Terapia

Kuinka moni teistä bipoista käy terapissa? Onko siitä ollut mitään hyötyä? Tästäkin on ilmeisesti kaksi koulukuntaa: Jotkut uskovat sen auttavan ja toiset taas eivät usko, että terapiasta olisi mitään hyötyä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.
22197
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 22

Vanhimmat

Itse koin, että terapialle (psykiatrisen sairaanhoitajan luona käymisellä) ei itselleni ollut merkitystä. Puhun sairaudesta niin paljon läheisten kanssa, että tuntuu, ettei terapiassa ole mitään uutta puhuttavaa. Psykoterapiasta minulla taas ei ole kokemusta. Toisaalta tiedän monia, joita terapia on auttanut. Suosittelen joka tapauksessa kokeilemaan; ainahan sen voi lopettaa, ellei koe sitä hyödylliseksi.

Äänestä

suurin osa terapeuteista ei ymmärrä koko asiaa

Äänestä

Mulle lääkäri suositteli kognitiivista psykoterapiaa. Ajattelin kokeilla. Lähinnä siksi, että saisin tukea siihen, miten tän sairauden kanssa oppii elämään. Jotenkin en haluaisi läheisiäni kuormittaa jaarittelemalla tästä jatkuvasti. Tosin kelasta voi hakea korvausta vasta kun 3kk ollut psykiatrin hoidossa. Joten sitä odotellessa.

Äänestä

olen kuullut tuosta ongnitiivisesta terapiasta, nimenomaan että oppisi elämään sairauden kanssa. Ja senkin uskon että psykiatrinen puoli ei vältämättä ymmärrä asiasta mitään. Sairaus on niin moninainen ja yksilöllinen.

Äänestä

Kävin 5 v. kaksi kertaa viikossa terapiassa (yksityinen terapeutti = psykiatri). Sitten meni muutama vuosi ihan ok, kunnes jälleen osastohoitoon. Sen jälkeen 4 v. kerran kuussa keskussairaalan psyk.polilla psyk.sairaanhoitajan juttusilla, ja keskustelut jatkuvat edelleen. Välissä pari keskussairaalan kurssia bipo-potilaille; ne oli tosi hyviä - itse asiassa opin kai siellä sairaudestani kaikkein eniten. Vertaistuki on loistava juttu!

Olen siis hyvässä hoidossa. Näistä kaikesta olen itse maksanut vain viimeisen terapiavuoden. Sairaanhoitopiiri maksoi 4 v terapiaa ja psyk.polilla saa käydä ilmaiseksi psyk.sair.hoit. puheilla. Sitä kautta saa myös lääkäripalvelut ilmaiseksi.

Itse koen, että tästä kaikesta on ollut hyötyä. Olen pystynyt elämään suunnilleen normaalia elämää. Olen oppinut tunnistamaan sairauden itsessäni ja saanut elämänhallintaan hyviä työkaluja. Terveeksihän tämä ei valitettavasti tee, mutta on hiton paljon helpompi sairastaa tätä p-kamaista sairautta kun tietää ja tunnistaa juttuja itsessään.

Tiedän olevani etuoikeutettu. Olen ottanut asioista selvää ja pyrkinyt aktiivisesti hoitoon. Moni ei jaksa tai osaa ottaa selvää asioista. Vähän hyvää onneakin on matkan varrella tarvittu (onkin sitten ainoa asia, missä on ollut onnea viimeisen 10 v. aikana...). Mulla tää lähti siitä, että valitsin yksityisellä lääkäriasemalla hoitavaksi psykiatriksi keskussairaalan psykiatrian ylilääkärin. Kävin siellä vaan pari kertaa, mutta hän neuvoi keinot miten toimia.

Ekakerralla osastohoidon yhteydessä mulle sanottiin, että pitää olla riittävän älykäs ja motivoitunut, jotta terapiasta on hyötyä. Itseasiassa noita ominaisuuksia tarvitaan, jotta ylipäätään jaksaa ja osaa hakeutua terapiaan!

Äänestä

Eritäin hienoa että olet saanut apua ja osannut myös hakea sitä. Miten nuo bibojen ryhmät oikeen pitää sisällään. Olisi mielenkiintoista tietää, missä siis opetellaan sairauden hallintaa ja saadaa vertais tukea. On varmasti hyvin tärkeää nimenomaan tunnistaa oireet itsessään...

