Olen 17 vuotias poika ja en jaksa enää tätä maailman painoa. lukiossa oleminen on ollut pelkkää tuskaa ja mielessä on pyörinyt vain yksi asia joka on itsemurha.
Kaverit ovat lähteneet melkein kokonaan lukuun ottamatta 2 hyvää ystävää jotka ovat luultavasti ainoat jotka jaksavat minua ja heille yleensä jaan huoleni jos oikeasti on jotakin mielenpäällä, mutta ongelmana on että mieleni on liian painava enkä halua että nämä kyseiset kaverit joutuvat koko ajan kuuntelemaan minun valitusta.
Kotonani joudun esittämään iloista ja onnellista koska siitähän se Show syntyisi jos vanhempani kuulisivat miten asiaini oikeasti ovat, eikä oikeastaa heitä tunnu edes kiinnostavan mikään minua koskeva koska kuulen usein miten paska lapsi olen ollut ja haukkumisten lisäksi minuun puretaan isoveljeni hölmöilyt, esimerkiksi jos hän vaikka kolaroi/romuttaa autonsa (kuten usein tekee) kaikki huudot, haukut ja möykkäämiset jotka kuuluisivat veljelleni tulevat minulle josta johtuen viiltelen ahdistukseeni,usein myös juon kun ahdistaa.
Kaiken tuon lisäksi 8 vuoden koulukiusaus taustalla on myös osuutta ahdistukseeni.
8 pitkää vuotta luokan ja koulun silmätikkuna josta johtuen minulla on myös puhevika koska yksinäisyydessäni syrjäydyin liikaa enkä enää uskaltanut puhua kenellekkään.
Suoraan sanottuna elämäni iloisin asia oli kesällä kun tutustuin näihin kahteen kaveriin, teimme kaikkea kivaa useinkin ja itse asiassa rakastuinkin toiseen heistä. Mutta nyt tuntuu että erkanemme koko ajan kauvemmaksi toisistamme ja sain kuulla että se, johon rakastuin on parisuhteessa erään toisen kanssa.. se pisti minua syvälle sydämmeen. ja nyt en ole nähnyt häntä vähään aikaa emmekä ole puhuneet toisillemme. pelkona on että menetän kohta hänetkin kuten muut kaverinikin.
Usein viikonloppuisin kun olen yksin tekisimieli vain ottaa ase isän asekaapista ja ampua itseni niin monella olisi hyvämieli.
Mutta tosin ku luen ja kuulen muiden kokemuksia jotka ovat paljon pahempia kuin minun mitättömyys niin minun pitäisi kai olla valittamatta.. mutta en pysty ja ajatukset pyörivät kehää itsemurhan ympärillä...
Kaverit ovat lähteneet melkein kokonaan lukuun ottamatta 2 hyvää ystävää jotka ovat luultavasti ainoat jotka jaksavat minua ja heille yleensä jaan huoleni jos oikeasti on jotakin mielenpäällä, mutta ongelmana on että mieleni on liian painava enkä halua että nämä kyseiset kaverit joutuvat koko ajan kuuntelemaan minun valitusta.
Kotonani joudun esittämään iloista ja onnellista koska siitähän se Show syntyisi jos vanhempani kuulisivat miten asiaini oikeasti ovat, eikä oikeastaa heitä tunnu edes kiinnostavan mikään minua koskeva koska kuulen usein miten paska lapsi olen ollut ja haukkumisten lisäksi minuun puretaan isoveljeni hölmöilyt, esimerkiksi jos hän vaikka kolaroi/romuttaa autonsa (kuten usein tekee) kaikki huudot, haukut ja möykkäämiset jotka kuuluisivat veljelleni tulevat minulle josta johtuen viiltelen ahdistukseeni,usein myös juon kun ahdistaa.
Kaiken tuon lisäksi 8 vuoden koulukiusaus taustalla on myös osuutta ahdistukseeni.
8 pitkää vuotta luokan ja koulun silmätikkuna josta johtuen minulla on myös puhevika koska yksinäisyydessäni syrjäydyin liikaa enkä enää uskaltanut puhua kenellekkään.
Suoraan sanottuna elämäni iloisin asia oli kesällä kun tutustuin näihin kahteen kaveriin, teimme kaikkea kivaa useinkin ja itse asiassa rakastuinkin toiseen heistä. Mutta nyt tuntuu että erkanemme koko ajan kauvemmaksi toisistamme ja sain kuulla että se, johon rakastuin on parisuhteessa erään toisen kanssa.. se pisti minua syvälle sydämmeen. ja nyt en ole nähnyt häntä vähään aikaa emmekä ole puhuneet toisillemme. pelkona on että menetän kohta hänetkin kuten muut kaverinikin.
