Hiukkasen ihmetyttää

Elämä nyt meni niin, ettei sitä omaa perhettä tullut perustettua. Ei osunut kohdalle miestä, jonka kanssa olisin perheen perustanut ja sitten tuli aika hoitaa omat vanhemmat. Ennen vanhempieni poismenoa sain töissä kuulla, että helppohan sinun on kun sinulla ei ole lapsia, vaikka kaikki tiesi tilanteeni, että aikani meni vanhempia hoitaessa. Vaihdoin puheenaihetta, sillä tajusin että heillä on vielä edessä se mikä minulla on nyt takana. Aikaisemmin minusta oli mukavaa kuunnella ihmisten juttuja omasta perhe-elämästään ja lasten kommelluksista, mutta ei enää vanhempieni pois menon jälkeen. Taas se sama "helppohan sinun on kun sulla ei ole perhettä". Mutta minullahan oli: äiti ja isä olivat perheeni ja nyt olen menettänyt heidät. Käyn vielä suruani läpi ja muiden puheet perheestä ja lapsista nostavat mieleeni surun siitä ettei omia lapsia ole eikä näin ollen lapsenlapsiakaan tule. Näin vain kävi. Ymmärrän sen, että perhe ja siitä puhuminen on ihmisille tärkeää, mutta jollain lailla puheista käy ilmi että puhujien mielestä minä en tiedä elämästä mitään "perheettömänä" ja jos haluaisin puhua elämän muistakin asioista, puheeni mitätöidään ja aloitetaan taas se perhe&lapset-keskustelu. Luojan kiitos työkavereina on myös nuorempia ja perheettömiäkin ihmisiä, joiden kanssa keskustelut onnistuvat ellei paikalle satu näitä perheellisiä. Onko muita saman kokeneita täällä?