Äänestä
  • Toisessa ryhmässä meitä oli kai 8... mutta pari ei koskaan ilmestynyt paikalle. Mutta pointti on siis se, että ryhmä oli pieni, ehti tutustua kaikkiin.

    Kokoonnuttiin muistaakseni 10 - 12 kertaa kerran viikossa. Jokaisella kerralla oli jokin sairauden hallintaan liittyvä teema. Fläppitaulu oli ahkerassa käytössä: jotenkin asiat konkretisoituvat kun ne kirjoitetaan ylös keskustelusta.

    Ryhmä oli hypopainotteinen suurimman osan aikaa, joten keskustelu rönsyili, eikä hoitajat (2) kauheasti yrittäneet sitä rajata. Puhuttiin kuitenkin sairaudesta. Yksi tosi masentunut ei jaksanut puhua ollenkaan, mutta uskon hänenkin saaneen apua. Jaksoi kuitenkin tulla paikalle. Ei ollut pakko puhua.

    MIelenkiintoista oli se, että meitä oli eri-ikäisiä ja eritasoisia sairaita. Pari oli ollut psykoosissa, mutta ei kaikki. Kaikki kuitenkin oltiin oltu osastolla jossakin välissä, koska järjestäjä oli keskussairaala. Osa oli töissä, osa osa-aikatöissä ja muutama eläkkeellä tai kuntoutustuella.

    Keskusteluissa oppi näkemään, miten erilaisissa tilanteissa elämme ja miten hallitsemme sairautta. Toiset oli tunnistaneet joitakin oireita ja tilanteita, missä sairaus tulee päälle, toisilla oli toisenlaisia kokemuksia. Sieltä oli helppo itsekin tunnistaa uusia juttuja itsestään.

    Itse vasta tuossa ryhmässä tajusin oman sairauteni ja sen oireet. Paljon oli sellaista, mitä en ollut tunnistanut bipouteen. Yksi tärkeimpiä juttuja oli se, että opin erottamaan alkavan hypomanian oireet. Ennen oli mopo usein jo melkein karannut, ennenkuin tajusin missä mennään. Edes vuosien terapia ei ollut tuonut näin paljon tietoa ja ymmärrystä!

    Toinen ryhmä oli sekin keskusteluryhmä, samoin 8 osallistujaa ja kaksi hoitajaa. Siellä tosin oli myös pari masennusdiagnoosilla. Puhuttiin liikunnasta, syömisestä, elämän ilosta tms. sellaisista asioista, joilla voidaan tukea hyvää oloa.

    Äänestä

  • Tuiskutuuli kirjoitti:

    Toisessa ryhmässä meitä oli kai 8... mutta pari ei koskaan ilmestynyt paikalle. Mutta pointti on siis se, että ryhmä oli pieni, ehti tutustua kaikkiin.

    Tuiskutuuli, kiitos "infosta". Olet varmasti etuoikeutettu, jos siksikin, että ymmärrät sairauttasi ja ymmärrät sen olevan osa itseäsi ja elämääsi. Olet ottanut selvää ja vaatinut hoitoa itsellesi. Se on erittäin hienoa. Sairautesi ei selvästikkään saa sinusta yliotetta ainakaan kovin helposti. Hienoa, että kirjoitat juuri tästä kokemukseta, jospa joku "teistä" saa siitä ponnetta hoitaa sairauttaan paremmin.
    Erittäin harmillista että juuri minulle tärkeä ihminen ei koskaan tule saamaan samanlaista otetta sairauteensa. Kiitos kokemuksesi jakamisesta kuitenkin.

    Äänestä

  • maripet71 kirjoitti:

    Välillä suututtaa, miten mielenterveyspotilaat jätetään heitteille. Bipo-potilaan ympäristö sairastuu helposti, jos bipo ei hoida sairauttaan. Mania voi olla kaiken tuhoavaa. Perään yhteiskunnan hoitovastuuta. Samat mahdollisuudet, mitä itse olen saanut, pitäisi olla kaikkien bipo-potilaiden käytössä riippumatta siitä, jaksaako/osaako pyytää kunnollista hoitoa.

    Kaikkia toki ei voida terapian keinoin auttaa. Mutta moni siitä voisi hyötyä.

