Juu ongelma on tämä että pari vuotta sitten alkanut paniikkihäiriö ja nytten on ihan hullua stressiä ja ahdistusta. Olenko hullu? En tiiä. Luonteeltani olen: manipuloiva,hauska,puoleensä vetävä (mies), suutun todella helposti joskus en edes tiedä miksi, hyvä kuuntelija (usein huomaan että yritän korjata muiden ongelmia), pelkään ihan hulluna pimeää ja saan kauheita kohtauksia öisin, nautin siitä kun ihminen koittaa ärsyttää minua ja saan hänet ärsyyntymään yhtälailla, olen erittäin älykäs huomaan sen kun muut kommentoivat kykyäni oppia ihan mitä vaan, ärsyynnyn jos joku ärsyttää minua, olen paha patologinen valehtelija, huomaan usein kun puhun että sanon asioita vain hänen mieleksi jotta saan tietää enemmän asioita hänestä... JA USKON että kaikki ahdistus sun muut johtuvat siitä koska en millään haluisi olla TÄLLÄINEN. Perhe riidat usein tapahtuvat minun takia, kukaan ei tiedä perheessä että milloin minulla on hyvä päivä ja kannattaako minulle tulla edes puhumaan mistää.
Ois tosi kiva jos joku vois vähä selventää mun päätä ja kysymyksiä nyt niin paljon ku tykkää koska tuossa ei varmastikkaan kaikki ollu.
Ois tosi kiva jos joku vois vähä selventää mun päätä ja kysymyksiä nyt niin paljon ku tykkää koska tuossa ei varmastikkaan kaikki ollu.
Vastaukset 3
Vanhimmat
onnea vaan ! =)
Onko siis käytöksessäsi/persoonassasi tapahtunut selkeää muutosta, vai koetko aina olleesi samanlainen?
Onko sinulla lääkitys? Voisiko lääkitys aiheuttaa sivuoireena esim. ärtyneisyyttä tai ahdistusta?
Jos koet aina olleesi suhtkoht samanlainen, suosittelen psykologin/terapeutin puheille hakeutumista. Vaikuttaa siltä, että käytät röyhkeästi hyväksesi tilanteet, joissa saatat saada jotain hyötyä itsellesi, mutta kadut sitä jälkikäteen. Se kuulostaa ennemminkin käyttäytymis- ja ajatteluketjulta, ja niihin voi halutessaan aina vaikuttaa. Joskus siihen vain tarvitsee apua. Mietin myös, että kompensoitko ehkä paniikkihäiriöistä ja peloista aiheutuvaa häpeäntunnetta niin että suoriudut tilanteista niin, että voit tuntea ylemmyydentunnetta. Esimerkiksi valehtelemisessahan on aina se hienous, että saa muut uskomaan ihan lööperiä vain pitämällä pokkaa, mikä saa toiset näyttämään idiooteilta (mitä he eivät todellakaan ole). Itse en ole suuri psykoanalyysin ystävä, ja ehkä muutenkin suosittelisin sinua kääntymään ratkaisukeskeisen terapian puoleen.
Mikäli olet murrosikäinen, käyttäytymisesi johtuu todennäköisesti osittain ihan vain aivokemioidesi myllerryksestä. Esimerkiksi mieheni oli murrosikäisenä ihan mahdoton: ahdistunut, masentunut, äärimmäisen pessimistinen, sai raivokohtauksia ihan mitättömistä asioista jne... Mutta niistä on kaikista päästy eroon, kun miehelle on tullut ikää ja elämänkokemusta.
Muita asiallisesti ja oikeudenmukaisesti kohtelemalla, kohtelet hyvin myös itseäsi.
No aina nuoresta lähiten ollut hirveän vilkas , impullsiivinen ja todella huono ihmissuhteissa.. Ongelma ei oo siinä ettenkö saisi kavereita/ystäviä koska niitä on ollut todella paljon, mutta jokaisessa kaverisuhteessa käy aina sama homma (suutun) ihmiset katsoo mua ku hullua meen kotiin häpeämään ja alan välttelemään kaikki ihmisiä. En jostain syystä edes kestä kritiikkiäkään pätkääkää. 3 vuotta nyt psykiatrilla käyny mutta ei hänellä ole mitään hajua mikä mulla on tai sitten ei viitsi edes kertoa.. Koska ihan psyko en voi kummiskaan olla koska mulla on myötätuntoa ihmisiä kohtaan mutta raivostun juuri siksi ku annan niille paljon enemmän eikä ne anna takaisin yhtään mitään. Narsistinen ihminen olen ehkä joskus 5 vuotta sitten ollut mutta tajusin että semmosenki ihmisen voi murtaa helposti.. Oli nimittäin tyttöystävä pari vuotta ja moitti koko ajan tekemisiä joka pikkuhiljaa sitten laski itsetunnon ihan nollille. Aloin ajattelemaan kaikkea pahaa mitä muille olen tehnyt niin se kaikki jotenkin kääntyi mulle en ole ollu kenellekkään 3 vuoteen "kusipää" tai mitään semmosta koska tiiän nykyään miltä se tuntuu ku ärsytetään turhaan.
Paljon tekstiä toivottavasti joku tajuaa tosta mitään :(