Tämä on ahdistuksen purkaus, joten jos et siedä sellaisia lopeta lukeminen.
Jos et siedä itkupillejä, lopeta lukeminen.
Jos olet Jumalasta saarnaava uskonnollinen hihhuli, lopeta lukeminen.
Jos olet diagnooseja lateleva keittiöpsykologi, lopeta lukeminen.
Jos olet kokenut masennusta ja ikäviä elämäntapahtumia, VASTAA TÄHÄN VIESTIIN!
Olen lapsuudenkodissani asuva 24v opiskelija. Olen ollut mieleltäni alakuloinen jo 2 vuotta. Alakuloisuuteni johtuu aiemmista epäonnistumisistani esim. ihmissuhteissa ja työn haussa. En ole koskaan seurustellut, eikä minulla ole ollut paljoa ystäviä. Olen kai aika ujo. Sain ensimmäistä kertaa töitä viime kesänä, joten luulisi että alakuloisuus olisi hellittänyt. Se hellittikin, mutta palasi takaisin vanhojen muistojen mukana. Muistoihin kuuluu esim. koulukiusaamista (jopa fyysistä väkivaltaa), simputusta armeijassa ja narsistisen ihmisen sylkykupiksi joutumista. On myös joitain tapahtumia, jotka ovat vielä karmeampia, mutta en halua kirjoittaa niistä tähän. Minua on aina pidetty "outona", enkä ole koskaan tuntenut kuuluvani joukkoon. Diagnosoin itselleni masennuksen ja ehkä siitä johtuen myös ADHD:n ja Aspergerin syndrooman. Olen nimittäin "sähläri" ja teen helposti huolimattomuusvirheitä. Pystyn kuitenkin keskittymään asioihin huolimattomuudesta ja masennuksesta huolimatta. Itsetuntoni on romahtanut negatiiviseksi ja voin rehellisesti sanoa vihaavani itseäni. Jotain on kai napsahtanut päässä, koska en tunne enää mitään. Voisin sanoa olevani läpimätä, paska typerys, jolla viiraa pahasti, ja jolla on harhakuvitelmia, eikä minussa todellakaan ole, eikä voi koskaan ollakaan mitään hyvää. En tuntenut mitään kun kirjoitin tuon. Olen harkinnut itsemurhaa monta kertaa. Tekotavat joita olen miettinyt ovat:
1) Hirttäytyminen. Vaatii rohkeutta hypätä köysi kaulassa alas, mutta itse kuolema tulee kai aika nopeasti. Tajuttomuus tulee kuulemma minuuteissa. Varmaan sattuu jonkin verran, mutta on suht. varma ja nopea tapa päästä hengestään. Köyden voi ostaa Biltemasta.
2) Hyppy korkealta. Hyppy pitää tehdä riittävän korkealta ettei vammaudu tai jää kitumaan. Sopivan paikan löytäminen on hyvin vaikeaa, etenkin kun pitää huomioida se, ettei paikalla saa olla auttajia tai ambulanssin soittajia. Riittävän korkealta henki lähtisi käytännössä heti. Sattuu varmasti todella paljon.
3) Myrkyn ottaminen. On kai aika varma tapa, mutta en tiedä mikä myrkky aiheuttaisi kivuttomimman kuoleman. Myrkyn pitää olla myös riittävän vahvaa, ettei ole mahdollisuutta vammautumiseen.
4) Itsensä palelluttaminen. Jos ulkona on pakkasta -25 astetta, riittää kun hakeutuu syrjäiseen paikkaan ja vähentää vaatetuksen t-paitaan. Sitten käy vain maahan makaamaan ja odottaa. Alkuminuutit voivat olla kiduttavia, mutta kylmä vie nopeasti tuntoaistin. Tajuttomuus tulee kai alle puolessa tunnissa. Sitä ennen mieli on muuttunut raukeaksi ja itse kuoleminen muistuttaa nukahtamista.