Usein viikonloppuisin kun olen yksin tekisimieli vain ottaa ase isän asekaapista ja ampua itseni niin monella olisi hyvämieli.
Mutta tosin ku luen ja kuulen muiden kokemuksia jotka ovat paljon pahempia kuin minun mitättömyys niin minun pitäisi kai olla valittamatta.. mutta en pysty ja ajatukset pyörivät kehää itsemurhan ympärillä...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Älä jaksa. Sinulla on koko elemä edessäsi. Koulun jälkeen voit vaikka muuttaa toiseen kaupunkiin ja aloittaa kaiken alusta. Kyllä elämä kantaa,usko mua. Mä olen kokenut saman ja ole 30kymppinen.
Elämä kantaa, usko pois. Itse ajattelin myös jossakin mittakaavssa itsemurhaa saman ikäisenä, mutta jos olisin sen tehnyt, olisin kadottnut parhaimmat kokemukset elämästäni: uudet ystävyydet, rakkaudet, matkat eksoottisiin paikkoihin... Olen nyt 31-vuotias, ja vaikka välillä on ollut töyssyjä elämässä, sitä kannattaa jatkaa, koska et voi ikinä tietää, mitä kulman takana odottaa!
Se voi olla mutta minun osalta se itsemurha ei jää kohta enää ajatteluun tällä menolla....
Älä luovuta, hae apua terkkarilta tai terveyskeskuksesta.
Oikeasti, toisin kuin ehkä nyt luulet, apu voi löytyä läheltä. Avun hakeminen läheltä voi tuntua kauhealta, mutta se voi pelastaa sun elämäsi. Tee se, oman itsesi vuoksi! Sinä ansaitset sen. Elämä voi muuttua niin paljon paremmaksi, olen kokenut sen itse. Tee palvelus itsellesi ja muille. Hae apua, se kannattaa!! Tee se, vaikka se sattuisikin!
Kirjoituksestasi voi lukea todella paljon, enkä yhtään ihmettele jos tuntuu kaikki liian raskaalta. ota tuosta kirjoituksestasi kopio ja mene koulusi terkarille tai varaa aika terv.keskus lääkärille. He tietävät tuon luettuaan heti, että tarvitset apua.
Joudut kokemaan kotonasi epäoikeudenmukaisuutta, etkä saa sinulle kuuluvaa arvostusta. Lisäksi koulukiusauksen uhrina olet todella haavoilla, niinkuin olisi jokainen , joka olisi saman kokenut.
Lisäksi, olet menettänyt tärkeän seurustelukumppanin, joka myös aiheuttaa itsesyytöksiä ja masennusta.
lukiossa tarvitaan voimia, joita sinulta nyt imee valtava painolasti hartioillasi! älä ainakaan syyllistä itseäsi yhtään, vaan hae apua, se avaa silmäsi näkemään, että reagoit ihan terveesti todella raskaisiin asioihin.
Identiteettisi ja persoonallisuutesi on vielä kehittymässä ja elät monella tapaa herkkää vaihetta elämässäsi. Älä lovuta nyt, olet jo tehnyt ison työn: ensinnäkin olet tunnistanut pahoinvointisi ja vielä jaksanut tänne kirjoittaa, hienoa!
Osaat ilmaista itseäsi todella hyvin kirjoittamalla, joten voit vaikka hoitavalle lääkärille/terapeutille viedä mennessäsi aina kirjallisena sen, mitä olet kokenut, se auttaa teitä mölempia!
Paljon voimia ja voimahalauksia! Jään odottamaan vastaustasi ja kertomustasi, kuinka asiat etenevät!
Ja muista: Jeesus ei hylkää koskaan, Hänelle voit aina jutella, tulet yllättymään siitä kuinka Hän muttaa tilanteesi, kun vain turvaat Häneen!