    Täällä puolin ja toisin haukutaan exiä ja sairaita. Osan tästä tarmosta voisi kohdistaa yhteiskunnan päättäjiin. Terveydenhuollon määrärahat ovat täysin riittämättömät. Ilman rahaa emme saa asianmukaista hoitoa.

    Toivottavasti joku sai ahaa-elämyksen, että tuollaistakin hoitoa voisi vaatia. Pyytämättä harvoin saa mitään, pyytämällä sentään joskus onnistuu.

    Olen ihan samaa mietä, mielenterveyspotilaat jätetään heitteille. Psykiatrinen hoito on ihan retuperällä tänän päivänä. Oma kokemukseni läheisenä oli järkyttävä ja oli tilanteessa ihan yksin. Hoitohenkilökunnalta ei juuri omaisille ollut antaa mitään, vaikka kyllä parhaansa varmasti yrittivät. Maaniset hoito on varmasti hankalaa myös heille. Myös tuo "bibo-potilaan ympäristö voi sairastua, jos bipo ei hoida sairauttaan" on niin totta. Huomasin sen itsessänikin ja sekös säikäytti.
    Samat mahdollisuudet hoitoon ohjauksessa tuli olla kaikille ja tuo ns. elämän hallinta kurssi tulisi olla ykköstyypin potilaille pakollista. Mitä näitä kirjoituksia nyt on lukenut, niistä tukiryhmistä on ollu monelle se suurin hyöty. Ja tuokin että jaksaako / osaako pyytää kunnollista apua. Jos ihminen on maniassa tai sen jälki höyryissä niin tuskin osaa pyytää juuri mitään.
    Karmiva sairaus, johon pitäisi ehdottomasti panostaa yhteiskunnan tasolta enemmän.

    Mitä tulee kirjoitukseesi, niin juuri tuota infoa tarvitaan, se on elin tärkeää kaikkien osalta joihin sairaus vaikuttaa.

    Äänestä

  • maripet kirjoitti:

    Vieläkö nykyäänkin omaiset jätetään yksin?

    Aikoinaan 20 v. sitten kun sairastuin, pyysin hoitohenkilökuntaa kertomaan exälleni, mistä on kyse. En itse pystynyt häntä valaisemaan, kun en silloin oikein tiennyt mistä on kyse. Olin vain sairas.

    Eihän se onnistunut. Exä ahdistui tilanteesta, jota ei ymmärtänyt. Mies lääkitsi pahaa oloaan alkoholilla ja jäi siihen kiinni. Itse puolestani jäin vuosiksi riippuvaiseksi rauhoittavista. En vieläkään ymmärrä, miten lapsista kasvoi terveitä tasapainoisia aikuisia.

    Mä olen vieläkin vihainen, kun meidät silloin jätettiin yksin selviytymään. Omaiset tarvitsevat vertaisryhmiä ihan yhtä paljon kuin bipotkin!

    Juuri niin, sairaus niin kuin kaikki sairaudet, vaikuttavat koko perheeseen ja ympärillä oleviin. Minunkin exäni oli hyvin sairas ja täysin sairaudentunnoton, juuri ennen uloskirjoitusta oli hieman saanut sairaudentuntoa mukaan. Ja osastohoito oli miltein kaksikuukautta. Tokihan minuakin valaistiin asiasta, mutta eipä juuri muuta. Kovin yksin tilanteeseen jäin ja siinä varmasti osittain olen vieläkin. Siksi kai riipun näilläkin linjoilla. Haen selitystä asiaan mitä on tapahtunut. Vertaistuki on täällä ollut tärkeää. Suoranainen hengenpidike.

    Äänestä

Riittävän älykäs ihminen ei mitään terapiaa edes tarvitse. Jokainen terapeutin sanoma juttu oli täysin itsestäänselvyys minulle. Vertaistukea en edes halua. Mielestäni kannattaa olla tekemisissä normaaleiden ihmisten kanssa, koska sairaiden (joiden sairaus ei ole hallinnassa) kanssa tuntuu itsekin olo pahenevan. Ja tietenkin kannattaa pyrkiä normaaliin elämään joka asiassa. Sairaudenhallinnan olen opetellut aivan itsekseni. Lääkkeitä alan käyttämään vasta siinä vaiheessa, jos hypot muuttuvat pahoiksi maniakausiksi. Täällä jo lukenut kauhutarinoita maanisista ihmisistä. Toivon mukaan sitä ei koskaan joudu kokemaan.

