Tuntuu että olen ajanut itseni sellaiseen tilanteeseen josta ei ole kuin yksi ulospääsy...
...joka toinen päivä mietin itsaria, mutta en tule sitä tekemään, koska tiedän kokemuksesta miltä se "jäljelle jääneistä" tuntuu...
...joka ilta nukkumaan mennessä toivon etten herää huomenna...välillä mietin että älyäisiköhän minun mies ja muu perhe epäillä mitään, jos "vahingossa" ottaisin liikaa unilääkkeitä...no joo, tietysti älyäisi.
...tästä nyt päästäänkin itse asiaan...eli minä ja minun mies ollaan oltu jo aika kauan yhdessä, 17-vuotiaista asti ja ollaan jo lähempänä kolmeakymppiä. Mies aina sanoo rakastavansa, mutta teot kertoo toista: KAIKKI MUU on paljon mielenkiintoisempaa kuin minun seura. Ja tätä on jatkunut jo pitkään. Minä yritän tehdä kaiken hänen mieliksi, tai no tähän asti olen: nyt tuntuu etten jaksa enää. On niin paljon sääntöjä joita minun täytyy noudattaa, mutta hän saa tehdä mitä haluaa. Pakko yrittää olla täydellinen pikku vaimo.
Olen luopunut niin paljosta tämän suhteen takia ja nyt näyttää siltä että joudun luopumaan jatkossakin, jostain mistä olen haaveillut jo jonkin aikaa. Opiskelusta.
Hänen työnsä on niin paljon tärkeämpää kuin mitkään minun tekemiset. Eipä meillä itseasiassa puhutakkaan enää mistään muusta kuin hänen työkuvioista. Tänäänkin oli jonnekkin vaille kahteentoista dokaamassa työporukalla, ei tietenkään vaivautunut ilmoittelemaan että menee myöhään, ja kun tuli kotiin olisi pitänyt jaksaa kuunnella ja suunnitella taas hänen työjuttuja.
Nyt kuorsaa tuolla niin tyytyväisenä.
Kaikki tutut luulee että meidän parisuhde on täydellinen, koska siltä se ulospäin näyttääkin.
Niin minäkin kuvittelin. Kuvittelin että hän on minun paras ystäväni, hienoin ihminen koko maailmassa.
Kuvittelin että vaikka hän kusettaa muita kokoajan, niin ei minua, koska minähän olen niin erityinen. Ja vitut.
Viime aikoina silmäni ovat alkaneet aueta (johtuen osaksi siitä että on jäänyt valehtelusta kiinni niin useasti) ja olen tajunnut olevani hänelle vain yksi muiden joukossa...vituttaa kun olen ollut niin tyhmä ja sokea.
Tiedän että ketään ei kiinnosta tämä avautuminen, mutta oli pakko purkautua jonnekkin. Kenellekkään tutulle en ilkeä/voi/uskalla puhua, kun meidän suhdehan on niin täydellinen.
Kun yritän puhua miehelleni miltä minusta tuntuu, alkaa mieletön syyllistäminen. Jotenkin kaikki aina kääntyy minun syyksi. Minä aiheutan hänelle stressiä "valittamisellani" ja se on väärin koska hänellä on jo työstänsä johtuen sitä ihan liikaa. Eli minä olen vain ärsyttävä nalkuttava ämmä. Ja tyhjästä valittaja. Ja vaikeapa siinä on puolustautua, kun minulla kuitenkin on diagnosoitu masennus ja mielialalääkkeitä joudun syömään, eli vika on minussa. Minulla on päässä vikaa.
Joo, no tähän on hyvä lopettaa.
Kiva jos joku jaksoi lukea. Taisi tulla kuitenkin melko sekava vuodatus.
...joka toinen päivä mietin itsaria, mutta en tule sitä tekemään, koska tiedän kokemuksesta miltä se "jäljelle jääneistä" tuntuu...
...joka ilta nukkumaan mennessä toivon etten herää huomenna...välillä mietin että älyäisiköhän minun mies ja muu perhe epäillä mitään, jos "vahingossa" ottaisin liikaa unilääkkeitä...no joo, tietysti älyäisi.