Asian ajatteleminen johtaa kuitenkin sisäiseen ristiriitaan. Vaikka sukulaiseni lähinnä ärsyttävät minua, en haluaisi tuhota heidän elämäänsä. Tiedän että osa sukulaisistani ottaisi kuolemani todella raskaasti. Asia suututtaa minua, koska en halua elää tätä elämää. Pitääkö se elää jonkun muun takia? Itsemurha tuntuu järkevältä ratkaisulta. Masennus on tehnyt minusta voimattoman, enkä saa paljoa aikaan töissä. Olen myös katkera ja hapan, enkä tuo paljoa iloa muiden elämään. Lisäksi maailmassa on aivan liikaa ihmisiä, joten yhden sairaan poismeno olisi vain hyvä asia. Tulevaisuus tuntuu täysin toivottomalta ja turhalta. Ei mikään ole ennenkään muuttunut, joten miksi se muuttuisi nytkään? En kuitenkaan pysty tuhoamaan läheisteni elämää. Osaan kuvitella itseni heidän asemaansa kuolemani jälkeen, eikä se todellakaan ole kehuttava. Pahimmassa tapauksessa siirtäisin masennukseni heille ja ajaisin heidätkin itsemurhaan.
Olen siis päättänyt, että en tapa itseäni ennen kun sukulaiseni ovat kuolleet. Tämä on kuitenkin vaikea päätös ja sisältää omat ristiriitansa. Joudun odottamaan 30 vuotta, jotka tulevat varmasti olemaan yhtä helvettiä. Lisäksi pelkään että sekoan lopullisesti ja syyllistyn johonkin hirmutekoon. Olen ollut terapioissa ja syönyt lääkkeitä masennukseen. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Kertokaa joku mitä pitää tehdä!? En kaipaa myötätuntoa vaan hyviä neuvoja. Myötätunnon osoitukset lähinnä ärsyttävät minua.
Jos et siedä itkupillejä, lopeta lukeminen.
Jos olet Jumalasta saarnaava uskonnollinen hihhuli, lopeta lukeminen.
Jos olet diagnooseja lateleva keittiöpsykologi, lopeta lukeminen.
Jos olet kokenut masennusta ja ikäviä elämäntapahtumia, VASTAA TÄHÄN VIESTIIN!
Olen lapsuudenkodissani asuva 24v opiskelija. Olen ollut mieleltäni alakuloinen jo 2 vuotta. Alakuloisuuteni johtuu aiemmista epäonnistumisistani esim. ihmissuhteissa ja työn haussa. En ole koskaan seurustellut, eikä minulla ole ollut paljoa ystäviä. Olen kai aika ujo. Sain ensimmäistä kertaa töitä viime kesänä, joten luulisi että alakuloisuus olisi hellittänyt. Se hellittikin, mutta palasi takaisin vanhojen muistojen mukana. Muistoihin kuuluu esim. koulukiusaamista (jopa fyysistä väkivaltaa), simputusta armeijassa ja narsistisen ihmisen sylkykupiksi joutumista. On myös joitain tapahtumia, jotka ovat vielä karmeampia, mutta en halua kirjoittaa niistä tähän. Minua on aina pidetty "outona", enkä ole koskaan tuntenut kuuluvani joukkoon. Diagnosoin itselleni masennuksen ja ehkä siitä johtuen myös ADHD:n ja Aspergerin syndrooman. Olen nimittäin "sähläri" ja teen helposti huolimattomuusvirheitä. Pystyn kuitenkin keskittymään asioihin huolimattomuudesta ja masennuksesta huolimatta. Itsetuntoni on romahtanut negatiiviseksi ja voin rehellisesti sanoa vihaavani itseäni. Jotain on kai napsahtanut päässä, koska en tunne enää mitään. Voisin sanoa olevani läpimätä, paska typerys, jolla viiraa pahasti, ja jolla on harhakuvitelmia, eikä minussa todellakaan ole, eikä voi koskaan ollakaan mitään hyvää. En tuntenut mitään kun kirjoitin tuon. Olen harkinnut itsemurhaa monta kertaa. Tekotavat joita olen miettinyt ovat:
1) Hirttäytyminen. Vaatii rohkeutta hypätä köysi kaulassa alas, mutta itse kuolema tulee kai aika nopeasti. Tajuttomuus tulee kuulemma minuuteissa. Varmaan sattuu jonkin verran, mutta on suht. varma ja nopea tapa päästä hengestään. Köyden voi ostaa Biltemasta.
