Olen nyt 12-vuotias ahdistunut.
Kaksi vuotta sitten tajusin että elämäni rupesi reistailemaan. Tiuskin ystävilleni ja halusin heidät pois elämästäni. Keksin kaikista ihmisistä joihin minun pyydettiin tutustua, parissa sekunnissa jotain ikävää. Menetin kaksi ystävääni, jotka olin tuntenut syntymästäni asti.
Annoin elämän viedä ja paikkakunnalleni muutti ikäiseni tyttö Eeva johon tutustuin. Heti alusta asti vihasin häntä. Onneksi minulla oli silloin vielä paras ystäväni Anne. Olimme kuin paita ja peppu, kunnes kiero Eeva sai minutkin haaremiinsa.
Unohdin Annen. Minusta ja Eevasta tuli erottamattomat. Mutta silloin alkoi alamäki elämässäni. Olimme Eevan kanssa niin erilaisia luonteiltamme yhdessä päivässa saattoi tulla kolmekin riitaa ja pahimmillaan riita kesti kaksi viikkoa. Vuoden jälkeen en enää jaksanut riidellä joten lopetin yhteydenoton. Sain myös tietää millaisia ilkeitä juoruja hän oli kuolussamme kertonut muille minusta. Ja muut tietysti uskoivat häntä.
Oleskelin kaupungilla en keksinyt mitään muuta. Oloni oli hirveä minä itkin.
Puolivuotta kului ja tunsin olevani kerran elämässäni onnellinen. Minulla oli 4ystävää ehkei niin paljon mutta riittävästi. Olin taas ystävystynyt kieron Eevan kanssa ja hän vain jatkoi kieroilua selkäni takana. Menimme kauppaan Eeva varasti paidan minä avustajanaan. Aika kului välit menivät sotkuun taas Eevan kanssa. Ennen en osannut olla pitkävihainen nyt olin senkin oppinut. Kävin kaupoissa, mieleeni ajelehti vaarallinen elämäni pahin tuholainen. Halusin varastaa, vaatteita. Maleksin kaupoissa katsoin oliko niissä kameroita tai muita valvontalaitteita. Löysin kaksi kauppaa joissa ei niitä ollut. Katselin vaatteita varastin viikon kesti varasteluni. Anne soitti, menin hänen luokseen ja kerroin mitä olin tehnyt. Hänen ilmeensä oli aina sama. Hän ei suuttunut minulle eikä myöskään iloinnut. Lähdimme yhdessä siihen kauppaa jossa ei ollut valvontalaitteita. Minulta putosi yksi hintalappu maahan myyjän edessä, jäimme kiinni. Molemmilla oli laukuissaan tavaraa minulla 100euron arvoista Annella vähemmän. Vartijat tulivat veivät meidän pieneen huoneeseen jossa kysyivät henkilötietomme. En valehdellut, minulla ei ollut mitään menetettävää. Poliisit hakivat meidät, veivät poliisilaitokselle. Josta myöhemmin vanhempamme hakivat meidät. Minulla oli nyt rikosrekisteri. Olinko onnellinen? Ei, en välittänyt. En saanut nähdä enää Annea. Kännykkäni otettiin pois. Vanhempani olivat pettyneitä minuun. Äitini työskentelee auttavassapuhelimessa mutta hän ei voinu auttaa minua. Kukaan ei voinut. Minulla oli paha olla. Itkin, en tehnyt mitään tuskin söinkään. Kaksi päivää kului kunnes sain veitsen käteeni. Viilsin en syvälle mutta niin että verta tuli. Ei sattunut. En tuntenut mitään. Minulla ei ollut pelkoa. Ei mitään menetettävää. Äitini yritti kysellä minulta miksi varastin? Kerroin että oli niin paha olla. Hän halusi tietää enemmän? Miksi? Koska? Miten? Hän löysi tavarat jotka olin viikon sisällä varastanut. Soitti kauppaan ja sopi asian kaupan kanssa. Tavarat vietäisiin sinne ja maksettaisiin. Menetin yöuneni en sen takia että oli varastanut vaan sen että Anne oli ollut mukana. En anna sitä ikinä itselleni anteeksi. En ikinä. Pitäisi vielä käydä jossain sosiaali jutussa? Miten jaksan..
Tarinassani on paljon kirjoitusvirheitä ja kappaleenjakojuttuja ymym.
Tämä on minun tarinani ja täyttä totta. ahdistuneisuuteni ei päällepäin näy mutta sisälläni kiehuu minä huudaan apua kukaan ei kuule.
Kaksi vuotta sitten tajusin että elämäni rupesi reistailemaan. Tiuskin ystävilleni ja halusin heidät pois elämästäni. Keksin kaikista ihmisistä joihin minun pyydettiin tutustua, parissa sekunnissa jotain ikävää. Menetin kaksi ystävääni, jotka olin tuntenut syntymästäni asti.
