Moi. Oon 19v mies, enkä jaksa enää esittää uskovaista, koska ei oikeasti sitä ole.
Kaikki alkoi jo yläasteella, kun maailmallinen musiikki ja elokuvat veti puoleensa, ja seurahalut katosi kokonaan. Lukiossa aloin kulkea Kärppäpeleissä. Lopetin lukion toisena vuonna ja lähdin töihin, eikä seuroihin tee nykyään mieli enää ollenkaan. Alkoholi on myös tullut kuvioihin mukaan. Tuntuu tosi pahalta pettää ihmisiä ja elää kaksnaamaisesti, muka olla toisessa paikassa uskovainen mutta toisessa paikassa elää niin maailmallista elämää.
Onko täällä palstalla muita samassa tilanteessa olevia? ois kiva jakaa tuntemuksia..
Kaikki alkoi jo yläasteella, kun maailmallinen musiikki ja elokuvat veti puoleensa, ja seurahalut katosi kokonaan. Lukiossa aloin kulkea Kärppäpeleissä. Lopetin lukion toisena vuonna ja lähdin töihin, eikä seuroihin tee nykyään mieli enää ollenkaan. Alkoholi on myös tullut kuvioihin mukaan. Tuntuu tosi pahalta pettää ihmisiä ja elää kaksnaamaisesti, muka olla toisessa paikassa uskovainen mutta toisessa paikassa elää niin maailmallista elämää.
Onko täällä palstalla muita samassa tilanteessa olevia? ois kiva jakaa tuntemuksia..
Vastaukset 15
Vanhimmat
Ethän sinä sitä muille esitä. Kyse ei ole ulkoisesta vaan sisäisestä. Uskotko sinä vielä Jumalaan, siihen, että Kristus on Jumalan poika ja sovittanut kaikki maailman synnit. En tarkoita sitä, että kysytkö kaikenlaisiin asioihin vaikka perheenjäseniltä saako synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Minulle ulkoa tulleelle sellainen tavan vuoksi tuntuu vieraalle, kun uskon, että uskovaiselle on synnit sovitettu, mutta silloin kun on "enempi töpännyt" kuuntelen se omalle kohdalle niin kuin muutkin. Minulle vain tämä katumuksen tunne tulee enemmän suhtautumisesta muihin ihmisiin, on tullut oltua tyly eikä suhtauduttua muihin kuten toivoisin itseeni suhtauduttavan. Oman edun tavoittelukin on salakavala viettelijä. Tässä iässä ns. bilettäminen ei ole houkutellut vuosiin mutta en kierrä kotona kuulemaani musiikkia korvalaput korvilla. Muu perhe kun ei ole vanhoillislestadiolaisia. On mielestäni aika vaikeaa, jos uskoa mitataan tällä ulkoisella asialla. Vanhoillislestadiolaisuudessa on siellä pohjalla se varsianainen ydin, joka minun ulkopuolelta tuleen näkökulmasta on peitetty kaikenlaisella sellaisella, mitä minun on kovin vaikea ymmärtää eli en oikeastaan ymmärrä.
Silti uskon sen, mitä aluksi kysyn sinulta. Kuulen seurapuheessa parhaimmillaan sen syvän sanoman mikä pohjalla on ja mikä Raamatussakin on, jos sitä lukee. Yleensä ainakin viikon yksi puhe on sellainen, että sen kokee rakentavana ja lähtee kotiin jotain saaneena.
Mark12:28 Silloin tuli hänen luoksensa eräs kirjanoppinut, joka oli kuullut heidän keskustelunsa ja huomannut hänen hyvin vastanneen heille, ja kysyi häneltä: "Mikä on ensimmäinen kaikista käskyistä?"
12:29 Jeesus vastasi: "Ensimmäinen on tämä: 'Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa;
12:30 ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi.'
12:31 Toinen on tämä: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.' Ei ole mitään käskyä, suurempaa kuin nämä."
12:32 Niin kirjanoppinut sanoi hänelle: "Oikein sanoit, opettaja, totuuden mukaan, että yksi hän on, ja ettei ketään muuta ole, paitsi hän.
12:33 Ja rakastaa häntä kaikesta sydämestään ja kaikesta ymmärryksestään ja kaikesta voimastaan, ja rakastaa lähimmäistään niinkuin itseänsä, se on enemmän kuin kaikki polttouhrit ja muut uhrit."
