Hei! Olen 19-vuotias miespuolinen henkilö, joka on kärsinyt kohta 10 vuotta masennuksesta ja ahdistuksesta. Osasyynä sairauden puhkeamiselle saattaa olla toisen isosiskoni hankala aspergerin syndrooma ja mutismi (loppuvaiheessa myös mahdollisesti skitsofrenia) jona aikana mm. siskoni purki tuskaansa minuun aggressiivisesti. Aluksi masennus ja ahdistus alkoi selittämättömänä mutta vuosien kautta se on kierrellyt aina voimakkaasta kuolemanpelosta tai itsemurhanpelosta sosiaaliseen arkuuteen asti. Olen käynyt perheneuvolassa ja psyk. poliklinikalla sekä musiikkiterapiassa vuosien aikana, sekä käyttänyt useita eri lääkkeitä (mm. risperdal, citalopram, anafranil ja cipramil, tällä hetkellä kokeilen ketipinoria).
Siskoni teki itsemurhan vuonna 2004 ja olen jatkuvasti verrannut omaa tilaani hänen tilaansa. Krooninen masennukseni on kehittynyt jonkinlaiseksi ahdistuneisuushäiriöksi viime kuukausien aikana jona mm. olen ollut Auroran sairaalassa jossa meinasin tulla sekaisin pelosta verratessani omaa tilaani siskooni ja mielisairaiden potilaiden huudot ahdistivat omalta osaltaan. Yksi ahdistustani laukaisevia tekijöitä on että ajattelen omaa elämääni ja sitä kuinka riittämättömältä se tuntuu (elämäni koostuu periaatteessa opiskelusta, tietokoneella olosta, pelaamisesta, lukemisesta, ulkoilusta ja television katselusta. Tunnen elämäni jotenkin riittämättömäksi ja jos koetan hankkia uusia harrastuksen aiheita, niin ahdistus vaivaa siltikin. Viime aikoina olen myös ollut erittäin peloissani että en yksinkertaisesti jaksa enää ahdistuksen ja masennuksen kanssa ja että tekisin itsemurhan. Tuskan purkaminen keskustelemalla vanhempieni kanssa on hankalaa sillä isäni on "ota niskasta kiinni"-tyyppi ja äitini ahdistuu koska hän on jo
Siskoni teki itsemurhan vuonna 2004 ja olen jatkuvasti verrannut omaa tilaani hänen tilaansa. Krooninen masennukseni on kehittynyt jonkinlaiseksi ahdistuneisuushäiriöksi viime kuukausien aikana jona mm. olen ollut Auroran sairaalassa jossa meinasin tulla sekaisin pelosta verratessani omaa tilaani siskooni ja mielisairaiden potilaiden huudot ahdistivat omalta osaltaan. Yksi ahdistustani laukaisevia tekijöitä on että ajattelen omaa elämääni ja sitä kuinka riittämättömältä se tuntuu (elämäni koostuu periaatteessa opiskelusta, tietokoneella olosta, pelaamisesta, lukemisesta, ulkoilusta ja television katselusta. Tunnen elämäni jotenkin riittämättömäksi ja jos koetan hankkia uusia harrastuksen aiheita, niin ahdistus vaivaa siltikin. Viime aikoina olen myös ollut erittäin peloissani että en yksinkertaisesti jaksa enää ahdistuksen ja masennuksen kanssa ja että tekisin itsemurhan. Tuskan purkaminen keskustelemalla vanhempieni kanssa on hankalaa sillä isäni on "ota niskasta kiinni"-tyyppi ja äitini ahdistuu koska hän on jo
Vastaukset 3
Vanhimmat
jatkuu
menettänyt yhden lapsen. Pelkään erittäin voimakkaasti ja vaikka minulle on sanottu että uuden lääkkeen kanssa ahdistus on normaalia tunnen kauheata epätoivoa että tämäkään lääke ei tehoa. Hyvien hetkien tullessa mielialani menee helposti pilalle koska pelkään seuraavaa ahdistuspuuskaa. Pari tuttuani kärsii myös ahdistuneisuushäiriöstä joilta olen saanut hieman tukea. Menneisyyteeni liittyy masennukseni takia paljon negatiivisia muistoja joista en pysty päästämään irti. Tuntuu että vaikka kuinka yrittäisin niin ahdistus tulee lopulta takaisin. Tuttuni sanoivat että ahdistuksen kanssa voi oppia elämään mutta pelkään kauheasti etten jaksa enää kauaa. Olen lähes epätoivon partaalla ja jopa psykoterapeuttini sanoi että psykoterapiassa käynti saattaa lisätä ahdistusta.
