sekundäärinen lapsettomuus*

Hei. Meidän tilanne on se aloin puhua miehelleni 20 ikäisenä että haluaisi alkaa perustamaan perhettä. Mies ensin oli vahvasti erimieltä...mutta lopulta päätyi siihen että ehkäisy jätettiin pois. Lapsi saikin alkunsa lähes heti tästä päätöksestä:)

Toista lasta aloimme yrittelemään kun esikoinen oli kolme vuotta. Raskaus ei alkanutkaan joten hakeuduimme tutkimuksiin. Yksi kierros käytiin hoitoja josta tuloksena keskenmeno ja pahamieli:( Nyt reilu kolmekymppisinä alamme kallistua sille kannalle että meillä on vain yksi lapsi ja iloitsemme hänestä.

Olen miettinyt että jos olisimme päätyneet silloin nuorina siihen että emme vielä lasta halua niin olisimme nyt täysin lapsettomia. Toisaalta ymmärrän heitä jotka kritisoivat sitä että me joilla jo on lapsi puhumme lapsettomuudesta. Kyllä minunkin suruni olisi varmasti huomattavasti suurempi ja syvempi jos yhtään lasta en olisi vielä saanut. Mutta surua ja luopumista se tämäkin on. Olen aina haaveillut useammasta lapsesta ja tämä meidän ainokainen on pitkään puhunut että haluaisi sisaruksia. Sydäntä särkee sanoa hänelle että kyllä mekin haluaisimme mutta se ei ole kaikille niin helppoa tuo "lasten tekeminen".

Voimia teille!Kärsin aikoinaan syvästi samasta syystä ja kritiikkiäkin tuli palstalla....Kun valitin surusta...,vaikka jo 1 lapsi oli meillä.Ymmärrän tuskanne ja toivon toki kovasti,että toiveenne vielä toteutuisivat!Lapset todella ovat Luojan lahja;ei heitä todellakaan "tuosta vaan tehdä"....Kaikkea hyvää kaikille palstalaisille ja jaksuhaleja!!!:)

Hei !
Kyllä lapsettomuudesta voi kärsiä vaikka olisi jo yksi lapsi, toinen haaveissa eikä kuulu. Meille eka lapsikaan ei ollu itsestään selvyys 5 v häntä odotettiin, koeputki poika syntyi 08/2006. Toista alettiin yrittämään muutaman kuukauden kuluttua jo, ajattelin että nyt putket auki niin varmaan tärppää. Mutta ei, kärsittiin taas lapsettomuudsta ja kahden vuoden yrittämisen jälkeen hakeuduin taas hoitoihin ja koeputki tyttö syntyi 12/2009. Enää en haaveillut lapsista, lapsilukumme oli täynnä. Meistä ei aikoiaan löydetty vikaa, mutta lapset eivät vaan saaneet alkuaan luonnollisesti. Vähän aikaa söin pillereitä tytön jälkeen mutta jätin ne pois koska kierto pysyy ilman niitäkin säännöllisenä. Ja sitten tapahtui yllätys, tulin luomusti raskaaksi ja nyt kolmatta siis odotellaan, en olisi uskonut ja vaikka uutinen iloinen, vaati se meiltä vähän sulattelua. Tsemppiä kaikille!!

Kyllähän se on ihan oikeutettua surua sekundäärisessa lapsettomuudessakin.

Kyllä täällä meitä muitakin on. Meillä kohta 4v tyttönen itkee iltaisin kun hänkin haluaisi pikkuveljen tai -siskon...kovin on vaikea pikkuruiselle selittää asiaa kun itsellekin asia on vaikea. Meillä vielä lisäksi miestä ei tunnu koko asia kiinnostavan yhtään, eli yksin saa olla "surunsa" kanssa.

En oikein voi sanoa, että ihanaa että meitä on muitakin. Toisaalta jotenkin tuntuu paremmalta, että en ole yksin asian kanssa.
Meillä on reilu 3v tytär ja toista ollaan yritetty kohta 2,5v. Ollaan käyty tutkimuksissa ja meistä ei löytynyt mitään vikaa, joka voisi tämän aiheuttaa. Meillä on ollut 3 keskenmenoa ja tytärtä tehtiin n.1v. Eli ei tuo lapsen tekeminen ole ollut helppoa.

