En ole sitä tainnut vielä kertoa. Se tapahtui jotain pari kolme viikkoa sen jälkeen, kun ensimmäistä kertaa havahduin huomaamaan, että tämä ihastukseni jäi tapittamaan minua suoraan silmiin ja aivan liian pitkäksi aikaa ollakseen vain pelkkä vahingossa vilkaisu. Tuntui ainakin siltä, että jotain kiinnostusta saattaisi hänen suunnaltaan olla. Myöhemmin olen tosin monta kertaa saanut aivan päinvastaistakin signaalia, ainakin niin olen ne tulkinnut.
Mutta takaisin asiaan. Näin hänen kuvansa lehdessä. Ensin en suuremmin kiinnittänyt huomiota koko juttuun: lukaisin otsikon ja vilkaisin kuvaa nopeasti, jonka jälkeen käänsin sivua. Sillä samalla sekunnilla kun olin kääntänyt sen sivun, tajusin että kuvassa oli jotain tuttua. Otin sen jutun tarkempaan syyniin, ja kuvatekstin perusteella tunnistin kuvassa olevan henkilön häneksi. Hänen etunimensähän tiesin jo entuudestaan, ja kuvatekstissä oli myös sukunimi, joten se selvisi siinä samalla. Loppujen lopuksi luin sen koko jutun erittäin tarkasti pariinkin otteeseen.
Mutta turhalta näitä tuntuu tänne kertoilla. Välillä tulee sellainen olo, etten minä edes ansaitsisikaan häntä. Se kai olisi vähän sama asia, kuin heittäisi helmiä sioille. Hän ansaitsee vierelleen jonkun edustuskelpoisemman. Jonkun, jonka seurassa kehtaisi näyttäytyä. Minusta kun ei taida olla miksikään näyttelypuudeliksi. Kaikenlaisissa kissanristiäisissäkin olen kotonani kuin kala veneessä. Tarkoitan tuolla sitä, että olen vain omanlaiseni Mörri-Möykky, enkä sille mitään mahda. Olen kuitenkin aika juronoloinen kaveri, aivan toista maata kuin ihastukseni. Ehkä hänelle sopisi paremmin joku sellainen ärsyttävyyteen asti ylipirteä kaikkien kaveri, jolla on kestohymy ja lipevä kieli.
Mutta takaisin asiaan. Näin hänen kuvansa lehdessä. Ensin en suuremmin kiinnittänyt huomiota koko juttuun: lukaisin otsikon ja vilkaisin kuvaa nopeasti, jonka jälkeen käänsin sivua. Sillä samalla sekunnilla kun olin kääntänyt sen sivun, tajusin että kuvassa oli jotain tuttua. Otin sen jutun tarkempaan syyniin, ja kuvatekstin perusteella tunnistin kuvassa olevan henkilön häneksi. Hänen etunimensähän tiesin jo entuudestaan, ja kuvatekstissä oli myös sukunimi, joten se selvisi siinä samalla. Loppujen lopuksi luin sen koko jutun erittäin tarkasti pariinkin otteeseen.
Mutta turhalta näitä tuntuu tänne kertoilla. Välillä tulee sellainen olo, etten minä edes ansaitsisikaan häntä. Se kai olisi vähän sama asia, kuin heittäisi helmiä sioille. Hän ansaitsee vierelleen jonkun edustuskelpoisemman. Jonkun, jonka seurassa kehtaisi näyttäytyä. Minusta kun ei taida olla miksikään näyttelypuudeliksi. Kaikenlaisissa kissanristiäisissäkin olen kotonani kuin kala veneessä. Tarkoitan tuolla sitä, että olen vain omanlaiseni Mörri-Möykky, enkä sille mitään mahda. Olen kuitenkin aika juronoloinen kaveri, aivan toista maata kuin ihastukseni. Ehkä hänelle sopisi paremmin joku sellainen ärsyttävyyteen asti ylipirteä kaikkien kaveri, jolla on kestohymy ja lipevä kieli.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jonninjoutavia juttuja sulla ja vielä liian pitkä tarinakin luettavaksi.
Minä ainakin sain hyvin luetuksi, ei tuntunut missään, sujuvaa tekstiä :)
Ei ole pakko lukea. Joko oli tarpeeksi lyhyt?
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9824971