Valitan mahdollisesti itseään toistavaa tekstiä, toivon että joku voisi auttaa.
Menneisyys on asia mistä on todella vaikea päästää irti. Kuulostaa siltä, että suurin ahdistuksesi johtuu juuri näistä menneisyyden asioista ja että elämästäsi puuttuu jotain.
Mitä kuitenkin koet, että elämässäsi puuttuu, että mitä elämässäsi ei ole?
Menneisyydestä ei eroon pääse, mutta sen kanssa voi oppia elämään ja asioita voi ymmärtää eri tavalla, kuin elää vanhemmaksi. Itse olen kokenut hyvin vaikean lapsuuden ja teinivuodet, joiden ylipääseminen kesti todella pitkään, mutta nyt kolmenkympin puolivälissä olen kokenut sellaisen Ahaa-heräämyksen ja yllättäen ne menneisyyden asiat näkee täysin eri tavalla. Älä siis sorru, vaikka nyt ne tuntuvat vaikeilta, ne helpottuvat sen mukaan, mitä enemmän sinä ymmärrät asioita.
Olen kuitenkin itse oppinut ajattelemaan, että mitä tapahtui vuosia sitten, tapahtui vuosia sitten, eikä kukaan enään ole sama ihminen kuin he olivat silloin 2-3 vuotta sitten. Jokainen ihminen muuttuu ja kasvaa ihmisenä joka vuosi ja on varmasti asioita, mitä he tekisivät toisin nyt tänään, kuin mitä he olisivat tehneet vuosi sitten.
Tiedän kyllä tuon niskasta-kiinni tyyliset isät, minulla on juuri samanlainen. En ole kovin läheinen isäni kanssa, mutta en syytä häntä. ei se ole hänen vikansa ettei hän ymmärrä, koska hän ei ole koskaan kokenut masennusta eikä häntä ole kasvatettu ymmärtämään ihmisiä joilla on masennusta tai muita, mielenterveydellisiä ongelmia, kuten minulla. Kuitenkin nykyään isäni on alkanut ymmärtämään myös minua paremmin, silloin kun itse olin 18v ja kerroin vanhemmilleni omasta hoidostani ensimmäistä kertaa, reaktio oli huono ja he sanoivat, että olin vaan laiska. Nykyään, he tukevat minua ja ymmärtävät enemmän. Eivät toki täysin, mutta heistäkin näkee, etteivät he enää ole niitä samoja tuomitsevia ihmisiä, jotka sanovat että ota nyt niskasta kiinni, kuin silloin aikoinaan.
Usko tai älä, se ahdistus helpottaa, mutta jotta se helpottaisi, pitäisi ymmärtää ne asiat, mitkä ahdistavat ja käydä niitä läpi, kunnes ymmärrät ongelmasi uudessa valossa.
Kiitos tuestasi ;)
Kysyisin vielä, onko normaalia että pelkää hyvinä hetkinä että on jotenkin "pakko" ajatella ahdistavia ajatuksia. Pelkään että jos tämä lääke auttaakin enimpään ahdistukseen, olisin silti yhä oman psyykeni vanki, koska pelkään etten hallitse ajatuksiani tai jos koetan sitä niin mieleeni tulee että joutuisin tekemään sitä loppuelämäni ajan, varomaan koko ajan ajatuksiani, mikä saa aikaan tunteen että sen sijaan että jokainen päivä olisi tilaisuus tunnenkin sen vain ylitsepääsemättömänä esteenä jonka yli pitää selvitä. Pelkään että jos lopullinen paraneminen on kiinni omasta päästä, etten yksinkertaisesti pysty siihen.