettei kukaan välitä. Olen 14 vuotias. Olen ahminut jo kauan. Olen laihduttanut kauan. Olen yrittänyt jaksaa... Kauan. Tänään en jaksa enää. Sanoin senkin jo eilen, ja sitä edellisenä. Ja viime viikolla. Mutta tänään en oikeasti enää jaksa. Tiedän sen nyt.
En usko että pelkät pillerit riittävät. Minusta sinun pitäisi saada terapiaa. Loppuelämäsi ei tule olemaan surua ja yksinäisyyttä. Tai kuka tietää? Voihan sitä aina muuttaa, mutta jos voimia ei ole.
Älkää vielä luovuttako. minäkin olin teidän iässä ihan umpikujassa. Sitten oli vaan pakko mennä opiskelemaan ja pitämään esitelmiä(järkkyä)ym ja olla niin hiton sosiaalinen. Tottakai voit mennä hakemaan propralia lisää lääkäriltä, älä sitä ujostele ja häpeä. Itse olen ollut vuosikausia töissä opiskelujen jälkeen ja joutunut laittamaan itseni likoon erilaisissa tilanteissa, vain tällaiset joutumiset ikäviin tilanteisiin karaisee luonnetta. Ja tämä elämä ei todellakaan oo helppoa, joka päivä pitää taistella onnensa eteen.
Tuohon syömiseeen ja laihduttamiseen, rupeaa karppaamaan, siis vähähiilihydraattista ruokavaliota. Itsekin olen saanut monta kiloa pois painoa ja liikuntaa en oo lisänny, kun muutenkin tuo liikkuminen on minimaalista. Syöt aamulla valion maustamatonta rahkaa, ei oo niin happamaan makuista kuin muiden valmistajien, siten voit laittaa siihen mauksi ananasta tai juoksevaa hunajaa. Kun syö aamulla rahkaa eikä hiilareita niin ei väsytä ja pitää kylläisenä pitkään. Olen kuullut, että jotkut sanovat e-epan nostavan mielialaa.
Tsemppiä tyttöseni!
Kiitos vastauksista ja neuvoista. Itse asiassa olen joskus ollut hoikka ja laihduttaminen on myös joskus onnistunut ihan suht vaivattomasti. Nykyään tuntuu tämän laihtumisen kanssa siltä kuin olisi käsijarru koko ajan pohjassa. Uskon vahvasti että tämä laihtumattomuus ja masentunut mieliala liittyvät toisiinsa. En siis tarkoita sitä, että olisin masentunut siksi, koska en laihdu. Vaan pikemminkin niin, että en laihdu, koska olen masentunut.
Välillä haaveilen siitä, että saisin elää stressitöntä elämää, jossa elettäisiin yhteisönä maaseudulla eikä kenenkään tarvitsisi lähteä minnekään ankeisiin toimistotöihin ja päätteiden ääreen istumaan. Tai vaikkapa jossain suomalaisyhteisössä Thaimaassa. Uskon, että silloin olisin onnellisempi. Ei tämä nykyajan oravanpyörä vain ole ihmistä varten. Kaipaan jatkuvasti seuraa, ystäviä. Mistä saa ystäviä?
Tuohon lihomiseen liittyen, jos painosi vaihtelee, niiin RASVAA IHOSI melkein joka päivä juuri vatsan alueelta, rintojen alueelta, niin ei tule raskausarpia, itse olen koko ikäni rasvannut ihoani ja ei kovin paljon oo tullut raskausarpia paitsi rinnoissa, kun paino nousi yhessä vaiheessa n15 kiloa juuri masislääkkeiden takia, niinpä koettanutkin karppaamalla pudottaa painoa ja tulos aika hyvä-yli puolet lähteny alle puolessa vuodessa.
On sellaisia keskustelupalstoja, jossa yksinäiset koettaa ottaa kontaktia, mutta totuushan on se, että pitää itselläkin olla valmis tekemään jotain eikä vain odottaa ,että "joku tulis hakeen kotoa". Joku oli linkittänyt semmosia klubitaloja, jotka toimii tietyillä paikkakunnilla, missä päin suurin piirtein asut.
Suunta on vaan ylöspäin vai mitä.
Ala ryyppäämään päivittiäin kuten minä, auttaa! Jo 4 vuotta takana, kohta hautaan.
Minusta on hullunkurista, että opiskelijat kärsii yksinäisyydestä. Koulussahan on koko joukko samanikäisiä nuoria. Syyt on pään sisällä, jos ei kavereita löydy. Sodassa ja epätoivoisissa oloissa löytyy ystäviä, mistähän syystä ? Kun ihmisen ylpeys väistyy, on empatialle enemmän tilaa. Ehdota kouluporukallesi yhteistä elokuvailtaa tms kivaa tekemistä, mistä voisi aloittaa.
Raskasuarpiin vain ei valitettavasti se kosteusvoide toimi enää kun vahinko on jo ehtinyt tapahtua. Joillakin tuo kosteuttaminen ehkäisee niiden syntymistä, mutta minulla ei siitäkään ollut apua, koska olen aina rasvannut ihoani. Täytyy vain odottaa, että nämä edes vähän vaalenisivat ajan kuluessa. Syviä ovat niin ei ihan heti tapahdu.