12:34 Kun Jeesus näki, että hän vastasi ymmärtäväisesti, sanoi hän hänelle: "Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta." Eikä kukaan enää rohjennut häneltä kysyä"
"Olkaa siis täydelliset niin kuin Taivaallinen Isä on täydellinen". "Jumala on rakkaus". "Rakkaus on täydellisyyden side". Ihmisen pitäisi tulla Jumalaksi. Rakkaus pyrkii tulemaan yhdeksi "totuuden mukaan". Sijaissovitus on ihmisoppi.
Onpa tuo aloitteen tekijän teksti tuttua.Olen vl-kotiin syntynyt,mutta jo noin 10-vuotiaana alkoi viehättää radiosta kuuulemani ns."kevyt musiikki"
Äiti tosin sulki aina radion,ei tietysti hyväksynyt.Koulukavereilla oli televisio,ja katselin sieltä elokuvia ja myös musiikki-esityksiä.
Olin koko ajan "toinen jalka kotikasvatuksessa ja toinen jalka kaveripiirissä" Seuroissa kävin joskus,mutta ei se tuntunut omalta,ja lopulta lopetin siellä käynnit.Ravintoloissa aloin käydä noin 20-vuotiaana.
En tykästynyt alkoholin juomiseen,se vaan turhaan toi huonon olon.Mutta elämänmeno yleensä oli "rennompaa" ja mukavampaa kuin,mitä se oli seura-piireissä.Sain hyviä ystäviä ja koin,että en ollut niin ahdistunut kuin,mitä olin aiemmin.Opin jopa hymyilemään.Törmäsin sitten muutettuani toiselle paikkakunnalle töihin työpaikalla vl-nuoreen.Hän houkutteli seuroihin.Kävin siellä muutamia kertoja ja olin sitten iltakylässä.Siellä puhuttiin,miten vl:n tulee perustaa suuri perhe.Koin,että ei...ei...ei...Minusta ei ole suurperheen vanhemmaksi,en tulisi jaksamaan.Kerroin työkaverille,että ei,en jää vl-porukkaan.
Olen tullut siihen tulokseen,että vaikka olin saanut vl-kodin kasvatuksen,minun ei ollut hyvä olla vl ja tällainen "tavallinen elämä" on minulle sopivaa.Mainitsin jo,etten käytä alkoholia -humaltuakseni,enkä juuri ollenkaan,ja koen sen hyväksi.Nautin luonnossa liikkumisesta,kevyt musiikki,rentouttavat filmit....ne antavat elämääni sisältöä.Minulla on pieni perhe -kaksi lasta ja aviopuoliso.
Uskon Jumalaan ja tiedän,että Jeesus on sovittanut minunkin syntini.En koe tarvitsevani ympärilleni mitään erityistä "hengellistä porukkaa",joka määrittelee sen,olenko uskovainen vai en.Enkä porukkaa,joka säätelee ohjeineen ja sääntöineen elämääni.Ihminen voi löytää tasapainoisen elämän ihan tunnustelemalla sitä,mikä itselle on sopiva elämisen tapa.Ei tarvitse hakea "mielen turrutusta" alkoholista,uskonnollisesta piiristä....oman sisäisen äänen kuuntelu ja itsetuntemus,itsensä hyväksyminen sellaisenaan riittää.
"Ihmisen suurin tarve on tulla hyväksytyksi" -sanoi eräs ja kannattaa pysyä sellaisissa piireissä vapaa-aikana,jossa ympäristö hyväksyy sinut sellaisena,jollaisena tunnet olosi miellyttäväksi.Joku nuori tuntee olonsa miellyttäväksi vl-piireissä, ja se on ihan OK,mutta "kaikkia ei ole luotu olemaan vl",ja se ei ole taivaaseen pääsyn edellytys,että on vl -jos sitä ajattelee,että menee taivasosuus,kun jättää vl-porukat.
Uskomista on muuallakin,kuin vl-piireissä ja kukin löytää ajallaan oman piirin,missä on hyvä olla -jos on tarve olla hengellisessä piirissä,sen löytää tunnustelemalla,missä on hyvä olla.
Että irti vaan vl-kodin kahleista,jos elämänmeno sellaisena ei ole itselle omalta tuntuvaa.
Vl-herätysliike on erinomainen ase saa*tanan kädessä tekemään ihmisistä ateisteja.
