Olen 15-vuotias tyttö, joka taisi sairastua syömishäiriöön 12-vuotiaana. En tajua miksi sairastuin, miksi juuri minä? Olin kuitenkin aika positiivinen tyttö, vaikka en hirveän suosittu. Painoin niihin aikoihin 46 kg ja olin 166 senttiä pitkä, enkä edes pitänyt itseäni hirveän isona! Äitini vain vahingossa lipsautti, että oli ikäisenäni minua laihempi, ei pahalla tietenkään. Ja murrosikä oli silloin alkanut kai nostaa painoa. Naps, se vain alkoi, hetkessä minulla oli tiukka kontrolli syömiseeni ja liikkumiseeni.
Aloin oksentaa syömäni ulos hyvin pian. Sairastuin alkukesästä, elokuussa olin jo aina syötyäni sormet kurkusta. Aluksi saatoin jättää joitain ruokia sisääni, mutta pian kaikki oli saatava ulos. Tajusin pian myös, että voisin syödä mitä vain halusin, miten paljon vain halusin, kunhan vain oksentaisin sen kaiken ulos. Jouluna pystyin jo syömään hurjia määriä ja oksentaminen oli niin helppoa, vain pää alaspäin ja se oli menoa.
Ahmimani ruokamäärät kasvavat ja kasvavat, mietin ruokaa tauotta. En ollut koskaan kavereideni kanssa ja pian he katosivat ympäriltäni. Käytän päivittäin rahaa valtaviin herkkumääriin, saatan syödä pelkästään karkkia 10 kiloa viikossa, yli neljäsosan painostani! Teen kaikkeni saadakseni rahaa, muka säästöön, mutta herkkuihin ne menee.
Elämässäni ei ole muuta kuin ruoka, perheeni on taka-alalla. Mutta ruoka, mikä ihanuus! Inhoan itseäni ja ajatuksiani ja aikaansaamattomuuttani ja pelkuruuttani. Haluan, että tämä loppuu. Pelkään parantua, uskoisin niin, enhän muuten olisi juonut litroittain vettä ennen terveydentarkastusta ja valehdellut silmät kirkkaina syömisistäni. Pelkään lihomista. Pelkään peilikuvaani, pelkään ulkomaailmaa, pelkään ihmisiä, ajattelen kaikkien inhoavan minua.
Välillä mietin kuolemista, mietin kuolenko sitten, kun raja tulee vastaan. Mietin, voiko sen jotenkin ennustaa, jotta ehtisin hävittää todisteet syömishäiriöstäni ennen kuolemista, ettei perheeni joutuisi häpeämään ja virumaan itsesyytöksissä, kun eivät huomanneet. Mietin, pitäisikö minun itse tehdä tästä loppu, mutta se vasta läheisiäni satuttaisi. En oikeastaan haluaisi vielä kuolla, mutta minun on hyväksyttävä se, kun en kerran tee mitään parantuakseni, päinvastoin.
En odota mitään. En halua mitään. En tunne mitään. En jaksa. Odotan vain kuolemaani ja syön ja oksennan ja syön ja oksennan aina vain uudestaan ja uudestaan. Kun en tee sitä tai jotain, mitä on pakko tehdä, makaan. Hampaisiini vihloo ja ne lohkeilevat haurastuessaan. Aamulla olen tukehtua hiuksiin, jotka ovat irronneet päästäni yöllä. Olen aivan rinnaton, peputon lauta. En edes muista, millaista on olla onnellinen ja pirteä. En muista, milloin olisin pitänyt hauskaa. Olen 168 cm pitkä ja painoni on syöksylaskussa 35 kohdalla.
Onko teillä muilla samoja tuntemuksia ja ajatuksia piinananne? Sama elämäntilanne?
Aloin oksentaa syömäni ulos hyvin pian. Sairastuin alkukesästä, elokuussa olin jo aina syötyäni sormet kurkusta. Aluksi saatoin jättää joitain ruokia sisääni, mutta pian kaikki oli saatava ulos. Tajusin pian myös, että voisin syödä mitä vain halusin, miten paljon vain halusin, kunhan vain oksentaisin sen kaiken ulos. Jouluna pystyin jo syömään hurjia määriä ja oksentaminen oli niin helppoa, vain pää alaspäin ja se oli menoa.
Ahmimani ruokamäärät kasvavat ja kasvavat, mietin ruokaa tauotta. En ollut koskaan kavereideni kanssa ja pian he katosivat ympäriltäni. Käytän päivittäin rahaa valtaviin herkkumääriin, saatan syödä pelkästään karkkia 10 kiloa viikossa, yli neljäsosan painostani! Teen kaikkeni saadakseni rahaa, muka säästöön, mutta herkkuihin ne menee.
Elämässäni ei ole muuta kuin ruoka, perheeni on taka-alalla. Mutta ruoka, mikä ihanuus! Inhoan itseäni ja ajatuksiani ja aikaansaamattomuuttani ja pelkuruuttani. Haluan, että tämä loppuu. Pelkään parantua, uskoisin niin, enhän muuten olisi juonut litroittain vettä ennen terveydentarkastusta ja valehdellut silmät kirkkaina syömisistäni. Pelkään lihomista. Pelkään peilikuvaani, pelkään ulkomaailmaa, pelkään ihmisiä, ajattelen kaikkien inhoavan minua.
Välillä mietin kuolemista, mietin kuolenko sitten, kun raja tulee vastaan. Mietin, voiko sen jotenkin ennustaa, jotta ehtisin hävittää todisteet syömishäiriöstäni ennen kuolemista, ettei perheeni joutuisi häpeämään ja virumaan itsesyytöksissä, kun eivät huomanneet. Mietin, pitäisikö minun itse tehdä tästä loppu, mutta se vasta läheisiäni satuttaisi. En oikeastaan haluaisi vielä kuolla, mutta minun on hyväksyttävä se, kun en kerran tee mitään parantuakseni, päinvastoin.
En odota mitään. En halua mitään. En tunne mitään. En jaksa. Odotan vain kuolemaani ja syön ja oksennan ja syön ja oksennan aina vain uudestaan ja uudestaan. Kun en tee sitä tai jotain, mitä on pakko tehdä, makaan. Hampaisiini vihloo ja ne lohkeilevat haurastuessaan. Aamulla olen tukehtua hiuksiin, jotka ovat irronneet päästäni yöllä. Olen aivan rinnaton, peputon lauta. En edes muista, millaista on olla onnellinen ja pirteä. En muista, milloin olisin pitänyt hauskaa. Olen 168 cm pitkä ja painoni on syöksylaskussa 35 kohdalla.
Onko teillä muilla samoja tuntemuksia ja ajatuksia piinananne? Sama elämäntilanne?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voi ei, oot noin nuorikin vielä.. :s Aika järkyttävää miten sairas mieli toimiikaan sillä 166cm ja 46kg on jo tosi hoikka. En tiedä mitä muuta voin sanoa, kuin että tuttuja tuntemuksia, vaikka paino tällä hetkellä onkin 10kg enemmän kuin sinulla.. Eipä se painoa katso, onko syömishäiriö vaiko ei. *haleja*