Syövän myötä menetetyt ystävät

asia on kyllä niinkin,että valitettavasti syöpä on monelle vieläkin,tänä päivänä,jotenkin tabu,kaamea,aina kuolemaan johtava sairaus,näin moni ei-sairastunut ja asioista vähän tietävä ajattelee.
Vaikka olisi itse kuinka avoin ja sosiaalinen,niin ymmärrän kyllä sitä toista osapuolta,eli niitä ystäviä;he eivät yksinkertaisesti tiedä,miten suhtautua ystäväänsä vaikean sairauden kohdatessa.
Moni varmasti haluaa kannustaa ja tukea,muttei tiedä yksinkertaisesti että miten.
Vähän sama asia kun kohtaa läheisensä menettäneen...ei oikein ole sanoja,sanat tuntuvat fraaseilta jne.

Voit olla oikeassa,osasyy voi olla se,ettei kerro sairaudestaan,mutta osasyy on myös se,että vastapuoli ei oikein tiedä mitä tehdä tai sanoa,miten suhtautua.
Vaikka eihän siinä kummmosia tarvitse tehdä tai sanoa,olla kuten ennenkin....

En salannut naapureilta enkä ystäviltä,vaan kerroin heti että on pahanlaatuinen syöpä.
Sytostaattien aina en jaksanut tavata ketään,mutta oltiin yhteydessä.Piti varoa myös flunssia.
Sädehoidon aikana väsymys yllätti aina eikä muutenkaan huvittanut,mutta onneksi eletään nykyaikaa että sähköposti ja kännyt pelaa.
Pahinta on tämä syövän uusiutumisen pelko.
Parasta on olleet muut ihanat syöpäsairaat.
Me,joilta syöpä on vienyt hiukset ja rinnat ja ripset ja kulmat,saadaan vapaasti näyttää aika lailla saman näköisiltä.Se on ollut jotenkin hauska ja yhdistävä tekijä.Mielettömän hyvä lohtu ja yhteenkuuluvuuden tunne ja syvä ystävyys on syntynyt monen kanssa.Ei mitään rajoja eikä titteleitä eikä sukupuoli meinaa mitään.Nyt ollaan vaan IHMISIÄ ja se tunne on hieno!

itseltäni ainakii hävis monta ystävää, ku ne kuuli mun syöväst. vaa pari frendii jäi... nekää ei oikee tiiä miten pitäis suhtautuu, itkee vai mitä...

minä puhuin asiasta avoimesti niin työpaikalla kuin sukulaisille ja ystävillenikin. Lopputulos; Pari "ystävää" jotka eivät sen koommin ole yhteyttä pitäneet, ilmeisesti eivät pystyneet asiaa käsittelemään. Lisäksi lukemattomia uusia ystäviä - työkavereita, joiden olemassaoloa en siihen asti ollut kunnolla huomannutkaan tai joita en aiemmin olisi missään nimessä ystäviini lukenut, muita syöpäpotilaita...

Joskus kun olen noita elämästäni kadonneita ystäviä kaivannut, olen miettinyt että puhuinko asiasta kuitenkin liikaa, olisiko minun pitänyt kuitenkin vain yrittää kestää yksin. Mutta toisaalta, sitten en olisi saanut näitä uusia hienoja ystäviä...

Kai tämä syöpä voi sitten omaisille ja ystäville olla jopa kovempi paikka kuin itse sairastuneelle...

Kirjoitan asiaa toiselta puolelta eli ystäväni sairastui syöpään. Ensimmäisenä hän kertoi sen meille ystävilleen. Olimme hänelle tukena ensimmäisen vaiheen aikana. Kun hänet vihdoin todettiin terveeksi niin hän soitti kaikki ystävät läpi ja kertoi asiasta iloisena.

Sukulaisilleen hän ei kertonut vielä tässä vaiheessa mitään. Sitten syöpä uusiutui ja varsin nopeasti. Tällöin sitten hän kertoi sukukaisilleenkin. Toivoa ei enää annettu vaikka leikkattiin vielä kerran. Sen jälkeen hän vietti noin puoli vuotta ensin sairaalassa ja sitten saattokodissa. Kävin katsomassa häntä niin usein kuin oli mahdollista eli ainakin kolme kertaa viikossa. Kaukaisemmat ystävät pyysivät minua mukaan kun menivät ystävää katsomaan. Aika oli erittäin raskasta minulle, mutta ystävyys oli kuitenkin niin tärkeä asia etten halunnut toisen tuntevan että hänet jätetään yksin. Viimeisen kerran lähdin hänen luotaan hän oli jo tajuton ja kuoli siitä neljän tunnin kuluttua.

Huomasimme ystäväni kanssa myös sen raadollisuuden ja uteliaisuuden ihmisissä. Sellaiset ihmiset, jotka eivät olleet pitäneet yhteyttä, tunkivat väkisin sairaalaan ja vielä saattokotiinkin katsomaan. Haluaako toiset tällä jonkun mielenrauhan ja "kruunun" itselleen?

Vaikka aika oli erittäin raskas minulle niin koin sen opettavana kokemuksena katsoa kuolemaa silmiin varsinkin saattokodissa. Ystäväni kuoleman jälkeen juttelin sairaalapastorin kanssa. Hän pyysi kertomaan ystävästäni ja myös omista tunnoistani, jotka liittyivät saattokodissa käynteihin ja kuolemaan. Elämän tapani ja tyylini muuttui aikalailla tämän jälkeen. Osaan nyt arvostaa enemmän tavallisia asioita mm. terveyttä, ystäviä. Täytyy myöntää että osaan nyt suhtautua "paremmin" sairaisiin ihmisiin. Ystäväni oli toiveikas ihan loppuun asti. Se antoi myös minulle voimia.

Minäkin olen sosiaalinen, ja avoimesti kerroin kaikille mikä on. Pikkuhiljaa vaan tiet erkanevat. ei ole enää samoja aiheitä. Ikään kuin oltaisiin eri planeetoilta. Vaikka kerroin avoimesti mikä on, ja kaikesta on puhuttu niin silti tuntuu että ihmiset miettivät jotain sisimmissään mikä näkyy siinä, että otetaan esimerkiksi etäisyyttä.

Minun ystäväni/serkkuni sairastui leukemiaan, verisyöpään, ja kuoli muutama vuosi sitten...
Hän pyysi minua soittelemaan hänelle sairaalaan, mutta soitin vain kerran, vaikka ajattelin häntä joka päivä.. En tiennyt kuinka suhtautua asiaan ja nyt kadun sitä syvästi...
Jos ystävänne tai joku muu läheisenne sairastuu syöpään, olkaa hänen tukenaan.
Muuten kadutte sitä, jos huonosti käy.