Olen oudossa parisuhteessa. Aikasemmassa, pidemmässä parisuhteessani koin olleeni se antava puoliso ja sitä kautta tutustuin omaan läheisriippuvuuteeni.
Mutta nykyinen suhteeni. Tutustuimme luonnehäiriöisten uhreille tarkoitetussa ryhmätapaamisissa. Vaihdoimme ajatuksia ja aluksi kaikki oli ihanaa. Minä olin ihana ja menin tunnekoukkuun. Suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta. Olimme paljon yhdessä. Suhteen edetessä huomasin oloni tukahtuneeksi. Koin jatkuvasti, että kannattelin miehen pahan olon hetkiä- jotka seuraavassa hetkeessä eivät olleetkaan 'mitään'. Kun huomautin asiasta, että hänen tarvitsevuutensa uuvuttivat, niin hän paikkasi asian, että ei hänen paha olonsa olllut niin paha, kuin minä itse koin. Koen itseni hylätäyksiKuin myös tilanteissa, joissa yritin tuoda tarpeeni esille, mutta niillä ei ollut mitään merkitystä. Vasta 'taistelun' jälkeen hän vihdoin kuunteli minua. Ja toisena outoutena se, että hän saattaa hurahtaa aivan maailman pinnallisemmasta oivalluksesta tai toisaalta vastoinkäymisestä aivan tolkuttomaan hurmokseen vs pahaan oloon. Kykenemättä näitä käsittelemään tai muistamaan jälkikäteen.
Yritän tutustua mieheen ja itseeni ja siksi olen tällä foorumilla. En missään tapauksessa syyllisitä kaksisuuntaisesta mielialasta oirehtivia. Haluaisin vastauksia, onko kyse em häiriöstä vai narsisimista? Mikä ero näiden välillä?
Mutta nykyinen suhteeni. Tutustuimme luonnehäiriöisten uhreille tarkoitetussa ryhmätapaamisissa. Vaihdoimme ajatuksia ja aluksi kaikki oli ihanaa. Minä olin ihana ja menin tunnekoukkuun. Suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta. Olimme paljon yhdessä. Suhteen edetessä huomasin oloni tukahtuneeksi. Koin jatkuvasti, että kannattelin miehen pahan olon hetkiä- jotka seuraavassa hetkeessä eivät olleetkaan 'mitään'. Kun huomautin asiasta, että hänen tarvitsevuutensa uuvuttivat, niin hän paikkasi asian, että ei hänen paha olonsa olllut niin paha, kuin minä itse koin. Koen itseni hylätäyksiKuin myös tilanteissa, joissa yritin tuoda tarpeeni esille, mutta niillä ei ollut mitään merkitystä. Vasta 'taistelun' jälkeen hän vihdoin kuunteli minua. Ja toisena outoutena se, että hän saattaa hurahtaa aivan maailman pinnallisemmasta oivalluksesta tai toisaalta vastoinkäymisestä aivan tolkuttomaan hurmokseen vs pahaan oloon. Kykenemättä näitä käsittelemään tai muistamaan jälkikäteen.
Yritän tutustua mieheen ja itseeni ja siksi olen tällä foorumilla. En missään tapauksessa syyllisitä kaksisuuntaisesta mielialasta oirehtivia. Haluaisin vastauksia, onko kyse em häiriöstä vai narsisimista? Mikä ero näiden välillä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sanotaan että mania tekee biposta narsistisen. Bipot kuitenkin pystyy tuntemaan aitoja ja syviäkin tunteita silloin kun eivät ole maniassa.
Bipot sotkee maniassa helposti kaikkien asiat, siis myös ja etenkin omansa. Narsistit sotkevat vain muiden asiat ja pelastavat itsensä.
Olen itse bipo. Muistan tarkkaan, mitä olen tehnyt ja milloinkin sanonut. Osaan olla empaattinen ja kiinnostunut muista ihmisistä. Aito pyrkimykseni on olla rehellinen ja kykenen vastaamaan myös tekemisistäni, mikä minulle on kunnia asia.
Ikävä kyllä, tunnen bipouden sairaudeksi juuri siitä syystä, että sairaat ihmiset helposti " mitätöivät ja unohtavat" mitä hetki sitten tekivät tai kokivat. Jollain tavoin he elävät hetkessä, ja seuraavassa hetkessä tärkeä asia myös unohtuu. Päiväsairaalassa ystäväni bipot oli juuri tuollaisia. Keskustelimme mm vakavasti yhteisestä ulkomaan matkasta. Viikkoja myöhemmin matkasuunnitelma unohtui täysin, ilman selityksiä. Ystävyydeltä olisin odottanut enemmän ja siksi olinkin käytökseen pettynyt.
Isäni oli skitsofeeenikko ja unohti, mitä oli ikävää kokenut. Naapuri mies oli hänet pahoinpidellyt, mistä syystä hän soitti apua. Viikkoa myöhemmin sama naapuri oli jälleen kylässä hänen luonaan !
Mielenterveyden eri sairauksissa asioiden "mitätöinti" on ilmeisen tavallista. Jos käytös on muutoin normaalia, on harmillista, mitä kaikkea ikävää toisen tällainen vastuuntunnoton käytös saakaan aikaiseksi.
En nyt halua leimata bipoja tietyn laisikisi. Tärkeiden asioiden unohtaminen - se kuitenkin herättää kysymyksiä, mitä on vialla, ja voiko tähän ihmiseen luottaa ?
Kiitos vastauksista! Unohtaminen ja mitätöinti leimaavat kyllä kumppanini tekemisiä. Olen itse varmaan historiani ja läheisriippuvuuteni takia liiankin tarkka siitä, kuinka 'uskollinen' minulle ollaan. Mutta mutta... Mitätöinti kun tulee kaikessa vastaan: aikatauluista ja sovituista asioista kiinni pitämisessä, toisen kuuntelemisessa ja ylipäänsä kaikessa, missä tulisi kantaa vastuu omista tekemisistä ja sanomisista. Osaa kyllä puhua ihmisten päät pyörlle ja nostaa minutkin pilvilinnoihin. Mutta sanat ja teot ovat ristiriidassa keskenään. Ja kuten biboriina kirjoitit, minun on enää vaikea luottaa häneen. Tunnekoukkuuni liittyen, on kuitenkin vaikea jättää hänet. Hänellä kun niitä surkeita kausia on niin paljon ja koen, että hän ei pärjää ilman tukeani. Silloin hän on kuin pieni äitiä tarvitseva lapsi. Joka sitten, ikävä kyllä, seuraavana päivänä on 'unohtanut' surean tilansa ja sen, kuinka paljon olen 'uhrannut' empatiaani ja aikaani hänen tukemiseensa. Vieläkin kuitenkin pohdin, kummasta kysymys. Bibolaarista vai narsismista. Vai molemmista?