2) Hyppy korkealta. Hyppy pitää tehdä riittävän korkealta ettei vammaudu tai jää kitumaan. Sopivan paikan löytäminen on hyvin vaikeaa, etenkin kun pitää huomioida se, ettei paikalla saa olla auttajia tai ambulanssin soittajia. Riittävän korkealta henki lähtisi käytännössä heti. Sattuu varmasti todella paljon.
3) Myrkyn ottaminen. On kai aika varma tapa, mutta en tiedä mikä myrkky aiheuttaisi kivuttomimman kuoleman. Myrkyn pitää olla myös riittävän vahvaa, ettei ole mahdollisuutta vammautumiseen.
4) Itsensä palelluttaminen. Jos ulkona on pakkasta -25 astetta, riittää kun hakeutuu syrjäiseen paikkaan ja vähentää vaatetuksen t-paitaan. Sitten käy vain maahan makaamaan ja odottaa. Alkuminuutit voivat olla kiduttavia, mutta kylmä vie nopeasti tuntoaistin. Tajuttomuus tulee kai alle puolessa tunnissa. Sitä ennen mieli on muuttunut raukeaksi ja itse kuoleminen muistuttaa nukahtamista.
Asian ajatteleminen johtaa kuitenkin sisäiseen ristiriitaan. Vaikka sukulaiseni lähinnä ärsyttävät minua, en haluaisi tuhota heidän elämäänsä. Tiedän että osa sukulaisistani ottaisi kuolemani todella raskaasti. Asia suututtaa minua, koska en halua elää tätä elämää. Pitääkö se elää jonkun muun takia? Itsemurha tuntuu järkevältä ratkaisulta. Masennus on tehnyt minusta voimattoman, enkä saa paljoa aikaan töissä. Olen myös katkera ja hapan, enkä tuo paljoa iloa muiden elämään. Lisäksi maailmassa on aivan liikaa ihmisiä, joten yhden sairaan poismeno olisi vain hyvä asia. Tulevaisuus tuntuu täysin toivottomalta ja turhalta. Ei mikään ole ennenkään muuttunut, joten miksi se muuttuisi nytkään? En kuitenkaan pysty tuhoamaan läheisteni elämää. Osaan kuvitella itseni heidän asemaansa kuolemani jälkeen, eikä se todellakaan ole kehuttava. Pahimmassa tapauksessa siirtäisin masennukseni heille ja ajaisin heidätkin itsemurhaan.
Olen siis päättänyt, että en tapa itseäni ennen kun sukulaiseni ovat kuolleet. Tämä on kuitenkin vaikea päätös ja sisältää omat ristiriitansa. Joudun odottamaan 30 vuotta, jotka tulevat varmasti olemaan yhtä helvettiä. Lisäksi pelkään että sekoan lopullisesti ja syyllistyn johonkin hirmutekoon. Olen ollut terapioissa ja syönyt lääkkeitä masennukseen. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Kertokaa joku mitä pitää tehdä!? En kaipaa myötätuntoa vaan hyviä neuvoja. Myötätunnon osoitukset lähinnä ärsyttävät minua.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Jep elikkä hyvin samanlaista on ollut. Ehdottaisin, että hakeudut lääkärin kautta psykiatriseen hoitoon. Lääkityksen ja terapian kautta pääsee pahimman yli, en ole itse tätä tietä vielä loppun kulkenut mutta on siitä hiukan hyötyä ollut. Positiivisten elämänkokemusten hankkiminen alkaa hitaasti mutta kärsivällisyydellä ja periksi antamatta kuitenkin varmasti. Omien ajatusten läpikäymiseen ja merkityksellisyyden löytämiseen menee aikansa ja siinä voi ammattilainen olla avuksi. Varmuudella kuitenkin yksin jääminen ja eristäytyminen pahentaa tilannetta. Jos voimat ei tahdo riittää niin apua on syytä pyytää.
