Buddhalaisen moraali

Sen verran lisätietoa että asun ulkomailla, jossa ihmiset ei ole niin vastuullisia ja kilttejä kuin Suomessa. Sosiaalisiin normeihin kuuluu olla ilkeämpi; mikä minun suomalaiseen normimittapuuhuni on moraalitonta.

Ymmärrän että itsensä pitäisi unohtaa mutta mitä jos niskan päällä ei ole vain negatiivisen energian pikkukivi vaan iso järkäle? Jos joku läheinen käyttää häikäilemättömästi hyväkseen, mitä silloin pitäisi tehdä? "Asiat nousee ja laskee"?

Haluaisin ymmärtää mikä on oikein mutta en sitä jumalauta ainakaan nyt ymmärrä. Se kaikki kuulostaa niin hyvältä niissä buddhismia aloittelijoille -kirjoissa mutta kun ulko-ovella vaani verihurtta niin...

Tiedän! Puheeni eivät ole buddhalaisen suusta mutta en buddhalaiseksi itseäni temmannutkaan; vain ihmiseksi joka haluaisi ymmärtää ja lähestyä buddhalaista ajattelutapaa mutta joka näkee siihen nyt esteen, ja sen esteen ylittämiseen kaipaisi hiukan apua.

En nyt just jaksa lukea koko viestiä tarkkaan, josta valitteluni. Nopealla silmäilyllä kuitenkin tuli tälläinen ajatus.

Hyvässä tahdossa ei ole kyse alistumisesta ja passiivisuudesta, vaan siinä että ei toivo toisille pahaa vaan kenties jopa hyvää. Ei ole kuitenkaan mitään hyvää syytä antaa toisten kävelle itsen ylitse ja alistua toisten hyväksikäytettäväksi. Ihmisen on puolustettava omia rajojaan ja tehtävä ne selväksi myös muille ja jos tähän ei kykene jostain syystä niin se johtaa yleensä eriasteisiin ongelmiin niin sisäisesti kuin sosiaalisestikin. Omien rajojen asettaminen ja selväksi tekeminen voi kummuta myötätunnosta sekä itseä että toisia kohtaan, ei vihasta. Passiivisuus voi olla pinnan alla olevan arvottomuuden ja itsevihan ilmentymä. Hankala ajatella että ihminen joka aidosti rakastaa itseään ja pyrkii omaan onneen antaisi taitamattomien lähimmäistensä käyttää itseään hyväkseen.


Jos sinulla on vittumainen vuokranantaja niin tottakai sinun pitää pyrkiä tuomaan oma näkemyksesi ja kokemuksesi esiin ja tarvittaessa jopa aggressiota käyttäen. Väkivaltaa, hyökkäävää puhetta ja herjaamista nyt kannattaa välttää ihan senkin vuoksi että ne eivät asiaasi edistä vaan luultavasti vain hankaloittavat sitä. Tuollaiseen asserratiiviseen aggressioon ei välttämättä liity vihaa buddhalaisessa mielessä eli halua vahingoittaa toista tai toivomusta että toinen kärisisi. Epäoikeudenmukaisuuteen tulee puuttua oli sen uhrina sitten itse tai joku muu.

Aihealue on aika hankala. Monet niputtavat "vihan" alle monenlaisia tunteita ja laajemmillaan kaiken aggression. Buddhalaisuudessa kyse on kuitenkin pahasta tahdosta eli tahdosta että toinen kärsisi ja nautinnosta kun toinen todella kärsii eli julmuudesta. Asserratiivisuus on eri asia. Esimerkiksi jääminen väkivaltaiseen suhteeseen on lähinnä helvetin typerää eikä osoita minkäänlaista hyveellisyyttä. Olosuhteiden hyväksyminen ei tarkoita sitä että lähimmäisltään tulisi ottaa passiivisesti ihan kaikkea vastaan, vaan viisautta hyväksikäyttävää erottelua niiden asioiden välillä jotka ovat muutettavissa ja niiden jotka ovat välttämättä siten miten ovat ja joiden kanssa taistelu ei toimi. Jos elämäänsä kykenee omin aktiivisin toimin parantamaan niin silloin niin pitää tehdä.

Jossain tilanteessa, jossa ei ihan oikeasti voi mitään asialle, eisimerkiksi jos rosvot sahaavat käsiä ja jalkoja irti voi olla hyödyksi vain pyrkiä pitämään mieli tasapainossa ja välttää vihaamasta sahaajia. Ei siksi että kovin arvostaisi näiden panosta raajojen irtoamisessa vaan siksi että se on fiksuinta jota tilanteessa voi enää tuossa vaiheessa tehdä. Tuo on tarkoitettu kuvaukseksi äärimmäisestä tilnateesta. Eikä siinä sanota että jos joku pyrkii sahaamaan raajojasi irti niin ettei tulisi ennen sitä ja sen jälkeen pyrkiä välttämään tuota tilannetta tarvittaessa jopa fyysistä väkivaltaa käyttäen. Väkivaltakaan ei välttämättä sisällä vihaa vaan voi olla myötätunnon ilmaus itseä ja samalla toista kohtaan, sillä tämä on tekemässä jotain josta tulee tulevaisuudessa kärsimään.