...tästä nyt päästäänkin itse asiaan...eli minä ja minun mies ollaan oltu jo aika kauan yhdessä, 17-vuotiaista asti ja ollaan jo lähempänä kolmeakymppiä. Mies aina sanoo rakastavansa, mutta teot kertoo toista: KAIKKI MUU on paljon mielenkiintoisempaa kuin minun seura. Ja tätä on jatkunut jo pitkään. Minä yritän tehdä kaiken hänen mieliksi, tai no tähän asti olen: nyt tuntuu etten jaksa enää. On niin paljon sääntöjä joita minun täytyy noudattaa, mutta hän saa tehdä mitä haluaa. Pakko yrittää olla täydellinen pikku vaimo.
Olen luopunut niin paljosta tämän suhteen takia ja nyt näyttää siltä että joudun luopumaan jatkossakin, jostain mistä olen haaveillut jo jonkin aikaa. Opiskelusta.
Hänen työnsä on niin paljon tärkeämpää kuin mitkään minun tekemiset. Eipä meillä itseasiassa puhutakkaan enää mistään muusta kuin hänen työkuvioista. Tänäänkin oli jonnekkin vaille kahteentoista dokaamassa työporukalla, ei tietenkään vaivautunut ilmoittelemaan että menee myöhään, ja kun tuli kotiin olisi pitänyt jaksaa kuunnella ja suunnitella taas hänen työjuttuja.
Nyt kuorsaa tuolla niin tyytyväisenä.
Kaikki tutut luulee että meidän parisuhde on täydellinen, koska siltä se ulospäin näyttääkin.
Niin minäkin kuvittelin. Kuvittelin että hän on minun paras ystäväni, hienoin ihminen koko maailmassa.
Kuvittelin että vaikka hän kusettaa muita kokoajan, niin ei minua, koska minähän olen niin erityinen. Ja vitut.
Viime aikoina silmäni ovat alkaneet aueta (johtuen osaksi siitä että on jäänyt valehtelusta kiinni niin useasti) ja olen tajunnut olevani hänelle vain yksi muiden joukossa...vituttaa kun olen ollut niin tyhmä ja sokea.
Tiedän että ketään ei kiinnosta tämä avautuminen, mutta oli pakko purkautua jonnekkin. Kenellekkään tutulle en ilkeä/voi/uskalla puhua, kun meidän suhdehan on niin täydellinen.
Kun yritän puhua miehelleni miltä minusta tuntuu, alkaa mieletön syyllistäminen. Jotenkin kaikki aina kääntyy minun syyksi. Minä aiheutan hänelle stressiä "valittamisellani" ja se on väärin koska hänellä on jo työstänsä johtuen sitä ihan liikaa. Eli minä olen vain ärsyttävä nalkuttava ämmä. Ja tyhjästä valittaja. Ja vaikeapa siinä on puolustautua, kun minulla kuitenkin on diagnosoitu masennus ja mielialalääkkeitä joudun syömään, eli vika on minussa. Minulla on päässä vikaa.
Joo, no tähän on hyvä lopettaa.
Kiva jos joku jaksoi lukea. Taisi tulla kuitenkin melko sekava vuodatus.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Ei tuo nyt niin selvittämätön tilanne ole. Hae opiskelemaan ja muuta sinne opiskelupaikkakunnallesi. Voit yllättyä mitä se tekee mielialallesi!
Minä tein tuon joskus aikoinani. Ei ollut enää muuta vaihtoehtoa, suhde oli niin ahdistava että mietin yhtenä vaihtoehtona kuolemaa. Mutta en halunnut kuolla. En ole koskaan voinut niin hyvin kuin vuoden ajan sen eroratkaisun jälkeen! Minusta oli johonkin, sain itse tehdä elämäni!
Voit muuttaa jo nyt pois. Jos sinulla ei ole rahaa, sosiaalitoimisto auttaa sinua alkuun. Soita sinne ja selvitä tilanne. Tilanteesi ei ole mitenkään ylipääsemätön, vaikka siltä nyt tuntuisikin. Asuntohakemuksia vetämään, siitä se lähtee! Äläkä ole liian kranttu sen asunnon kanssa. Sieltä huonommastakin voi sitten katsella parempaa hyvällä ajalla.