Mulla on samansuuntaisia kokemuksia mutta oon nainen ja sua pari vuotta vanhempi. Jouduin aikanaan myös kiusatuksi ja syrjityksi. Vieläkään einole oikein kavereita löytänyt ja tunnen itseni usein yksinäiseksi. Paniikkia ja masennusta olen kokenut useiden vuosien ajan. Käytän siihen lääkkeitä. Jonkin asteisen aspergerin syndrooman ajattelen myös itselläni olevan. Itsetuhoiset ajatukset valtaavat usein ajatukseni kun tunnen itseni niin huonoksi ja turhaksi. Voimia sulle! Voin kirjoitella tällä palstalla jos haluat.
Onko sinulla kokemuksia myös huolimattomuudesta? Pahinta itselläni on se, että kun teen jonkun virheen, suutun itselleni ja vanhat muistot palaavat mieleen. Sitten en pysty keskittymään ja teen toisen virheen. Niin, noidankehähän siitä syntyy ja lopulta ei jaksa edes hymyillä. Kirjoita ihmeessä lisää, ehkä se on terapiaa meille molemmille.
Mihinkään muuhun en jaksa tuossa vastata kuin siihen, että kenenkään muun takia ei ainakaan kannata elää, varsinkaan, jos ne ihmiset eivät pysty tekemään oloa paremmaksi. Eri asia onkin, jos yrittää itsensä takia löytää syyn hakea apua ja taistella toivoen parempaa tulevaisuutta.
No ainakin on kokemusta että usein ei oikein tiedä kuinka pitäisi käyttäytyä toisten seurassa ja mitä sanoa jotta sitä ei tulkittaisi jotenkin väärin. Joskus minulle on sanottu että vaikutan epäkohteliaalta vaikka en sitä tarkoittaisi. Toistan usein myös samoja kuvioita päivästä toiseen enkä saa aikaiseksi uusia suhteita sitten moitin itseäni saamattomuudesta.
Kaikki nää oli kuin mun ajatuksia. Mullakin tulee usein tunne etten jaksaa enää elää. Pelkään myös että sekoan kun elämä on henkisesti niin raskasta.
Tässä mietin tälläkin hetkellä, että meniskö hirteen vai hyppäiskö ikkunasta alas. Kaikki vaan lässyttää, että kyllä se olo paranee, mutta aika hiljaista on. Itsellä on vielä kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka ei parane koskaan. Suurimmaksi osaksi olen masentunut koko aika. Lieviä hypomanioita ollut muutama. Tota sekoamista pelkään myöskin. Itsemurhan estää epäonnistumisen pelko ja perhe. Äidin ja veljen vuoksi en haluaisi itseäni tappaa tällä hetkellä. Velikin on niin nuori vielä, että tilaisuutta itsemurhaan saan odotella kymmeniä vuosia. Pakko kai sitten tätä paskaa on jatkaa. Ei saisi toisten vuoksi elää, mutta muuta syytä ei ole tähän elämiseen ku perheeni. Enkä voi tehdä sitä heille.
juu. asun vielä vanhempieni luona, mikä siis tarkoittaa äitiä, koska isä asuu muualla. Yksin äsken jäätyäni katselin jo haavelevasti kerrostalon parvekkeelta. mutta riittäisikiö kuusi kerrosta kuolemaan? ja niin kuin aloittaja kertoi, ehtisikö joku hälyttää apua jolloin minusta tulisi vain ikuisesti vammautunut?