Ateistikin on lähempänä Jumalaa(totuutta)kuin sokeasti ja umpimähkään uskova.
http://minalahdin.blogspot.com/2011/06/oma-valinta.html
"vaivainen oon mato matkamies vain" nämä virren/laulun sanat viittaavat ihmisessä olevaan Aatamiin.
Eipäs, vaan näin:
http://evl.fi/Virsikirja.nsf/30a7d6618ce6ab81c2256ca80040e996/5c9e5e9e94ef319ac2256db0004fdf22?OpenDocument
Kaikki ne lapsuuden ahdistukset ja tuntemukset, jotka olin jo unohtanut, alkoivat pulpahdella pintaan vuosien 2004 ja 2006 välillä. Tuolloin menetin hiljalleen uskoni siihen lahkoon, johon minut oli kasvatettu. Vaikka maailmankuvan romahtaminen oli järkyttävä kokemus, josta en ole vieläkään täysin toipunut enkä ehkä ikinä toivukaan, käynnisti se kuitenkin valtavan ehetymisprosessin.
Jouduin nimittäin ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään päätöksen, joka ei perustunut siihen, miltä minä mahdan muiden silmissä näyttää, vaan joka perustui siihen, minkä minä itse koen oikeaksi. Pidin lahkokulisseja pystyssä viimeiseen asti, koska minusta tuntui niin turvalliselta ja hyvältä esittää täydellistä lahkolaista toisten silmissä. Seurakuntalaiset tykkäsivät minusta ja pitivät minua oikein uskovaisen malliesimerkkinä. Oli vaikeaa luopua tuosta ihailusta. Vielä vaikeampaa oli tuottaa pettymys isälleni, joka oli niin ylpeä uskovaisen tyttärensä saavutuksista.
Tein kuitenkin päätökseni. Kun kulissit romahtivat, oloni oli helpottunut. Tunsin itseni vapaaksi. Tajusin, että kenties sittenkin on tärkeämpää olla itselleni rehellinen ja elää sellaista elämää, joka minusta tuntuu oikealta - ei sellaista elämää, joka perustuu kulisseihin ja sen pohtimiseen, mitä muut mahtavat ajatella. Tästä helpotuksesta lähti käyntiin eheytyminen.
Minä olin "Hyvä" uskovainen niin kauan, kuin salasin omat asiani ja näyttelin, niin kuin uskovaisen "kuuluu" olla VL-normien mukaisesti. Olen myös erittäin hyvä näyttelijä kieltämättä ja siksi teatterikorkeakoulu kiinnosti aikanaan, mutta eihän "hyvä" uskovainen sellaisiin koulutuksiin hae... ;(
Koko aikuiselämäni olen toiminut toisin, kuin VL-normit edellyttäisivät. Olen ottanut saunakaljaa toisinaan, katson telkkaria, jos huvittaa, kävin seuraamassa eri pelejä ja sen sellaista ihan tavallista elämää.
Nyt en jaksa näytellä, vaan olen oma itseni, se sama, mikä aina olen ollut. Enää en vain halua kuulua VL-yhteisöön, eikä ne mua kyllä omakseen enää tunnustakaan, koska olen mennyt maailmaan :)
No se on oma valintasi.
Itslle usko on helppo, sillä koen sen antavan turvaa ja hyvän ohjenuoran elämässä ja palkkio on lopussa mahtava.
Toinen vaihtoehto olisi epävarmuus siitä mitä kuollessa tapahtuu. Luepas http://www.evl.fi/raamattu/1992/Matt.7.html
"Toinen vaihtoehto olisi epävarmuus siitä mitä kuollessa tapahtuu."
Kuule, siitä ei ole yhtään minkäänlaista epävarmuutta mitä ihmiselle tapahtuu kun hän kuolee. Se asia on selvitetty perusteellisesti.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuolema
Tärkeämpää olisi keskittyä elämiseen kuin miettiä kuolemista...
Luinpa juu...
Vähän samaa kuin:
"Olkaapa lapset kilttejä,joulu on tulossa.
Kiltit lapset lahjoja ne saa"
Ole rehellinen itsellesi. Olen nähnyt läheltä esittämistä, joista pisimmät kestivät vuosikymmenen. Kotona pyydettiin ja annettiin anteeksi, muualla ryypättin ja elettin kuin siat pellossa. Rapajuoppoja on monista tullut, mutta ovat kaitten onnellisia kuin ei tarvitse ahdistua, siis muusta kuin viinanpirusta, pelkotiloista, yksinäisyydestä ja rahattomuudesta. Onnea valinnallesi.