Ei tuossa tilanteessa ole mitään yksiselitteistä oikeaa ja väärää, mutta tuollaisia ajatuksia tuli itsellä.

Olen itsekin vasta hyvin aloittelija buddhalaisella polullani, joten en osaa antaa sinulle fiksuja vastauksia, kuinka "täydellinen" buddhalainen toimisi. Mutta yleisohjeena elämään minusta on aika pätevä seuraava lainaus (ja mielestäni se tavallaan kuvaa myös buddhalaista asennetta - sori väärinkäsitykseni, jos jonkun mielestä olen ihan hakoteillä). Eli tämä:

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan."

Unohdetaan kuviosta Jumala (isolla tai pienellä kirjoitettuna), koska se ei ole asiassa oleellinen ja on aihepiiri huomioiden hiukan "väärää kuppikuntaa". Mutta ideana tuo on aina yhtä pätevä, ja kuten sanottu, omasta mielestäni varsin lähellä sitä, miten ymmärrän buddhalaisuutta.

Tilanteessasi purkaisin asiaa näin: voinko muuttaa vuokraemännän käytöstä? Jos vastaus on "todennäköisesti kyllä", pyrkisin löytämään sellaiset konstit, joilla päämäärä tulisi mahdollisimman tehokkaasti ja mahdollisimman vähillä "kissankorkuisilla" saavutetuksi. Jos vastaus on "todennäköisesti ei", niin pohtisin seuraavaksi, voinko hyväksyä tilanteen siitä riippumatta, muuttuuko vuokraemäntä. Ja siitä edelleen eteenpäin aina sen mukaan, miten kysymys-vastaus-ketjuni etenisi. Eli siis vanha viisaus, että toista ihmistä ei voi muuttaa, vain itseään voi muuttaa. Ja sinun tilanteessasi se voi tarkoittaa loppuviimeeksi, että sinun täytyy ehkä fyysisesti muuttaa pois kyseisestä osoitteesta.

Loppukaneettina vielä, en tiedä, onko olemassa jotain valmista kaavaa tai sapluunaa, josta voidaan todeta, että "hyvä buddhalainen" toimii aina jossain tilanteessa jollain tietyllä tavalla. Näkisin, että elämässä tulee esiin erilaisia tilanteita, ja niissä toimitaan kulloinkin voimassaolevin ehdoin.

Joku kokeneempi buddhalainen korjatkoon, jos menin ihan metikköön, mutta oman arkiviisauteni kannalta tuo on silti varmaan melko toimiva menetelmä.

Varmasti oikeita nakokantoja sinansa (apua nappaimistosta ei loydy suomalaisia erikoiskirjaimia!), siis etta miksi sita kukaan uhrautuisi muiden ihmisten eteeen, tuhoaisi itsensa nain vapaaehtoisesti. Ollaan lahtokohtaisesti kivoja mutta ei ilkeille: "kultaisen saannon" vastaisesti, jos joku tulee lyomaan niin ei kaanneta toista poskeamme vaan tehdaan asialle jotakin. "Tit for tat", "prisoner's dilemma", tai milla nimella sita sitten kutsutaankin.

Mutta en silti ymmarra, mita on hyva ihminen buddhalaisuuden mukaan. Jos kerta olis niin etta buddhalainen elaa iloista elamaa mutta jos joku tulee tokkimaan varpaille niin puolustaa sitte kuitenki reviiriaan. Koska mita se pauhaaminen siita egon pienentymisesta sitten on, sen egon joka haluaa tavoitella itselleen edullisia asioita, esimerkiksi valoista huonetta? Eikos buddhalaisuuden mukaan valoisen huoneen haluaminen (jos vuokraemanta ei halua valojen pidettavan paalla) ole jotain epatarkeaa, egoistista, ja se halu pitaisi jattaa pois?

Luin wikipediasta altruismista (http://fi.wikipedia.org/wiki/Altruismi), jonka mukaan toiminta on suunnattava muiden ihmisten hyvaan oman itsensa kustannuksella, ja wikipediassa kerrotaan mm. etta altruismi kuuluu buddhalaisuuteen. Taman mukaanhan siis kunnon buddhalainen piittaa aina muiden ihmisten eduista enemman kuin omistaan.

En henkilokohtaisesti kylla tuohon altruismiin haluais oikein uskoa, tai vahiten soveltaa sita mitenkaan omaan elamaani. Sitapaitsi kuten yllaoleva toteski, buddhalainen rakastaa itseaan vahintaan yhta paljon kuin muita. Myos, buddhalaisuuden mukaan kai "maailmaa ei voi muuttaa koska maailma on paska paikka, mutta muutetaan sitten itsemme koska se on ainoa mita me voimme tehda." Ei siis maailmalle kannata uhrautua koska ei se ole sen arvoinen, mutta kehittaa omaa hyvyyttaan.