Ja kavereita en koulusta saa, koska opintoni ovat sen luontoiset, että luokkaopetusta ei ole vaan opiskellaan melkoisen itsenäisesti, luetaan tentteihin jne. Voisihan sitä aloittaa jonkun harrastuksen. Se tosin jännittää mennä uuteen porukkaan, jos siellä joutuu esim. esittelemään itsensä. Minulla kun on siis myös tuo jännitysongelma kehittynyt tässä viime vuoden aikana. Se ei ole ns. paha, mutta kuitenkin inhottava silloin, kun joudun esiintymään. Ei ole elämä helppoa.
Yksinäisyyteenkin kun valitettavasti tottuu ja sen oppii hyväksymään. Sitten elää erakon elämää kunnes tajuaa vanhuksena, että mikä elämä? Elämätön elämä on valunut kuin hiekka sormien läpi.
Kiitos vastanneille
Älä luovuta, itse olen ollut masentunut n 15 vuotiaasta lähtie. Nyt olen 36-vuotias. Samoin mikään ei innosta, en koe itseänivastaanotetuksi, kun tapaan uusia ihmisä, tunnen jääväni ulkopuoliseksi. On ollut aikoja kun olen ollut täysin yksin , iLMn INOTTkn ystävää. se on oluut osti raskasta ja olen ajatellut, että minussa on jotain niin epämielyttävää, kun kukaan ei edes halua tutustua minuun. Ja on käynyt näinkin että kun olen yrittänyt aloittaa keskustelua jonkun kanssa, niin toinen vaanjärtää minut vain huomioimatta. Se on aiheuttanut katkeruutta ja vihaa minussa, ja huomaan että minusta on tullut kyyninen ja kylmä. En oikein osaa enää tuntea rakkautta kehenkään.
Mutta kuten sanoin älä luovuta, koska minullakin on harvoja ystäviä jotka haluavat olla kanssani ja tietää mitä minulle kuuluu.
Toinen asia on anteeksiantaminen, minua ovat loukanneet niin monet ihmiset perheejäsenet, monet tahot. Suomalaiseen kultturiin ei kuulu anteeksipyytäminen, tai se että kerrot jollekin että rakastat häntä. Minäkin olen luokannut ihmisiä, koska he ovat loukannet minua, enkä tunne siitä pahaa mieltä koska he ovat ansainneet sen.
Täm varmaan kulostaa hieman sekavalta ja ristiriitaiselta, mtta eniten haluisin sanoa sinulle, että mahdollisuus ihmisille, kerro heille miltä sinusta tuntuu, minä soitin ystävälle joka hykäsi minut puoli vuotta sitten ja hän ihmetteli samaa, miksi minä oli lähtenyt ja nyt olemme taas ystäviä.
Ja niistä raskausarvista, minulla on niitä myös, mutta ne haalenevat vuosien muötä, nyt ne ovat lähes näkyttömät.
Toivottvasti tästä on sinulle jotain apua.
Minä ajattelin sinua, ja toivon sinulle hyvää
kkbb: tuollaiset puheet ovat loukkaavia yksinäisiä kohtaan. Minä olen koko elämäni, 20 vuotta ollut sosiaalinen ja yrittänyt tutustua ihmisiin, mutta ytsävät ovat aina olleet harvassa. En osaa olla vain tuttava ja hyvää ystävää ei ihan kenestä tahansa löydy. Kaikki, jotka tuntevat minut paremmin pitävät minusta valtavasti, mutta ongelmana on , etteivät ihmiset tahdo tutustua minuun. Ja vaikka tahtoisivat, niin yliopistossa en ole tavannut yhtäkään samanhenkistä ihmistä. Ei se tutustuminenkaan ole niin helppoa, sillä siinä vaiheessa kun on yksin, ei jaksa puhua ja puhua ja puhua ja saada kymmeniä takapakkeja ja viileän kohteliaita lausahduksia.
Minulla on ollut elämässäni vain kaksi todellista hengenheimolaista: ala-astella vuoden kestänyt ystävyyssuhde, joka päättyi ystäväni muuttoon, sekä kolmivuotinen seurustelu/avoliitto, joka päättyi viime kuussa kumppanin mielenterveysongelmiin. Hän oli paras ystäväni, ainoa ystävä itse asiassa. Nyt olen aivan yksin ja masennukseni, jonka kanssa olen jo pari vuotta taistellut, palasi vauhdilla. Tuttavani katosivat sitten samantien, koska en jaksanut enää olla sosiaalinen ja tehdä koko ajan jotakin.
Uusien ystävien hankkiminen on taas jo yliopistoiässä yhä vaikempaa, koska kyse ei ole enää lapsista tai edes nuorista, vaan aikuisiän kynnyksellä olevista. Silloin ei parhaaksi kaveriksi ei enää riitä joku naapurista. Masentuneelle kaikki on vielä vaikeampaa. Itse ainakin kaipaan ihan valtavasti tukea ja lohtua ja kuuntelevaa korvaa, joka välittää (kivikasvoinen ammatti-ihminen ei sitä ole, he saavat vain kaipaamaan oikeaa ystävää enemmän). Siitä huolimatta en kestä olla ihmisten kanssa. Ahdistun. Osittain juuri siksi, etten jaksa vain rupatella ja vaihtaa kuulumisia, vaan haluaisin kertoa, kuinka paha minun on olla. Haluaisin jonkun, joka ymmärtää minua.
Toivottavasti tästä vuodatuksesta välittyy sympatiaa sinulle LonelyGirl24