Kiitos vastauksesta :) se piristi jonkun verran mutta valitettavasti minun uskomukset koulu terkkariin ja psykologeihin on mennyt koska terkkari meni juoruamaan minun luokkalaisille ja soppaan jouduin taas, sekä puheterapiassa sain tarpeekseni sen ''hoitajan'' teennäisyydestä joskus 11 vuotiaana. Ja kirjoitus taito karaistuu ku koneellani on salattu kansio joka on täynnä itsemurhakirjeitä joita olen kirjoitellut joskus aikoja sitten. kyllä ne haukkumiset kestää koska monta vuotta kuunnellut niitä mutta niistä johtuvat viiltelyt ovat se huolen aihe.. ne pitää piillottaa vanhemmilta ja muilta jotka ei tiedä niistä eli, kesälläkin jouduin kulkemaan 35 asteen lämmössä hupparissa koska arvet ovat ikuisia ja vähän huonossa paikassa..sama asia on koulun liikkunnan kanssa, aina huppari päällä eli aina on hemmetin kuuma. T-paidalla ei paljoa liikuta muuten kuin yksin omassa huoneessa tai noiden 2 kaverin luona koska he ovat ainoat jotka ymmärtävät minua ja ovat ainoa syy miksi en ole tappanut itseäni.
Ja noi jeesus jutut ei oikein uppoa minuun koska olen pahemman laatuinen ateisti monenkin asia kautta ja kuoleminen ei minusta ole matka paratiisiin vaan halpa menolippu pois täältä helvetistä.. mutta kiitos kuitenkin vielä :)
Minäkin haluaisin lukea lisää kirjoituksiasi siitä, miten asiasi etenevät. Toivottavasti saat elämänilosi takaisin mitä pikimmiten. Vakavastakin masennuksesta on moni rämpinyt tiensä ylös, vaikka se aluksi tuntuukin mahdottomalta. Voimia!
Minuunkaan ei Jeesus-jutut uppoa, mutta se ei tarkoita, etteikö apua olisi tarjolla. Olen tosi pahoillani, että terkkarisi on tuolla tavoin pettänyt luottamuksesi. Terveyden ammattilaisilla tulisi olla salassapitovelvollisuus, ja jos hän on juoruillut sinusta, hän on rikkonut tätä pykälää.
Suosittelen kuitenkin, että menet terveyskeskukseen lääkärin vastaanotolle.
Oma masennukseni sai alkunsa, kun kuulin 14-vuotiaana sairastavani harvinaislaatuista sairautta. Siitä seurasi 15 vuoden sairaalakierre, ja olen ehtinyt nähdä hyviä, pahoja ja rumia lääkäreitä. Lopulta löysin parhaat, empaattisimmat lääkärit, jotka todella pystyivät auttamaan, ja elämäni sai uuden suunnan. Joten ole sinnikäs, hae apua, vaikka se tuntuukin raskaalta. Se on sen arvoista lopulta, usko pois.
Se voi olla että jos oikeasti haluaa apua nii kai se sillon on lääkärille mentävä mutta minä en nimenomaan halua ulkopuolisia enää minun asioihin. minulle riittää miun parhaat kaverit koska he ymmärtävät minua, tuntevat minut entuudeltaan ja ovat kokeneet jokseenkin samanlaista ja pahempaakin kuin minä.
Mutta jotkut maksulliset pellet jotka luulee osaavansa auttaa vain määräävät lääkkeitä jotka vievät tunteet ja olo on kuin zombilla.. ja silloin nimen omaan masentuu enemmän ja tekee itelleen kaikkea epämukavaa.
Mutta kyllä aika monikin kehottaa lääkärille menemistä mutta minun tilanteessa uskon sen vain olevan pahenemaan päin vastoin yleistä luuloa. suoraan sanottuna annan masennuksen viedä mielummin voiton kuin että menen jonnekkin ääliön vastaan otolle.
Mutta tämä on tosin van minun mielipiteeni. =/
Olet joutunut kokemaan tosi ikäviä juttuja ja ymmärrän hyvin, että tunnet niin kuin tunnet. Ihmisten pahanolon sylkykuppina on inhottava olla, tiedän sen itsekin omasta kokemuksesta.
Kerroit, että elämäsi paras asia oli uusiin kavereihin tutustuminen. Vaikka se toi mukanaan myös pettymyksen, niin minusta tuntuu, että silloin kesällä sinulla oli yksi tärkeä ominaisuus, eli luotit tuntemattomiin ihmisiin. Tämä voi kuulostaa hölmöltä, mutta pystyisitkö myös hakiessasi apua yrittämään luottaa edes 1/100-osan siitä, mitä silloin kesällä? On hyvin ymmärrettävää, että kun joutuu petetyksi ja nolatuksi, luottamus menee, eikä halua enää riskeerata. Mutta jos vaan pääsisit jotenkin sen ajatuksen yli. Luulen, että hyötyisit siitä, että juttelisit jollekulle ammattilaiselle. Itsemurhan ajatteleminen on aina merkki siitä, että ihminen tarvitsee apua. Perheelle ja kavereille on joskus vaikea puhua, kun ne ovat omina läheisinä alttiimpia sille mitä sanoo kuin ihan ulkopuolinen ihminen. Tuli myös mieleeni, että esimerkiksi psykologit eivät määrää lääkkeitä, vaan heidän auttaminen perustuu keskusteluun. Voisitko harkita sellaista? No tulipas nyt tuputtamista kerrakseen, taisit sanoa aiemmin, että annat masennuksen voittaa mieluummin kuin menet lääkärille.
