Olen aika ujo ja en puhu koulussa juurikaan paljon. En vain osaa hallita itseäni. Kotona olen kuin eri ihminen. Pälätän paljon ja olen virkeämpi. Koulussa sitten olen hiljaa. En vain tiedä mitä sanoisin. Sen takia minulla ei ole kavereita. Mutta on sellaisia "kavereita" joiden kanssa joskus puhun, mutta me ei koskaan tavata vapaa-ajalla. Välitunneilla olen parin tyypin "kanssa". Tarkoitan sillä sitä, että ne parit kaverit juttelee keskenään ja minä katson sivusta. Alakoulussa minulla oli bestis. Olimme niin läheisiä. Ja tämä ex-bestikseni sanoi kerran että minä en puhu. Alakoulussa ollessani kuulema puhuin, mutta en enää. Kaikki on sanonut että olen hiljainen. Ääneni on muutenkin niin hiljainen, että monet joutuu kysymään aina että "mitä?" Olen miettinyt että miksi minulla ei ole kavereita, mutta johtuuko se ainoastaan siitä, että olen hiljainen? Tuntuu että olen jotenkin erilainen. Toisaalta haluaisin kaverin, mutta toisaalta en. En enää tiedä mitä haluan ja mitä en. Kaikki asiat on minulle siinä välivaiheessa. Sekä-että. En osaa päättää mitään. Kaveri olisi hyvä, mutta ongelma on se että olen ollut niin paljon yksin, enkä osaa olla kenenkään kaveri. En tiedä miten pitää käyttäytyä. Olen muuttunut. En ole enää se sama tyttö joka olin alakoulussa. En osaa samaistua kehenkään. Tiedän, että ehkä pitäisi vain olla oma itsensä kaverin kanssa, mutta minä en tiedä kuka olen. Mielialani vaihtelee ja muutun joka päivä. Olen eri ihminen joka päivä. En tiedä mikä minua vaivaa...Pelottaa siirtyä amattikouluun, koska pelottaa jos joku kaveraa kanssani. Haluaisin kaverin, en haluaisi kaveria. Se on ongelma ja se pelottaa kun menen elämässä eteenpäin. En osaa sanoa yhtään mitään, miten elämässä tulen pärjäämään ja mitä teen.
Yksinäinen
minun elämän tarinaa
4282
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuulostaa ihan minulta, valitettavasti...
Itse käyn nyt lukion ensimmäistä luokkaa, tunnen sieltä sen verran ihmisiä, että välitunneilla ja ruokalassa saan aina seuraa, mutta ketään oikeasti läheistä kaveria ei siellä ole. Olen jokuseen ihmiseen tutustunut, tosin he ovat puheliaita, muuten hiljaiset hetket olisi taattu ;p En osaa puhua ihmisten kanssa vaan olen aina ihan paineissa jos jään kaksistaan sellaisen kanssa, jolle pitäisi jutustella kepeästi.
Vapaa-ajalla olen aina yksin. Yleensä vain istun illat konella ja käyn lenkillä, muuta elämää ei koulun lisäksi juuri ole, mutta en toisaalta sitä kaipaakaan, kun olen siihen jo niin tottunut. Tätä on siis jatkunut jo useamman vuoden (8lk lähtien?) itselläkin oli vielä alakoulussa kavereita, mutta yläkoulussa kaveriporukat muuttuivat täysin, itse jäin sitten ulkopuolelle.
Alotin päiväkirjan kirjoittamisen 5 luokalla, sitä lukiessa huomaa aika selvästi miten vähitellen on erakoitunut. Alussa vietetään kavereiden kanssa aikaa päivittäin, ollaan yökylässä ym.. jossain vaiheessa kavereita on karsiutunut ja lopulta ei ole enää ketään. :/ Surullista mutta elämä on. Toisaaalta yksinäisyys ei haittaa, mutta olisihan se kiva jos olisi edes joku kelle voisi angstit purkaa :D
Touhusin muuten jo pienenä paljon itsekseni, lueskelin ja piirtelin, ilmeisesti se vain kuuluu luonteeseen, kaikki eivät tarvitse seuraa.
Toi näyttää että oisin itse ton kirjottanu o:
Mul on ihan sama juttu, kaikki joutuu aina kysyyn et mitä, ku puhun niin vitun hiljaa enkä muutenkaa koulus paljo yhtää, paitti yhen hyvän kaverin kaa..
Alakoulus en sillee paljoo välittäny mitä puhuin, mut nyt kasil ja seiskal oon ollu iha hirvee tuppisuu, seiskal kaikkein pahimmin. Eiii saaaatanaaa millä *itulla tästä pääsee eroon ? oonkohan estyny tai jotain ku heti ku on joku vähäsenki vieraampi tyyppi vieres tai viel pahempaa, jos sen kaa joutus olee kahestaan, tulee iha hirveet paineet ym.. MITÄ TEEN
Luulin jo että olisin ainoa tällainen. Se vähän lohduttaa kun tietää ettei ole ainoa. Se on todella harmillista, kun näkee että kaikilla on joku. Hengaavat kavereidensa kanssa ja pitää hauskaa. Muistelen vieläkin niitä hetkiä, kun olin alakoulussa. Käytiin toistemme luona monesti kylässä ja myös yökylissäkin olimme melkein joka viikko. Nyt emme edes puhu toisillemme enää. Ei me mitenkään riidoissa olla. Kun kerran olen hänen mielestä paljon hiljaisempi kuin silloin ennen, niin hän ei nyt sitten enää viiti jutellakaan.
Minulla on aivan sama tilanne. Koulussa ei ole ollut pitkään aikaan todellisia kavereita. Aluksi yritin roikkua muiden mukana, nyt olen jo luopunut toivosta kavereiden suhteen :( Toisaalta muut ovat todella erilaisia kuin minä, eikä meillä tunnu olevan oikein mitään yhteistä. Olen pettynyt, koska ajattelin lukiossa olevan erilaista, mutta täällä on sitä samaa: kaikilla on jo omat ryhmät ja hiljaiset jätetään armotta sivuun kaikesta.Viime kevät oli kivaa aikaa, kun tutustuin yhteen tyttöön :)
Olimme jotenkin samanlaisia ja oli kiva näyttää muille, että minäkin olin löytänyt kaverin. No, sitä iloa ei kestänyt kauaa. Nyt hänkin on vaihtanut koulua ja emme juurikaan pidä enää yhteyttä :( Koulupäivät tuntuvat todella tylsiltä. Toivon, että joskus löydän oman porukkani, tuntuu vaan, että menee nuoruus aivan hukkaan :(
Odotan innolla lukion loppumista ja muuttoa muualle. Sitten voin aloittaa alusta :)