Itse aina halusin paljon lapsia ja tuntuu pahalta, kun joudun haaveestani luopumaan. Minulla on kuitenkin yksi ihana lapsi. Tiedän, että joidenkin ihmisten mielestä minun pitäisi olla hiljaa ja olla onnellinen. Minä olenkin onnellinen. En kuitenkaan voi valehdella itselleni, ettenkö kaipaisi sitä toista lasta. Näiden vuosien aikana on monet itkut ja raivot ja elämän epäoikeudenmukaisuus koettu. Pikku hiljaa alamme uskoa, että meidän elämäämme kuulu vain yksi lapsi. Ei se tee meistä huonompia tai onnettomampia, kuluu vain oma aikansa ennen kuin hyväksyy asian.

Tytär kyselee ja pyytää sisarusta useasti. Itkettää nähdä, kuinka pieni ei pysty ymmärtämään, miksi kaikilla muilla kavereilla on sisarus mutta hänellä ei ole. Olen yrittänyt selittää asiaa erilaisten perheiden mallilla. Itselläni on sisaruksia ja olen aina pitänyt sitä rikkautena. Ainoan lapsen kasvattaminen tuntuu vieraalta.

Toivon, ettei kukaan loukkaannu tästä keskustelusta. Tämä on arka ja rankka asia minulle ja monille muille. Suru on aitoa ja koskettaa koko perhettä.

Voimia kaikille*

sekundamamma*

Itse "vain" yhden lapsen äitinä koen että osaan arvostaa äitiyttäni eritavalla kun lapsen saaminen ei ole ollut mikään itsestään selvyys.

Hei!

Meillä ensimmäinen lapsi sai alkunsa aika helposti, mutta toista saatiin odottaa 5 vuotta.
Itse en ensin ymmärtänyt että kyse voisi olla lapsettomuudesta, olihan meillä jo yksi lapsi.
Emme käyneet missään hoidoissa tai tutkimuksissa, minä tietysti toivoin joka kuukausi ihmettä tapahtuvaksi, mutta mies oli sitä mieltä että jos lapsi on tullakseen se tulee itsestään.
Sitten kun viimein lakkasin toivomasta ja olin jo asennoitunut siihen ettemme tulisi saamaan toista lasta, aloinkin odottaa, mikä oli ihana yllätys.

voi kun kuulostaa tutulta! meillä ihana 4 v tyttö ja hänen syntymästä asti on "odotettu" toista tulevaksi, nyt maaliskuussa lapsettomuuskliniikalle ensimmäistä kertaa.

karmealta kuulostaa "koeputkilapsi"!!!!!!??? ihan oikeasti. minulla on toka raskaus nyt ivf hoidoilla,en ikinä puhuisi koeputkilapsesta!
ja varmasti joo 3v itkee ja ruinaa sisaruksia?
sama kun pyytäisi kakkos autoa kun naapurillakin on. ei kolmevuotias todellakaan tajua valittaa "sisarettomuuttaan". hänelle on aika sama onko seurassa kaveri vai sisko vai sukulaistyttö.

Hei!

Onneksi löysin täältä viestiketjun jossa jopa on keskustelua aiheesta, tuntuu että muissa palstoissa kommenttia tulee max kerran kuussa.

Me saimme ensimmäisen lapsen melkein heti kun aloitimme yrittämään. Olimme miehen kanssa tavanneet vain muutama kk aiemmin ja monet kauhistuivat kun teimme lapsen niin pian. Nyt olemme olleet yhdessä yli 5 vuotta ja kaikki jo odottavat että no koskas se seuraava. Niin, sen kun tietäisi...
Olemme yrittäneet toista lasta reilu 1,5 vuotta. Viime syksynä tulin vihdoin raskaaksi, ja olin niiiiiin onnellinen! Kysyin kummitkin heti ja vain nautin. Mutta tuntui ettei kaikki ole hyvin, ja niin, sain keskenmenon melkein heti...

Nyt tuosta on aikaa muutama kuukausi ja uutta raskautta ei näy.

Mulla oli e-pillerien poisjätön jälkeen vuoden ajan tosi pitkä kierto, kokeilin terolut-kuurinkin mutta epäilin etten ehtinyt ovuloida niin lyhyessä kierrossa joten jätin ne pois. Ennen keskenmenoa mulla ehti olla yksi suht lyhyt kierto ja seuraavakin taisi olla koska siitä tulin raskaaksi. Nyt tuo kierto pysyy edelleen n. 35-40 päivässä. Onneksi.

