Ikävä. Se on vaivannut minua jo kuukausia. Vaikka kuinka yritän tukahduttaa tunteen, se nousee aina vaan pintaan. Tarina on pitkä. Lue jos jaksat, jos et niin skippaa yli. ;)
Jo silloin joskus vuosia sitten kun tutustuin sinuun, koin tilanteita jotka olivat hämmentäviä. Sinä ja minä kahdestaan samassa tilassa ja yllättäen kaksi muutoin niin sosiaalista ihmistä muuttuvat varovaisiksi, miettivät sanojaan. Hetken kuvittelin sen johtuvan ihastumisesta. Siis minun yksipuolisesta ihastumisestani sinuun. Eihän sellainen olisi outoa, näitä tarinoita on nähty ennenkin. Yritin unohtaa asian, käyttäytyä mahdollisimman normaalisti seurassasi. Tein sinusta itselleni näkymättömän. Ihmisen, joka ei merkitse minulle mitään.
Vuodet kuluivat, tilanteet muuttuivat, mutta hämmennys se oli ja pysyi. Kun sitten teit siirtosi ja suutelit minua, olin ihmeissäni. Teit rohkean teon. Tiedän (tahdon uskoa), ettei se voinut olla helppoa sinullekaan. Teit sen silti. Halusin, vaikken saanut haluta. Nyt tiesin sinunkin haluavan. Järki voitti, peräännyin. Kuitenkin jäit mieleeni, pysyvästi. Epämääräisiä yhteydenottoja, varovaista vilkuilua, vihjailua puolin ja toisin, vaikeita tilanteita ja selittämättömiä tuntemuksia. Himoa, sitä sen täytyi olla. Ja himohan katoaa kun saa haluamansa. Lopulta me saimme toisemme fyysisesti. Se tunne ei kuitenkaan kadonnut. Mitä se on, sitä en tiedä vieläkään. Sinä kiehdot minua edelleen ja minä kaipaan sinua. Outoa. Vaikka molemmat vakuutimme, ettei tunteita ole ja peli vihelletään hyvissä ajoin poikki, miksi tilanne muuttuu aina jännittyneeksi, jotenkin vaikeaksi kun jäämme kahden? Tunnetko sinäkin sen vai kuvittelenko minä vain?
Minä en pysty aloitetta (keskusteluun tai muuhunkaan) tekemään, en enää. Ehkä joskus tulee vastaan tilanne, jossa asian voi avata. Muutoin tämä jäänee arvoitukseksi.
Tiedän, että teksti on tunnistettavissa asianosaisille, mutta kuitenkin kirjoitettu niin, etteivät muut voi meitä tästä tunnistaa. Siksi uskalsin kirjoittaa. Kenellekään kun ei voi asiasta kertoa niin jotenkin on purettava itseään. ;) Koita ymmärtää.
Kun tätä kirjoitin, mietin miten suhtautuisit, jos tämän lukisit (mikä lienee mahdotonta, löysinhän palstan vasta itsekin). Vaihtoehtoja lienee kolme.
1.Otat asian suoraan puheeksi. Noloa, mutta kestän sen… Asiat ehkä selviävät.
2.Et tunnusta viestiä lukeneesi, mutta otat asian esiin muuten. Saadaan asia puhuttua halki.
3.Kiroat minut mielessäsi ja muutut etäiseksi. Asiat vaikeutuvat entisestään.
(paskamainen vaihtoehto, mutta niin tekee vain ihminen, jolle toinen ei merkitse mitään)
Jo silloin joskus vuosia sitten kun tutustuin sinuun, koin tilanteita jotka olivat hämmentäviä. Sinä ja minä kahdestaan samassa tilassa ja yllättäen kaksi muutoin niin sosiaalista ihmistä muuttuvat varovaisiksi, miettivät sanojaan. Hetken kuvittelin sen johtuvan ihastumisesta. Siis minun yksipuolisesta ihastumisestani sinuun. Eihän sellainen olisi outoa, näitä tarinoita on nähty ennenkin. Yritin unohtaa asian, käyttäytyä mahdollisimman normaalisti seurassasi. Tein sinusta itselleni näkymättömän. Ihmisen, joka ei merkitse minulle mitään.
Vuodet kuluivat, tilanteet muuttuivat, mutta hämmennys se oli ja pysyi. Kun sitten teit siirtosi ja suutelit minua, olin ihmeissäni. Teit rohkean teon. Tiedän (tahdon uskoa), ettei se voinut olla helppoa sinullekaan. Teit sen silti. Halusin, vaikken saanut haluta. Nyt tiesin sinunkin haluavan. Järki voitti, peräännyin. Kuitenkin jäit mieleeni, pysyvästi. Epämääräisiä yhteydenottoja, varovaista vilkuilua, vihjailua puolin ja toisin, vaikeita tilanteita ja selittämättömiä tuntemuksia. Himoa, sitä sen täytyi olla. Ja himohan katoaa kun saa haluamansa. Lopulta me saimme toisemme fyysisesti. Se tunne ei kuitenkaan kadonnut. Mitä se on, sitä en tiedä vieläkään. Sinä kiehdot minua edelleen ja minä kaipaan sinua. Outoa. Vaikka molemmat vakuutimme, ettei tunteita ole ja peli vihelletään hyvissä ajoin poikki, miksi tilanne muuttuu aina jännittyneeksi, jotenkin vaikeaksi kun jäämme kahden? Tunnetko sinäkin sen vai kuvittelenko minä vain?
Minä en pysty aloitetta (keskusteluun tai muuhunkaan) tekemään, en enää. Ehkä joskus tulee vastaan tilanne, jossa asian voi avata. Muutoin tämä jäänee arvoitukseksi.
Tiedän, että teksti on tunnistettavissa asianosaisille, mutta kuitenkin kirjoitettu niin, etteivät muut voi meitä tästä tunnistaa. Siksi uskalsin kirjoittaa. Kenellekään kun ei voi asiasta kertoa niin jotenkin on purettava itseään. ;) Koita ymmärtää.
Kun tätä kirjoitin, mietin miten suhtautuisit, jos tämän lukisit (mikä lienee mahdotonta, löysinhän palstan vasta itsekin). Vaihtoehtoja lienee kolme.
1.Otat asian suoraan puheeksi. Noloa, mutta kestän sen… Asiat ehkä selviävät.
2.Et tunnusta viestiä lukeneesi, mutta otat asian esiin muuten. Saadaan asia puhuttua halki.
3.Kiroat minut mielessäsi ja muutut etäiseksi. Asiat vaikeutuvat entisestään.
(paskamainen vaihtoehto, mutta niin tekee vain ihminen, jolle toinen ei merkitse mitään)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuo kolmas vaihtoehto on väärässä, sillä se voi ihan oikeasti olla luonnollinen tapa selviytyvä jostakin liian vaikeasta tilanteesta.
EI TÄLLAISTA IKÄVÄ-PALSTAA OLE OLEMASSA, TÄMÄ ON AINOASTAAN SUURTA HARHAA!