Tsemppiä, usko että sinussa on voimaa ja rohkeutta! Kukaan muu ei voi tehdä elämääsi paremmaksi kuin sinä itse! Rohkeasti kohti uutta alkua, se todellakin kannattaa!
Kiitos kun jaksoit lukeja ja kiitos myös kannustuksesta.
Minusta vain ei taida olla tuohon lähtemiseen. Jos meille tulee ero, tiedän että hän mustamaalaa minut kaikille ja luultavasti jään täysin yksin. Toisaalta yksin olen nytkin kun ei ole ketään kelle puhua. Joskus mietin sellaistakin, että mitä jos vain hyppäisi Helsinkiin vievään junaan ja ostaisi sitten lentolipun jonnekkin kauas ja jäisi sille tielle...no joo mut tuo nyt on tuollaista satuhömppää. Ahdistaa vaan niin paljon.
Kuvittelin että tänä aamuna olisi ollut jotenkin parempi olo, koska yleensä saan "psyykattua" itseni vielä jaksamaan eteenpäin...tällä kertaa vaan tuntuu että nyt kaikki on oikeasti leviämässä käsiin. Minulla on tänään lääkärin soittoaika ja toivottavasti saan lisää unilääkkeitä. Jos vaikka "koomaisi" viikonlopun yli.
Alkaa olla jo todella sairasta tämä minun elämä. Mutta en vaan kykene ottamaan tätä haltuun.
Välillä toivon lenkillä käydessä, että joku "hullu" sattuisi kohdalle ja tappaisi. Joo sairasta on. Kukaan ei uskoisi jos kertoisin millaisia itsemurhafantasioita ym. pyörittelen päässäni lähes joka päivä.
Onneksi sain töitä tälle illalle niin saa olla ihan "luvan kanssa" pois tästä vankilasta.
Hei, älä sinä välitä siitä mitä muut ajattelevat. Ethän sinä elä heidän elämäänsä vaan omaasi. Tai ainakin sinun pitäisi elää omaa elämääsi. Oletko käynyt terapiassa? Pyydä neuvoja siltä lääkäriltä ja käy juttelemassa jonkun kanssa. Ehkä tämä ulkopuolinen saa sinut ymmärtämään tilanteesi paremmin. Yksin kun noita juttuja murehtii, ei ymmärrä että ongelma ei olekaan niin suuri miltä se näyttää. Yksin niitä asioita jää vatvomaan kuin oravanpyörään, eikä näe ratkaisua vaikka se on ihan siinä nenän edessä. Ei kannata hukata elämäänsä. Elä sitä!
Onko sitten niin paha, jos ex mustamaalaa? Et sinä yksin jää, kun saat opiskelukavereita ja voimia elämääsi.
Kyllä se on paha jos sitä tekee kun vain on vahva, ei välitä ja pistää hanttiin!
Pakkaa laukut ja lähde. Ei siinä mitään käy. Laita opiskelupaikkahakemus menemään. Vaihda maisemaa, vaihda töitä. Mene ystävien, sukulaisten tuttujen luokse. Yksi ihminen ei elämääsi määritä. sinä olet sen ohjissa. Aina on vaihtoehtoja, aina on myös pelkoja, mutta rohkea ei ole se, joka ei pelkää vaan se joka tajuaa, että vaikka on pelkoja, niin silti itse päättää ja elää oman elämänsä.
Ja kaikki menee varmasti hyvin. Huomaat pian, että miksi näinkin kauan olet asiaa miettinyt. Ja tosiaan, kellään ei loputtomasti toisten suhteet kiinnosta. Ja on niitä eroja ollut maailman sivu, eikä niistä mitään lopulta viikon päästä kukaan muista. Vaikka haluaisitkin. Sellasta se on jokaisella joskus.
Jaksamista Sinulle.
Omalle kohdalle kävi suht.sama tilanne elämässä aika hiljattain.
En ala kertaamaan enää sitä paskaa mitä tapahtui mutta MUISTA:
SINÄ OLET ARVOKAS,ei kukaan toinen ole sen arvoinen mitä synkillä hetkilläs ajattelet.EI KUKAAN.
