Mutta kun ei osaa. Tuntuu, että jo silloin sekoaa jos hakee apua.. En oikein kestä mitään ihmiskontakteja. Ei kestä sitä, että tulee pitkä selviytymisprosessi. Onko sekin ihan turhaa? Vie vaan viimeisetkin voimat jos ei muutenkaan kumminkaan enää voi selvitä kun on koko elämänkäsitys jo muutenkin vääristynyt. Ei jaksa kohdata vierasta auttajaa, ymmärtääkö se kuitenkaan? Jaksaako ja osaako sille mitään selittää oikein? Entä jos tahtookin perääntyä ja kieltääkin ettei sittenkään ole mitään ongelmaa? Puhuu epäoleellisia kun ei haluakaan puhua arimmista asioista..
Pitäisi hakea apua..
Mä en kestä..
1111
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minä hain apua just. Olin kyllä aiemmin jo saanut apua pyytämättäni, sattumalta saamiltani ihmisiltä... Ilman heitä en varmasti olis alkanut edes taistella niitä mörköjä vastaan, enkä olis päätynyt hakemaan ammattilaisenkaan apua.
Mulla ainakin toi ammattilainen tiesi paremmin kuin hyvin, että mitä tartteen ja millaista mulla on ollut. Oli aika vaikeeta alkaa hänelle puhumaan mistään ja hän näki sen kyllä. En tiedä, ehkä olisin voinut tulostaa elämäntarinani paperille ja muut päässäni pyörivät ajatukset toiselle - silloin ei olisi tarvinnut puhua edes. Tai sitten voisi ehkä kysyä, että voiko ennen tapaamisaikaa lähettää sähköpostilla sentapaista. En tiedä tehdäänkö yleensä niin, mutta voisihan sitä kenties ehdottaa.
En usko, että selviytymisprosessi voisi olla hankalampaa kuin setvimättömien asioiden "painovoima" koko loppuelämän ajan. Mene, hae apua! Harmittaa minuakin, kun kukaan ei patistanut siihen jo vuosia sitten (itse en tajunnut). Älä sinä menetä enää kallisarvoista aikaasi... Elämä on vaan kerran..!