Estyneet, ujot ja sos. tilanteiden pelkoiset, opiskelu

Opiskelu sujuu kiitettävästi sos. tilanteiden pelosta huolimatta. Tosin fobia on lieventynyt muutaman vuoden aikana huomattavasti, enkä ole enää masentunut lainkaan (ehkä). Opiskelu ei tuota mulle vaikeuksia ja olenkin yksi tunnollisimpia oppilaita, sillä paritöitä ja esiintymistä on onneksi vähän. Alakin painottuu yksintyöskentelevälle alalle.

Koulu on sisäoppilaitos ja asun siellä viikot. Olen onnellinen ettei minun tarvitse asua kotona, koska sillon olisin menettänyt erittäin paljon. Itsetunto on noussut sille tasolle, etten pidä itseäni turhana mitättömyytenä.

Ongelmia ilmenee sos. pelon takia vain siinä etten kykene luomaan ihmissuhteita, koska en pysty ottamaan kontaktia ihmisiin. Pelkään puhua ihmisille. Sen takia minulla ei ole ystäviä ja jään aina yksin.

Arkiset tilanteet kuten kahvipöytä ja esiintyminen eivät enää jännitä minua, koska olen turtunut niihin. Ihmiset ovat tottuneet minuun tällaisenä ja hyväksyvät minut. Tiedostan tämän jännitykseni laskee huomattavasti muiden seurassa enkä enää pelkää muiden katseita tai mahdollista paheksuntaa.

Minut saitiin houkuteltua mukaan jopa tuutor-koulutukseen, mikä kuullostaa aika mahdottomalta sos. pelkoisille ihmisille. Tehtävistä selviää helposti vain hyvällä tilannetajulla, joten suoritin kurssin hyvin. Tosin vapaa-aikana tilanteet muuttuvat vaikeiksi ja vietän kaiken ajan yksinäni. Mulle on vain aivan mahdotonta änkeytyä jonkun porukan mukaan muuten vaan "hengailemaan" ja siksi vetäydyn syrjään muista.

Yritän tuppautua mahdollisimman usein kaikkiin järjestettyihin aktiviteetteihin, jottei minun tarvitsisi olla yksin. Vaikken saakaan kontakteja muihin niin viihdyn ihmisten keskellä, koska se poistaa yksinäisyyden tunteen ainakin hetkeksi.

Toivottavasti saitte jotain selkoa tästä tekstistä. Voin kyllä tarkentaa mitä tarkoitan kysyjille. Kiitosta vaan.

Olen estynyt, mutta en tilannepelkoinen (siis enemmän ihmispelkoinen).
Opinnot keskeytyivät tietyksi aikaa loppupuolella. Estyneen on helppo masentua.
Estyneen itsetunto on niin matala ja pelko epäonnistumisesta vei monet asiat välttelyn puolelle.
Parempia olla yrittämättä kuin epäonnistua muiden silmien edessä onkin mottomme. ;)

En uskaltanut loppupuolella tulla edes ulos huoneesta, kun kämppis oli poissa huoneestaan solussamme.

Et semmottist.

yksi estynyt. Koen oloni vaikeaksi aina liian sosiaalisissa tilanteissa,
Esiintymiset jne..on tuskaa,Mulla on vaikeuksia olla rento,en meinaa keksiä
puhuttavaa.Tuskailen ammatillisista asioista,jos sitä jonkun tutkinnon saisi
suoritettua.

Onkohan se sitten estyneille persoonallisuuksille 99% mahdotonta selviytyä korkeakoulusta?
Onkohan mitään mahdollisuutta missään suorittaa normaalit suulliset työt pelkästään kirjallisina jne. Joustetaanko näissä ollenkaan? Tai missään?
Kaikki toivo menetetty?
Mahtaa olla..

Vedä rooli päälle. Kokeile edes. Jos ei siis ole tilannepelkoa (tietysti voi jännittää), niin se auttaa. Lueskelin Kannerin kirjaa Distancing, jossa puhuttiin tuosta.

On mulla korkeakoulututkinto ja esiintyminen jännittää, mutta pystyn vetämään tuollaiset tilanteet useimmiten läpi.