Opettele vaikka vihaamaan tai inhoamaan tai vaihda maisemaa,sillä siitä ajan kanssa irtautuu.
Älä sellaisia ajatelekaan! Suosittelen vakavasti: aloita kirjoittamaan anonyyminä blogia. Itseäsi varten. Sitten, kun luen sitä muutman kuukauden, vuoden pääst'ä, sinun on helppo perustella itsellesi ja tarvittaessa myös muille, että teit oikein. Mie ymmärrän sut oikein hyvin. Tsemppiä ja voimia. Lue narsismista. Voipi olla että ymmärrät paljon. *Halaus*
Sorry nyt kirjoitusvirheet :),en koskaan jaksaa niitä tarkista, kun vasta jälkeenpäin :) siis tietysti Sinä luet blogiasi :)))
Miehesi käytös on tyypillistä narsistille, kannattaa lukea aiheesta- täällä netissäkin on roppakaupalla kirjoituksia.
Ikävä kyllä, rakkaus on tekoja, ei pelkkiä sanoja, jos ei se tunnu missään, ja joka päivä ahdistaa niin että olet menettänyt elämän halusi, on asiat pahasti rempallaan.
Ainoa varma asia elämässä on että se päättyy, se mitä kukin tekee ennen sitä on jokaisen itse päätettävä.Maailman vanhin totuus on, että elämäsi on juuri niin arvokas, kuin minkä itse sille annat. Jokainen päivä jonka elät jonkun toisen pillin mukaan on menetetty, et saa aikaa takaisin tai voi elää sitä toisella tavalla uudelleen.
Elää voi myös niin että se tuntuu hyvältä, jos ystäväsi eivät tue sinua valinnoissasi, hanki uusia, maailma on ihmisiä täynnä.
Ja miehiä, mutta on vain yksi SINÄ :)
No älä nyt yhen idiootin ukon takia ittees tapa! :)
Sä et rakasta sitä enää ja se mitä se tekee sulle ei oo rakkautta.
Nyt sun pitää rohkaistuu ja "pelata", vain siten pääset siitä eroon.Tollaset miehet ei koskaan muutu...sun pitää tehdä se niin että se alkaa ajatella et on lottovoitto päästä susta eroon.Pelaa sä ittes siitä eroon, sen aivoilla. Miten se sen tekis? Mustamaalaa sä se ensin.Tietysti osa ystävistä menee miehen puolelle mut mitä väliä jos muutama hyvä jää?Miten sä voit edes harkita jääväsi suhteeseen jossa sua alistetaan ja koetetaan vielä tehdä hulluks?????Sun ukkos on suuruudenhullu ja ehkä muutenki hullu.
Kiitos kaikille kannustuksesta. Olette tosi kilttejä.
Olen miettinyt ja miettinyt ja isoin ongelmani taitaa olla se että kaikesta tästä huolimatta välitän hänestä silti...järki sanoo ettei hän välitä minusta, koska kohtelee kuin paskaa, mutta silti...
Ja toinen ongelma on tämä sairas miellyttämisen halu. Olen esimerkiksi valehdellut lääkärilleni ettei minulla ole enää ahdistuskohtauksia ja oksentelua, ja että minua ei masenna enää, että lääkkeet toimivat enkä mieti itsaria. Kaikki tämä vaan sen takia jotta hän voisi kokea onnistuneensa työssään. Olen siis varmistanut näköjään senkin etten voi oikeastaan puhua hänellekkään avoimesti...En tajua missä vaiheessa minusta on tullut näin säälittävä tapaus.
Inhoan itseäni kun olen tällainen helvetin nössö idiootti.
Tännekin haluaisin kirjoittaa että "kiitos neuvoista ja teen niinkuin käskette"...
No en tietenkään tee.
Tämä avautuminen on kuitenkin auttanut vähän ja jaksan varmaan taas vähän aikaa eteenpäin.
Et siis pysty puhumaan kenenkään kanssa tästä? Tuntuu pahalta kun ei voi auttaa. Oli tuossa taannoin nimittäin elämässäni sellainen ihminen jolla aistin ettei kaikki oikein ollut hyvin, erittäin paljon samankaltainen tilanne kuin mitä yllä kuvailemasi sinun tilanne. Mutta tiemme ajautuivat erilleen, enkä voinut ikinä olla hänelle korvana, olkapäänä. Olisin halunnut joskus vaikka yhdessä lenkkeillä, koska huomasin että ei ehkä ole ketään kenelle puhua oikeasti asioista.