Tai jos on jotain muuta, mikä voisi kohentaa oloasi. Mistä tekemisestä tykkäät? Onko jotain asioita joista saat iloa tai vaikka jotka antaa sun tuntea rauhassa surua ja sitä kautta helpottaa oloasi? Itselleni pahimmassa masennuksessa oli apua siitä, että mietin tämäntapaisia asioita. MIetin: "mikä tuotti mulle iloa joskus lapsena, ennen kuin mitään p**kaa ehti tapahtua?" Sitten ajattelin, että mikäpä mua estää tekemästä juuri niin nykyäänkään. Olen löytänyt entisiä liikuntaharrastuksia uudelleen ja sitä kautta elämänhalua, joka on näköjään säilynyt mussa huolimatta kaikista synkistä vuosista joita tässä välillä on ollut. Suosittelen!
En minä luota enää lähes kenenkään se on minun ongelma just on.. ja eivätkä ne kaverit ihan tuikki tuntemattomia olleet..puhunut joskus pari kertaa mutta kesänaikana vaan nähtiin useesti ja puhuttiin asioista nii siinä he vain muuttuivat tärkeimmiksi ihmisiksi minun elämässä,menivät jopa minun perheen ohi kepeesti ja en minä ole menettänyt ystävää.. se vain ku ei nää eikä puhu niin alkaa vain jotenki pelottaa se että menettää oikeasti ja se pettymys hänen suhteen oli minun omaa mokaa koska en kehtaa tai halunnut todistaa tunteita..kielsin vain aina ja nyt mietin että miksi. eikä se ongelma ei ole siinä ettenkö saisi puhua vanhemmilleni.. en vain halua enkä ole kertomassa he ovat olleet täysin paskoja vanhempia eivätkö tiedosta sitä olleenkaan. luulevat saavansa kultamitallin koska ovat malli vanhempia ja minä iloinen ja huoleton lukiolainen.. se minua vituttaa tässä eniten..
Ja tykkään piirtää ja kaverit ja kaikki kehuvat minun piirroksiani hyviksi ja mahtaviksi muutaman kilpailunkin voittanut mutta ku on oikeesti paha angsti nii se piirtäminen ei okein onnistu ku ajatukset eivät kulje kunnolla ja piirtää miten sattuu ja se vain ketuttaa enemmän. ja kyllä, kun luet näitä mun tekstejä ja ajattelette että olen toivoton..se on totta =/
Minun mielestä et ole toivoton. Olet vaan yksin ongelmien kanssa, ja kuulostaa, että ne kiertää kehää sun päässä - tunnistan tuon tunteen omastakin elämästä - ja peloilla on taipumus lisääntyä, mitä enemmän niitä ajattelee.
Tuntuu myös että olet aika ankara itsellesi ja aika herkkä reagoimaan asioihin. Syytät itseäsi sen kesäisen kaverin suhteen. Jollain tapaa näet itsesi herkästi sen kautta, miten muut sinusta ajattelevat. Sinulla on varmasti aika paljon myös vihaa vanhempiasi kohtaan. Hyvä kuitenkin, että sinulla on kavereita, joihin voit luottaa.
Hieno juttu tuo piirtäminen, vaikutat olevan hyvällä tasolla siinä. Kannattaa ehdottomasti jatkaa. Jokaisella joskus menee lempiharrastuksissakin asiat pieleen, kun mieliala ei ole kohdallaan. Mutta veikkaan, että kun piirtäminen sujuu, saat siitä onnistumisen tunnetta ja se on tärkeä asia mielialan ja jaksamisen kannalta.
Mä näen sinussa mahdollisuuksia, ethän anna itsesi olla liikaa yksin omien ajatustesi kanssa.
No jaa.. kyykin omassa huoneessa aika usein yksin.. sillon tulee mietittyä yhtä jos toista. mutt ei se kyykkiminen kohtakaan enää auta ku rästitehtäviä kasaantuu ja niitä pitäisi koko ajan tehdä vaikka ei ola intoa mihinkään sellaiseen ja nyt huolen aiheena alkaa olla myös jonkun sortin syömishäiriökin vielä.