Musta vaan tuntuu että jokainen viikko menee niiin hitaasti kun vaan odotan että tuun raskaaksi...Mä olen todella masentunut tästä, en nauti mistään täysillä ja itken kun muut raskautuu. Tuntuu ettei jaksa enää yrittää ja haluaisi vaan unohtaa ja hyväksyä että yksi lapsi meillä vaan on. Silti tutkin olojani koko ajan, josko olisi raskausoireita, ovuloinko jne.
Rankkaa...

Voisiko joku sanoa että pitäisikö mennä lääkäriin vai yrittää vaan edelleen? Nähtävästi kuitenkin ovuloin ym koska jo kahdesti ollut raskaana. Mä luulen että esteenä on lähinnä tämä mun henkinen tasapaino, vai pitäisikö mun siihen hakea apua?

EI OLE

Heippa.
Kuulostaa niin tutulta ja ahdistavalta. Meillä 4-vuotias tyttö,joka oli vahinko muutaman kuukauden seurustelun jälken. Aluksi olimme toki hämmentyneitä asiasta, ja varsinkin minua mietitytti tuleva koska yhteista taivalta oli vasta kovin vähän takanapäin, mutta oli selvää että lapsi saa tulla. Aloimme yrittämään toista lasta kun ensimmäinen oli täyttänyt vuoden, silloin ajattelin että tulee sitten mukava parin vuoden ikäero, ei tullut. Vuoden yrittämisen jälkeen hakeuduin lääkäriin ja pyysin päästä tutkimuksiin, mutta vastaukseksi sain vain että olemme vielä niin nuoria,yksi lapsi on jo, joten kyllä se toinenkin tulee. Kahden vuoden jälkeen vaadin päästä tutkimuksiin, ja vihdoin pääsimme jonoon. Puolen vuoden odottelun jälkeen, viime syksynä tutkimuksissa selvisi että miehen siittiöit ovat onneksi ok,mutta minulla mahdollisesti toinen munanjohdin tukossa sekä kohonnut fsh-arvo( 13,7, myöhemmin 13.5 ja viimeisin 16! ),saimme lähetteen naistenklinikalle. Nyt kokeillaan kerran ovulaatioinduktion kanssa inseminaatio, jonka jälkeen mahdollisesti ivf-jonoon.

Olen myös yrittänyt olla ajattelematta asiaa, ja yrittämättä liikaa siinä kuitenkaan onnistumatta. PMS-oireet ovat pahinta aikaa kuussa,vaikuttavat minulla hyvin paljon mielialaan,ja se ei kyllä jää keneltäkään huomaamatta, fyysiset oireet kuin alkuraskaudessa,mikä on ollut hyvin harhaanjohtavaa monesti kun mekat olleet päivän pari myöhässä, ja pahasti sitten pettynyt kun ovat alkaneetkin :(
Kaikki ympärillä olevat tulevat raskaaksi ja saavat vauvoja.Ihmetellään miksi suren ja raivoan?Mielestäni olen suruuni ja ahdistukseeni oikeutettu,eihän se ihan normaaliakaan ole että munasarjojen toiminta hiipuu ja vaihdevuodet kolkuttelee ovia vaikka olen pian vasta 26-vuotias. Kaikki hokevat että kyllä tekin vielä, ja yksikin jo on. On on,ja siitä yhdestäkin olen hyvin onnellinen sekä kiitän joka päivä,elämäni paras "vahinko" .

Kohtalotoveri täälläkin löytyy!

Esikoisen kohdalla ei tiedetty että meissä olisi mitään "vikaa", mutta lapsettomuuslääkäri sanoi meille, että esikoisen syntymä luomuna on pieni tilastollinen ihme.

Vuosi yritettiin toista lasta kotikonstein, toinen vuosi vierähti ICSI-hoidoissa, joista kolmas hoito onnistui ja nyt vihdoin odotan kesävauvaa. Ikäeroa tulee 3 v 8 kk , mikä on hieman liian paljon minun mielestäni, mutta yritän olla ajattelematta sitä. Vaikka sekundäärinen lapsettomuus on nyt toivottavasti meillä takana (kolmatta lasta ei varmaankaan aleta haikailla), niin kyllä tämä on pysyvät jäljet jättänyt mielenmaisemaan.

Tuntui katkeransuloiselta, kun meille tolkutettiin, että "olkaa nyt onnellisia siitä yhdestä lapsesta". Tottakai olin ja olen joka päivä onnellinen ja kiitollinen lapsestani! Mutta silti...