hirttäytymistä en ole itse koskaan miettinyt, mutta myrkyn ottaminen on houkutellut. mutta mistä myrkkyä? sitten lääkkeet. kuulemma normaalit särkylääkkeetkin aiheuttavat kuoleman, mutta kuinka paljon niitä tarvitaan? varmasti todella paljon..
ihan uusi juttu oli tuo pakkaseen jääminen, joka sai minulta ainakin kaiken huomion. kuulostaa mukavalta.
tunnen itseni nyt niin hirveäksi kun tällä omalla selitykselläni lietson muihinkin tätä "kaikki menetetty, ihan sama" fiilistä. tekisi mieli sanoa teille kaikille, että kyllä se siitä. Mutten sano. koska tiedän miten paljon se ärsyttää kun itse tietää, että ei, ei tämä miksikään tästä muutu
tällanen turha kirjotus mutta oli pakko
Mun mielestä useimmat ihmisetki on suurimmaks osaks niin ärsyttäviä etten halua olla niiden kanssa tekemisissä. Kyllä mun ihmiskammo siitä aika hyvin pitääkin huolen ettei tarvi olla kenenkään kanssa tekemisissä. Voin sanoa että vihaan suurinta osaa ihmisistä.
Hei!olen 21 vuotias nuori nainen,yhen lapsen äiti ja ihanassa parisuhteessa...
Ongelmani on vain tämä jatkuva mitättömyden ja yksinäisyyden tunne...
Tuntuu siltä,että kukaa ei oikeesti jaksa välittää minusta ja minun hyvinvopinnistani!sain hiljattain keskenmenon,mun vähä yli 1 v lapsen korvat putkitettiin ja mä en vaan en tiedä mitä odottaa...kaikki tuntuu aina vaan menevän suoranaisesti persiilleen...mikään ei kiinnosta eikä jaksa oikein mitään...olen koulussa ja se nyt on hieman helpottanut tota yksinäisyyttäni,mutta voimavarat silläkin maisemalla alkaa olemaan aika lopussa.yksinkertaisesti en jaksa enää edes siivota taikka leikkiä lapseni kanssa ja hermostun liiian helposti jos hän itkee taikka jos hän nukkumisen sijasta valvoo...okei et huolehdin välttämättömät tarpeet,mutta ei tälläinen voi pidemmän päälle jatkua!en jaksa mennä edes pihalle hänen kans...ja no miehini kulkee töissä ja sillä on siellä ihan riittävästi paineita enkä halua kuormittaa häntäkään liikaa näillä mun masennusjutuillani..olen joskus 16 vuotiaana aloittanut masennuslääkkeitten popsimisen,mutta 18 vuotiaana lopetin ne,ku tuntui,et olen terve...nyt viimeisen puolen vuoden ajan on kaikki mennyt alamäkeen ja kohta en enää tiedä mitä tekisin että tämä helpottaisi...en uskalla kertoa kenellekään näistä' mun ongelmista,koska sitä pidetään täälläpäin nolona asiana,jos toinen on masentunut...pelkään ehkä eniten myös sitä,mitä lapselleni tehdään jos menen myöntämään olevani niin pahasti masentunut,että voisin tosta noin vaan ottaa ja tappaa itseni.. mä en jaksa enää...
Minulla on todettu ADD ja vaikea masennus, aika pitkälti sinun tilanteessa, myös lieviä aspergerin oireita.
Onko sinulla oikea diagnoosi tuohon ADHD:n vai onko se sellainen "itseselvitetty"? Jos on todettu, niin syötkä millaisia lääkkeitä ja syötkö miten lääkkeitä masennukseesi?
Mikä sinua ylipäätänsä masentaa. söin itse vuosia masennuslääkkeitä niistä olematta apua, vasta kun alkoi itse käsitellä menneisyyden asioita, alkoi myös masennuskin helpottamaan.
Menneisyys on kuitenkin menneisyyttä ja kaikki ne menneisyydessä olevat ihmiset ovat poissa. Me kaikki olemme kasvaneet ja muuttuneet niistä koulukiusatun ajoista, olemme usein parempia ihmisiä ja toimisimme eritavalla. Menneisyydestä pitää oppia päästämään irti, ilman että takertuu sinne liikaa. Sinä olit koulukiusattu, sinä olit uhri ja se mitä sinulle tehtiin, oli väärin, mutta sitä et voi muuttaa. Oman tulevaisuutesi voit muuttaa, oman ajattelutapasi voit muuttaa, halusi elää voit muuttaa, mutta sinun täytyy olla se joka tahtoo parantua.
Jos et syö ADHD lääkitystä, niin nyt ensimmäiseksi neurologin/aiheeseen perehtyneeseen psykologin paikkeille ja siihen lääkitys. ADHD kärsivät eivät parane masennuksesta jos tuota itse ADHD:tä ei hoida tai opi sen kanssa elämään.
ainoa. Olen myös aina kokenut olevani ulkopuolinen. En lokeroi itseäni minnekään. Suoraan sanottuna niin paljon kakkaa olen saanut vierailta ihmisiltä niskaan, että eipä tee mieli tutustua uusiin ihmisiin. Onneksi on joitakin ihmisiä, joita muistella hyvällä. Silti tahdon elää mieluummin yksin kuin laumassa. En vain kestä ihmisten lapsellisuutta. Minua ei ole koskaan varsinaisesti kiusattu, mutta muuten olen joutunut silmätikuksi jne. Osaan antaa takaisin ja loppujen lopuksi, minua ei kiinnosta muiden asiat pätkääkään eikä se, mitä mieltä muut ovat minusta. Tunnen itseni tarpeeksi hyvin, hyvät ja huonot puolet. En tarvitse egon pönkitystä millään tasolla.
Toisinaan tekisi mieli heittää lusikka nurkkaan. Mutta jos saan elää melko rauhassa, olen kiinnostunut asioista, en siis sillä tavalla ole masentunut. En vain voi sietää samaan muottiin vääntämistä. En pysty teeskentelemään, olen mitä olen. Nykyään vaikuttaa siltä, että mahdollisimman teennäiset ja ärsyttävät ihmiset "menestyvät" ainakin työelämässä. Noh, ihmissuhteet heillä sitten meneekin mönkään. Kukaan ei siedä huonoa kohtelua loppuelämää.
Voisin allekirjoittaa tuon kohdan, jossa kirjoitit haluavasi elää rauhassa. Itse en voi sietää esim. juuri töissä olevaa hirvittävää sähläystä. Aika hullua tavallaan, masennun ja rasitun useimpien ihmisten seurasta, en yksinäisyydestä.
Tää vinkki tulee nyt aika "puun takaa" ja saattaa kuulostaa ihan älyttömältä, mutta ehdotanpa kuitenkin....
Mitä, jos repäisisitkin ittesi irti siitä "paskasta elämästä", mutta ilman itsemurhaa? Mitä, jos pakkaisit kamat ja lähtisit päivä- tai viikkokausiksi jonnekin mettän keskelle? Okei, talvi saattaa vähän hankaloittaa asiaa, mutta edes vaikka parin päivän vaellus tekee monelle ihmeitä. Menet ihan yksinäs jonnekin luonnon armoille, nukut mökissä tai teltassa, käyt kalastamassa ja vaeltamassa tai vaan istua kökötät jonkun kannon päällä kunnes ajatukset alkaa tasaantua. Ja jos tekee mieli itkeä, huutaa, raivota, mitä vaan, niin metsä kyllä ottaa vastaan kaiken äänen mitä susta lähtee.
Se on ihan tutkimuksillakin osoitettu, että luonto kuntouttaa jopa tehokkaammin kuin psykiatr. sairaalahoito. Vaellusterapiaakin on olemassa.
Toimii kuulemma tehokkaasti varsinkin päihteistä vieroittumiseen ja ADHD:n oireiden lievittämiseen.