Toivon todella että saat selvyyttä tilanteeseesi ja pystyt näkemään tilanteesi puolueettomasti ja tekemään itsesi kannalta oikeat ratkaisut. Yritä jutella jonkun kanssa asiasta. Jaksamisia sinulle sinne.
Hei mies jostain...saako kysyä mitä sille sinun tuntemalle ihmiselle tapahtui?
Ei hänelle mitään tapahtunut, emme vain ole olleet missään tekemisissä moniin kuukausiin. Jos tietäisin että hän kirjoittaisi näin, lähestyisin häntä. Tuollaisessa tilanteessa on pakko saada jutella jonkun kanssa, jonkun joka voisi ymmärtääkin.
Lääkket kohdilleen.
Voi kun kolahti minuun tuo kirjoituksesi. Olen vaan vanhempi kuin sinä ja ollut pitempään samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä.
En vaan anna periksi. Olen luonteeltani aika jääräpää. En ole koskaan ottanut pillerin pilleriä, enkä suostu masentumaan toisen tekojen enkä sanojen takia, EN. Se toinen ihminen on TOINEN ihminen, et sinä! Sinä voit kasvattaa ja arvostaa itseäsi, et saa antaa toisen ihmisen määrittää sitä, mitä olet.
Miellyttämisenhalu on naisellinen ominaisuus, pyri pois siitä. Kokeile, mitä tapahtuu, kun sanotkin Ei, Ehei :) tai kerrankin määrität itse...ihan itse, mitä haluat. Kummasti alkaa omanarvontunto kasvaa. Kehu itseäsi!
Jos haluat jutella, niin voin kirjoittaa sinulle suoraan...luo sähköposti "nimimerkillä" ja ilmoita se tänne, niin kirjoitan sinulle. Uskon, että hyödyt kokemuksistani ja saat kannustusta itsellesi.
Minun täytyy miettiä tuota ehdotustasi...ehkä teen sen sähköpostin, en tiedä vielä.
Olen tässä miettinyt sellaistakin että jos hakeutuisin jonkun "ammattiauttajan" juttusille...joskus nuorempana kävin pariin otteeseen, mutta silloin se ei oikein toiminut kun en vaan pystynyt "avautumaan" asioista...
Mistä päin Suomea sinä kirjoitat?
Oulun läänistä ja sen tarkemmin en rupea kertomaan...olen kyllä ihan 100%:n varma että kukaan tuttu ei täällä "pyöri", mutta silti...
puhuminen ja asioiden käsittely ovat tärkeimpiä asioita, jotta jaksat. Yritä avautua, vaikka ammattiauttajalle...lähde pienen pienistä asioista ja muista kehua itseäsi!
Ei sinun tarvi "miellyttää" minua ( viite sähköpostiasiaan) . Voit päättää itse, mikä on sinulle parasta. Tärkeintä on, että opit arvostamaan itseäsi ja kunnioitat sitä ainutlaatuisuutta, jota sinussa on. Et saa tehdä itsellesi mitään pahaa!
Älä anna muiden nujertaa itseäsi!
No tein nyt sitten kuitenkin sen sp:n
[email protected]
Ole itsesi paras ystävä ja aloita uusi,itsenäinen elämä ilman miestä. Ala opiskella, hae tukea..tee itseäsi kiinnostavia ja piristäviä asioita.
Ei tuo ihmissuhde ainakaan auta sinua voittamaan masennustasi,päinvastoin. Tsemppiä!
Valitettavasti kukaan ei voi auttaa sinua jos et itse sitä todella halua! Sinun itsesi on tehtävä päätös muuttaa elämäsi suuntaa paremmaksi. Jos et sitä tee et voi odottaa sen muuttuvan. Tsemppiä sinulle, aloita pienistä asioista joista nautit niin huomaat, että niistäkin saat voimaa. Jokainen meistä elää lopulta vain itselleen ei muille!