Annoin elämän viedä ja paikkakunnalleni muutti ikäiseni tyttö Eeva johon tutustuin. Heti alusta asti vihasin häntä. Onneksi minulla oli silloin vielä paras ystäväni Anne. Olimme kuin paita ja peppu, kunnes kiero Eeva sai minutkin haaremiinsa.
Unohdin Annen. Minusta ja Eevasta tuli erottamattomat. Mutta silloin alkoi alamäki elämässäni. Olimme Eevan kanssa niin erilaisia luonteiltamme yhdessä päivässa saattoi tulla kolmekin riitaa ja pahimmillaan riita kesti kaksi viikkoa. Vuoden jälkeen en enää jaksanut riidellä joten lopetin yhteydenoton. Sain myös tietää millaisia ilkeitä juoruja hän oli kuolussamme kertonut muille minusta. Ja muut tietysti uskoivat häntä.
Oleskelin kaupungilla en keksinyt mitään muuta. Oloni oli hirveä minä itkin.
Puolivuotta kului ja tunsin olevani kerran elämässäni onnellinen. Minulla oli 4ystävää ehkei niin paljon mutta riittävästi. Olin taas ystävystynyt kieron Eevan kanssa ja hän vain jatkoi kieroilua selkäni takana. Menimme kauppaan Eeva varasti paidan minä avustajanaan. Aika kului välit menivät sotkuun taas Eevan kanssa. Ennen en osannut olla pitkävihainen nyt olin senkin oppinut. Kävin kaupoissa, mieleeni ajelehti vaarallinen elämäni pahin tuholainen. Halusin varastaa, vaatteita. Maleksin kaupoissa katsoin oliko niissä kameroita tai muita valvontalaitteita. Löysin kaksi kauppaa joissa ei niitä ollut. Katselin vaatteita varastin viikon kesti varasteluni. Anne soitti, menin hänen luokseen ja kerroin mitä olin tehnyt. Hänen ilmeensä oli aina sama. Hän ei suuttunut minulle eikä myöskään iloinnut. Lähdimme yhdessä siihen kauppaa jossa ei ollut valvontalaitteita. Minulta putosi yksi hintalappu maahan myyjän edessä, jäimme kiinni. Molemmilla oli laukuissaan tavaraa minulla 100euron arvoista Annella vähemmän. Vartijat tulivat veivät meidän pieneen huoneeseen jossa kysyivät henkilötietomme. En valehdellut, minulla ei ollut mitään menetettävää. Poliisit hakivat meidät, veivät poliisilaitokselle. Josta myöhemmin vanhempamme hakivat meidät. Minulla oli nyt rikosrekisteri. Olinko onnellinen? Ei, en välittänyt. En saanut nähdä enää Annea. Kännykkäni otettiin pois. Vanhempani olivat pettyneitä minuun. Äitini työskentelee auttavassapuhelimessa mutta hän ei voinu auttaa minua. Kukaan ei voinut. Minulla oli paha olla. Itkin, en tehnyt mitään tuskin söinkään. Kaksi päivää kului kunnes sain veitsen käteeni. Viilsin en syvälle mutta niin että verta tuli. Ei sattunut. En tuntenut mitään. Minulla ei ollut pelkoa. Ei mitään menetettävää. Äitini yritti kysellä minulta miksi varastin? Kerroin että oli niin paha olla. Hän halusi tietää enemmän? Miksi? Koska? Miten? Hän löysi tavarat jotka olin viikon sisällä varastanut. Soitti kauppaan ja sopi asian kaupan kanssa. Tavarat vietäisiin sinne ja maksettaisiin. Menetin yöuneni en sen takia että oli varastanut vaan sen että Anne oli ollut mukana. En anna sitä ikinä itselleni anteeksi. En ikinä. Pitäisi vielä käydä jossain sosiaali jutussa? Miten jaksan..
Tarinassani on paljon kirjoitusvirheitä ja kappaleenjakojuttuja ymym.
Tämä on minun tarinani ja täyttä totta. ahdistuneisuuteni ei päällepäin näy mutta sisälläni kiehuu minä huudaan apua kukaan ei kuule.
Vastaukset 1
Vanhimmat
...nuorta ihmislasta! Tunnut olevan jotenkin tuuliajolla. Mokat on tullut tehtyä ja sen kanssa on elettävä. Onneksi ne mokat on kauppojen kanssa selvitetty, Sinun pitää vain päästä yli niistä. Koska nyt on kouluista loma en voi ehdottaa Sinulle käyntiä koulukuraattorin luona, mutta onko mitenkään mahdollista, että omalääkärisi kautta pääsisit asiantuntijan (terapeutti, psykologi) kanssa juttelemaan ja keventämään sitä raskasta reppua mitä kannat.
Ahdistus on kamala tunne. Ymmärrän että Sinua ahdistaa. Helpota oloasi sillä että lakkaat ruoskimasta ja syyttämästä itseäsi. Anna itsellesi anteeksi!!! - Kaikki me teemme virheitä, se on sitä ihmisenä olemista. Onneksi virheistämme voimme oppia ja kasvaa paremmiksi ihmisiksi.