Kofeiinin välttäminen, unirytmin kunnossapito, terveellinen ruokavalio, tasapainoiset ihmissuhteet (olen katkaissut välit kaikkiin inhottaviin ja hyväksikäyttäviin ihmisiin, jotka vain osaavat loukata), säännöllinen liikunta etc. Jopa karppaaminen aiheutti hypomaniaa tänä keväänä, joten en suosittele sitä trendipelleilyä kenellekään bipolle. Normaali, terveellinen ruokavalio, jossa on proteiinia, rasvaa ja hiilareita tasapainoisessa suhteessa toisiinsa.

Tietenkin keskustelu psykiatrian sairaanhoitajan kanssa voi auttaa jonkun verran, ettei ala kaatamaan tuntemuksiaan läheisten niskaan. Läheiset eivät voi toimia minään psykologina.

Äänestä

Hempeä hömppeli, tunnistatko hypomaniasi riittävän ajoissa kun niitä tulee. Ja osaatko erottaa sen, milloin hypo muuttuu pahemmaksi. Minulla se käsitys että maniassa olessaan realismi kaikesta on jo kadonnut, eikä tilaansa yleensä itse tajua.

Äänestä

Osaan tunnistaa, enkä pidä hypomaniaa pahana tilana itselläni. Se on helpotus pitkään masennukseen. Hypomaniassa olen vain onnellinen ja toimelias ihminen. Ei sen kummempaa. Ja niitä tulee melko harvoin. Loput ajat onkin sitten masennusta tai ihan normaalia oloa. Maniaa en ole vielä sairastanut, ja toivon mukaan sitä ei koskaan tule. Minulla on siis II-tyypin bipo.

Äänestä
  • Ihan varmasti on hypo helpotus pitkään masennukseen, oikeen hyvin voin tuon ymmärtää. Tuo kakkostyypin bipo tuntuu olevan aika kevyttä kamaa verrattuna siihen pahempaan tyyppiin. Ei pahalla tai että jotenkin vähäksyisin kokemuksiasi :) Mutta ilmeisesti juuri nuo masennuskaudet voivat olla aika rajuja ja yhtä pahoja kuin ykköstyypissä.
    Tunnutte olevan vaan ihan tavallisia tallaajia verrattuna näihin ykköstyypin biboihin, siinä on tavallisuus kaukana, kun mania on päällä

    Äänestä

  • ..-.. kirjoitti:

    Ihan varmasti on hypo helpotus pitkään masennukseen, oikeen hyvin voin tuon ymmärtää. Tuo kakkostyypin bipo tuntuu olevan aika kevyttä kamaa verrattuna siihen pahempaan tyyppiin. Ei pahalla tai että jotenkin vähäksyisin kokemuksiasi :) Mutta ilmeisesti juuri nuo masennuskaudet voivat olla aika rajuja ja yhtä pahoja kuin ykköstyypissä.
    Tunnutte olevan vaan ihan tavallisia tallaajia verrattuna näihin ykköstyypin biboihin, siinä on tavallisuus kaukana, kun mania on päällä

    En ajatellutkaan sinun vähättelevän. :) Ja olen tosiaan onnellinen, ettei ainakaan vielä ole maniaa tullut. Olen aivan kauhuissani näistä jutuista, että minkälaisia maaniset henkilöt voivat olla. Ei voi muuta kuin "rukoilla", ettei diagnoosi muutu I-tyypin bipoksi. Masennukset ovat tosiaan molemmissa melko rajuja, tai ainakin omani ovat olleet.

    Itselläni on muutava ystävä, jotka kärsivät I-tyypin biposta. Heillä tosiaan on todellisuudentaju hämärtynyt ja ovat usein hyvin sekaisin. Nytkin yhdellä puhkesi mania... Rahat ovat menneet ja viina maistuu. Siihen vielä harhat päälle ja kamala ylimielisyys. :´( Kamalaa katsoa, kun ystävä muuttuu silmissä ihan toiseksi, vaikka oikeasti on aivan ihana ja empaattinen persoona.