Mika siis erottaa buddhalaisen hyvyyden perikuvan normaalista Pera Virtasesta? Pera on leppoisa tyyppi, kiva kavereilleen, suhtautuu maailmaan positiivisesti, mutta puolustaa kylla reviiriaan vaadittaessa. Han myos elaa tassa hetkessa, on okei elamansa suhteen.

Okei, Pera varmaan on riippuvainen fyysisista nautinnoista, ja tyttoystavansa huomiostakin. Kunnon buddhalainen ei olisi. Pera ei varmastikaan myos meditoi. Mita muuta? Vai onko riippuvuus/riippuamttomuus ainut asia, joka erottaa buddhalaisen mukavasta kansalaisesta, kuten Perasta?


hiukan sekavaa ajattelua tanaan mutta toivottavasti ymmarsitte paapointit

En tiedä miten paljon oma viestini sinua inspiroi tuota kirjoittamaan, mutta selkeytän nyt kuitenkin. Siinä että osoittaa omat rajansa ei ole mitään "epäkivaa" ketään kohtaan vaan se voi olla myötätunnon osoitus sekä itseä että toista kohtaan. Se että tekee toiselle selväksi mitä itse kokee tarpeelliseksi ja miten toisen toiminta vaikuttaa itseen ei minusta ole missään määrin ilkeilyä tai pahantahtoisuutta. Miten se voisikaan olla? Tuon voi ilmaista hyvinkin myönteisesti.

Ainakin varhaisissa lähteissä (historiallisen buddhan opetuksen) ajatellaan että jokaiselle olennolle oma itse on kaikkein rakkain ja että tämä on luonnollinen asiantila. Harjoittajan tulisi vain ymmärtää että tämä koskee itsen lisäksi myös kaikkia toisia olentoja, eli se vuokraemäntäkin pyrkii onneen pohjimmiltaan. Tästä seuraa taas se että jos onni perustuu toisten epäonneen niin nuo toiset tulevat jossain määrin taistelemaan minun onneani vastaan. Samoin jos rakennan onneni tekijöille joita on rajallisesti saatavilla, kuten vaikka statuksen saamiselle niin suhteeni määrittyy tämän kautta tietynlaiseksi. Tästä seuraa että tapani etsiä onnea on mielekästä muotoilla siten että se ei ole toisten onnen kanssa ristiriidassa vaan päinvastoin, toisten onni on osa minun onneani. Paljastuu näet että sellaiset asiat kuin anteliaisuus ja toisten auttaminen hyödyttävät sekä minua että lähimmäisiäni, molemmat voittavat eikä kyse ole nollasummapelistä kuten vaikka statuksen ja joidenkin aistinautintojen kohdalla, joissa toisen voitto on toisen tappio. Rakkaus toisia kohtaan ei perustu mihinkään ylimaalliseen imperatiiviin, koska sellaista tahoa joka sitä voisi vaatia ei ole olemassa, vaan strategiaan etsiä omaa onnea maailmassa joka on toisten samalla tavalla onnea etsivien olentojen asuttama. Tämä on aika radikaali positiio ja sen sisäitämiseen menee luultavasti vuosia. Pyrkimys omaan onneen perustuu viimekädessä rakkauteen ja hyvään tahtoon, joka toteutuessaan toimii lähteenä toimia myös toisten hyväksi. Tässä ei tehdä merkittävää eroa itsen ja toisen onneen johtavan toiminnan välillä, toisen onnen edistäminen ei oleta että pitäisi luopua omasta onnesta. Onni saavutetaan viimekädessä toimimalla taitavasti, ilman vihaa ja ahneutta, luonnonlainmukaisesti. Näiden mielentilojen kultivoimisessa toisten eduksi toimimisella on merkittävä rooli.

Kristinuskossa oma ja toisten onni ovat helposti ristiriidassa. Suurin rakkauden osoitus on oletuksellisesti Kristuksen veriuhri Golgatalla, niin paljon Jumala meitä rakasti että uhrasi oman poikansa. Siis oli valmis tuhoamaan jotain itselleen rakasta, jotta toiset saisivat. Tämä on toisenlainen altuirismin ideaali, siinä on keskeistä omista intresseistä luopuminen toisen vuoksi eli uhraaminen. Palkinnoksi saa korkeintaan tunteen siitä että on tehnyt oikein ja tämän mukaista mielihyvää ja itseen kohdistuvia mielikuvia, joissain versioissa tämänkaltainen toiminta voi myös edistää henkistä kasvua ja joskus auttaa taivaspaikan saannissa. Olemme eläneet tässä kulttuurissa, jossa on oletusarvosiesti mielletty omat ja toisten intressit ristiriitaisiksi, Jumala ei voinut pitää poikaansa ja pelastaa ihmiskuntaa ja omasta onnesta ja hyvinvoinnista luopumista arvokkaana. Tämä on myös luonnollista, sillä saatamme ajattella helposti että aistinautinnot ja onni ovat suurinpiirtein sama asia, tietoisesti tai tiedostamattamme.