Luettavaa englanniksi:
http://www.scribd.com/doc/30502934/MARTIN-KANTOR-Distancing-Avoidant-Personality-Disorder-Revised-and-Expanded

http://www.scribd.com/doc/45504709/The-Essential-Guide-to-Overcoming-Avoidant-Personality-Disorder

Työtön ja koulut jääny kesken.. Tässä nyt vihdoin hakenut apua ja lääkityksen kanssa elämä sujuu jotenkuten. Kovasti yritän nyt aloittaa opiskelemisen mutta en sen asian saralta ole saanut vielä mitään aikaiseksi.. Liian vaikeaa.

Itsellä on estyneisyyttä ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa taustalla. Voisin kanssa laittaa oman korteni kekoon ja kertoa omasta elämästäni noiden asioiden kantilta. Saat sitten itse päättää onko ollut hyödyllinen näkemys vai ei. :)

Yläasteella alkoi ja kaikenlaiset esiintymiset oli vaikeita tilanteita, ja oikeastaan ihan koulussa oleminen stressasi. Lukiossa paheni, mutta jotenkin sain sen sitten runnottua läpi. Esitelmät oli perkeleestä, noloilin kovasti, hikoilin, katse liimattu lattiaan ja koetin jotenkin saada sen tilaisuuden äkkiä päätökseen. Kauheita tilanteita, aina kun tarjoutui tilaisuus korvaavaan suoritusmuotoon (esim. äidinkielen pikkuesitelmän korvaaminen mielipidekirjoitus-muotoisella pikkuesseellä) niin tartuin tilaisuuteen, mutta aina se ei tietenkään ollut mahdollista. Suulliset harjoitukset parin kanssa tai ryhmässä hitusen helpompia, mutta kovasti ahdisti ja stressasi nekin. Ja se koulussa oleminen stressasi sekin, kun ei oikein ollut sellanen itsevarma/turvallinen olo.

Ajan kanssa tämä kaikki sitten pureutui psyykeeseen ja lopulta, about puoli vuotta lukion jälkeen kesken työharjoittelujakson sitten romahdin. Kohtuuvakava masennus. Terveyskeskuslääkärin kautta mielenterveyspolille ja säännöllisiin hoitotapaamisiin, ynnä tietysti lääkitys. Sillä tiellä tuli sitten oltua useampi vuosi, hiljalleen korjailtiin konkreettisia ongelmakohtia elämässä ja kokeiltiin, millaista apua olisi esim. sos.tilanteiden pelosta kärsivien ryhmäkokoontumisista tai sellaisesta vuoden koulutusohjelmasta, joka keskittyy antamaan valmiuksia "varsinaiseen" opiskeluun tai työelämään. Nuo eivät toimineet aikanaan, ahdistus kasvoi liiaksi ja olo huononi merkittävästi, joten ne sitten lopetettiin alkuunsa.

Myöhemmin sitten tuli ajankohtaiseksi uudelleen sen miettiminen, mihin suuntautuisin. Ja villinä ideana nousi esiin se, että jospa menisin ihan yliopistoon opiskelemaan jotakin, mistä olen kiinnostunut ja mistä, kenties, jonakin päivänä se ammattikin syntyisi. Ja näin tulin sitten tehneeksi, hakeuduin yliopiston kirjoille ja lähdin kokeilemaan siipiäni siellä. Pohja-ajatuksena oli siis se, että yliopisto on huomattavan erilaista verrattuna esim. lukioon, siellä opiskelu tarkoittaa (omassa pääaineessani) luennoille menemistä ja harjoituksiin osallistumista. Luennot ovat sen verran anonyymejä tilaisuuksia perusluonteeltaan, että olen siellä ihan vain kasvoton henkilö muiden joukossa, en huomion kohteena pienimmälläkään tavalla eikä minulta vaadita muuta kuin luennoitsijan kuuntelemista ja mahd. muistiinpanojen tekemistä (oikeastaan ei edes sitä vaadita keneltäkään, voit vaikka nukkua jos siltä tuntuu. Mutta varmaan ymmärrät mitä tarkoitan). Harjoituksissa puolestaan on hiukan enemmän interaktiivisuutta, jos nakki napsahtaa niin menen taululle ja kirjoitan pikaisesti tehtävän vastauksen sinne ja livahdan takaisin paikalleni. Ei siis valtaisaa huomion puoleensavetoa siinäkään.

Yllättäen pärjään siellä. Ensialkuun opintotahti oli varsin hidasta, tuli ehkä neljäsosa suositellusta opintopistemäärästä kokoon lukuvuoden aikana. Mutta kun olin tosiaan aivan pienellä rasitustasolla testaamassa itseäni niin eihän siinä mitään pahaa ollut. Nyttemmin pärjään jo paremmin ja työn määrä, jonka kanssa pärjään, on suurempi. Itse opiskelu ja harjoitusten tekohan ei siis se suurin haaste ollut, vaan nimenomaan siellä opistolla oleilu ja siellä pärjääminen, ja mitä enemmän on kursseja niin periaatteessa sitä enemmän siellä aikaa vietetään. Vaikka osallistumispakkoa ei kaikkiin asioihin toki olekaan, mutta hyödyksihän se on jos osallistuu.

Eli, nykyään opiskelen ja koen pärjääväni, osittain siksi että sosiaaliset vaatimukset yliopistolla omassa pääaineessani ovat hyvin vähäiset, ja osittain siksi että olen ehkä jonkin verran kehittynyt stressin siedossa ja hitusen itsevarmuudessa. Pystyn peräti osallistumaan erääseen kuukausittaiseen harrastustapahtumaan, jota oman tiedekuntani opiskelijajärjestö järjestää, mikä oli aivan mahdoton ajatus esim. lukiossa. Kun ennen arkailin niin kovasti sitä koulumaailmaa ja sen ihmisiä, niin eihän siitä olisi tullut mitään että vielä koulun ulkopuolellakin olisi pitänyt selviytyä jostain tapahtumasta. Mutta nyt selviän ja koen sellaisen mielekkäksi.

Kaikenkaikkiaan asiat ovat siis itselläni edistyneet, vaikka työnsarkaa vielä paljon onkin. Toivottavasti tämä nostaa edes hitusen jonkun toiveikkuutta. Tietysti täytyy myöntää, että pääainekohtaiset erot opiskelun luonteessa voivat olla suuretkin, joten on hyvin mahdollista että muissa aineissa sosiaalisuus on paljon olennaisempaa (lääketiede tulee heti mieleen). Tällaisten aineiden kohdalla ne stressitekijät voivat olla paljon suuremmat kuin minkä kanssa itse joudun tulemaan toimeen. Mutta ei sen opiskelun välttämättä tarvitse ainakaan täydellisen totaalisen absoluuttisen tuomittu juttu olla. :)

Olen lukiossa. Nämä vuodet ovat olleet jatkuvaa taistelua. Olen muille oppilaille kuin ilmaa. Se on lisännyt ujoittani ja nyt minulla taitaakin olla jo sos. tilanteiden pelko. Olen varma siitä, että toisenlaisessa ympäristössä saisin lisää itsevarmuutta. Lukioni oppilaat ovat aivan erilaisia kuin minä ja heitä ei tälläinen säälittävä hissukka kiinnosta yhtään. Opettajilla on sama linja, he välttävät minulle puhumista ja suosivat niitä reippaita hölisijöitä.
Lukio oli minulle täydellinen pettymys. Ajattelin, että voin siellä aloittaa uuden elämän. Kaikki oppilaat kuitenkin tunsivat toisensa jo ennestään ja muodostivat nopeasti omat ryhmänsä. Yritin aluksi olla sosiaalinen, mutta pian huomasin ettei minusta paljonkaan piitattu. Nyt olen yrittänyt selviytyä päivä kerrallaan. Toisaalta parempi yksin kuin huonossa seurassa :)
Esitelmät aiheuttavat painajaisia. Opettajille on kurja mennä puhumaan ja myöntää se ettei pysty pitämään esitelmää luokalle. Yleensä kommentti on, että kaikki muutkin pitävät. Välillä olen pitänyt esitelmän vain opettajalle, välillä en ole pitänyt lainkaan, mikä on aiheuttanut ikävää numeroiden tippumista. Paritöissä minulla ei ole ikinä paria. Sitten joudun johonkin ryhmään aina ylimääräisenä. Viimeinen silaus oli kaverini lukion vaihto, nyt olen täysin yksin.
Nyt yritän taistella, että saisin käytyä lukion loppuun. Minusta on kyllä tullut aivan erilainen ihminen. Ihan pelottaa millainen olen, kun sieltä joskus pääsen pois :)
Yritän miettiä myös muuttoa. Lukion jälkeen voin aloittaa jossain muualla puhtaalta pöydältä. Välillä kyllä ihmettelen itsekin miten olen selvinnyt, helppoa ei ole kyllä ollut :)