    Äänestä

  • hempeä_hömppeli kirjoitti:

    Mitenhän usein kakkostyypi muuttuu ykköseksi, noin yleensä meinaan. Ja uskon kyllä, että kauhistuttaa se pelko, että menee maniaan. Hyvin voin sen uskoa. Ja "rukoilen" sinun ja muiden puolesta ettei sitä tarvitse kohdalle koskaan tulla. Masennuksista puhutaan paljon vähemmän, ihmiset ovat silloin lähellä omaa itseään, kuin maniassa kuin helvetin riivaamia.
    Vierestä kun seuraa miten mania syö ihmisen suihinsa, siin on vitsit kaukana. Kun toinen on niin sekaisin, ettei tajuu ees olevansa sekaisi...

    Äänestä

Mitä ihmeen merkitystä sillä edes on, että tunnistaako hypon ajoissa vai ei? Elän ihan omaa elämääni enkä ole vastuussa toisille ihmisille. Minullakin hypot tulevat harvoin ja melko lievinä asioina, kuten onnellisuus ja toimeliaisuus.

Äänestä

Mulla on psyykkisiä sekä psykologisia ongelmia. Tästä syystä syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Koen todellakin että terapia auttaa.
Käyn kognitiivisessa psykoterapiassa.

Äänestä

Hypossa voi olla paljon onnellisuutta ja luovaa toimeliaisuutta, juuri niin kuin yllä parikin kirjoittajaa mainitsi. Hyvä fiilis, jota ei ole syytäkään kahlita. Tuomme silloin iloa myös läheisillemme.

Itse haluan tunnistaa alkavan hypon siksi, että se ei aina ole hyvä olotila. Siihen voi sekoittua levotonta päämäärätöntä touhuamista. Ilon sijaan voi olla ahdistunut olo. Ristiriitaisia fiiliksiä pään sisällä. "Varmat" mielipiteet terävöityvät suuntaan, jota en muuten tunnista. Saatan huomaamattani loukata jotakuta. Rahankäyttö lisääntyy. Ajattelen luovasti, mutta ilman konkreettisia tekoja. Kun huomaan hypon, voin rajoittaa vahinkoja.

Nuorena oli oikeastaan pelkästään positiivisia hypoja. Vuosien kuluessa hypoihin on alkanut sekaantua yhä enemmän näitä ärtyneitä elementtejä.

Terapia ja vertaisryhmät auttavat sairauden ja sen oireiden tunnistamisessa.

Äänestä

Minun nyt jo ex-mies kävi psykoottisessa maniassa ollessaan psykiatrilla; tämä ei tunnistanut maniaa lainkaan. Tästä seurasi oman yrityksemme menetys, kodin menetys, koko muun omaisuuden ja säästöjen menetys ja tietysti avioero (niin ja ex-miehelleni vielä valtavat velat kaiken muun päälle). Oikeastaanhan kaikki nämä menetykset ovat seurausta hoitovirheestä. Ja kun kerran tuon psykiatrin mielestä ei mieheni kohdalla ollut syytä pakkohoitoon (eikä kai muihinkaan toimenpiteisiin), niin eikös tämän psykiatrin nyt kuuluisi maksaa seuraukset väärästä diagnoosistaan, ainakin ne taloudelliset. Eihän voi olla totta, että sairas ja hänen lähipiirinsä joutuvat maksamaan lääkärin virhearvioinnin seuraamukset. Luin tuolla toisessa ketjussa hypomaniassa ja maniassa tehdyistä veloista ja rupesin ajattelemaan, että kai lääkäreilläkin joku vastuu olisi oltava. Kyllä psykiatrien pitäisi tietää, mihin hoitamaton mania johtaa ja myös sen, että maaninen ihminen ei pysty itse pysäyttämään itseään eikä tekemään päätöksiä ns. täysissä järjissä. Kuinka voi sitten olla, että sairas ja hänen läheisensä joutuvat maksamaan sairauden aiheuttamat laskut.

Äänestä

Kommentoi aloitusta

terapian_tarpeessako kirjoitti:

Kuinka moni teistä bipoista käy terapissa? Onko siitä ollut mitään hyötyä? Tästäkin on ilmeisesti kaksi koulukuntaa: Jotkut uskovat sen auttavan ja toiset taas eivät usko, että terapiasta olisi mitään hyötyä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu