Odotan jonkun sanovan..

Olen tehyt itse ihan saman. Minullekkaan ei sanottu 'älä mene'.. Ei ennenkuin olin mennyt ja koin kaiken olevan tehty muutosta varten.
No, elän yksin. Ja toivon, että vielä löydän ihmisen jonka vierellä sisimpäni ei pelkäisi epävarmuudessakaan olla. Ja sellaisen ihmisen, että kun suhde vakavoituu - että hän osaisi varautua ja pitää minusta kiinni. Myöhään on myöhään.. ajallaan tarvitsisi olla. Sillä minä olen aina paennut, tähän asti aina.
Uskon silti, että toivoa on ja minullekkin se mies annetaan jonka kanssa uskallan olla, epävarmanakin.
Pitäisikö sinunkin mainita tästä.. Ajattelen vain, jotta hän osaisi varautua. Vai onko jo liian myöhä. Ehkä.
Minä varotin exääni, eikä hän silti osannut varautua ajoissa. Olin mennyt, ennenkuin hän tahtoi minua takaisin.. ystäviä olemme nykyisin, emme muuta.
Tähän tilanteeseen olen silti tyytyväinen. - Osittain. Sillä, uusi ihastus on astunut mieleni sopukoihin ja sydämeni kammioon :))

Mutta vain itse ratkaista omat sisäiset ristiriitansa. Jos on ongelmia sitoutumisen kanssa vain itse voi asiaa työstää, ei voi eikä saa odottaa että toiset ihmiset toimivat "oikein" sitoutumiskammosi kanssa.

Juu, samaa mieltä, itse pitää omat probleemansa käsitellä. Mutta - ellei tunnista itsessään noita puolia, ei voi niitä myöskään käsitellä.
Hyvä jollei edellisellä moisia ole. Mutta aika usealla kuitenkin on ja vain harva on tunnistanut itsessään ne seikat miksi ei ehkä jokin asia elämässä ole onnistunut.
No, aikanaan jokainen itsensä oppii tuntemaan. Ja sanompa vain, että kyllä se vähän toiseltakin vaatii - jos aikoo yhteistä elämänpolkua katsella. Ennenkuin kaikki elämän probleemat on käsitelty. Yhdellä yksi, toisella toinen. Jokaisella omansa. :))

Opin hyvin pitkän parisuhteen lopussa parisuhdeterapiassa ja eroprosessin jälkeissä kasvussa tärkeän asian itsestäni.

Olen persaanallisuustyypiltäni ENFP. Tämä takoittaa, että olen intuitiivinen tunteva eksovertti, http://www.personalitypage.com/html/portraits.html.
Kun suhde alkaa mennä huonosti oma käytökseni muuttuu, suljen tunteen pois suojellakseni tuntevaa ja herkkää sisintäni. Kumppani näkee minun kylmentyvän, vaikka en kylmene vaan suojaan itseäni. Persoonallisuutyypilleni on tyypillistä muuttua stressitilanteessa INJT ("insinöörityyppi") suuntaan.

Molemmat pitkät suhteeni ovat loppuneet kumppanin sanoihin: "sä et enään rakasta minua", vaikka olen rakastanut. Siis olen itse hyvin paljon syyllinen eroon, vaikka toinen on ollutkin omilla teoilla/valinnoillaan se eron näkyvä syy.

Nyt kasvaneena ja asiaa paljon miettineenä tiedän, että seuraavassa suhteessa kerron jo alussa tästä taipumuksestani ja aion sen myös muistaa kun suhteeseen tulee vaikea hetki. Kaikkiin suhteisiin tulee vaikea hetki, jos tunteita on. Siis jos en itse kehity, tuskin löydän kestävää suhdetta koskaan.

Se, että tunnistaa omat mekanisminsa on jo paljon. Se, että niistä osaa puhua on valtavasti. Se, että jonain päivänä osaa, ainakin osittain, huomata toimivansa toisin kuin haluaa ja keskeyttää omat kuvionsa, on suuri voitto. Toinen ei voi sinua tulkita, jos et itse osaa kertoa mitä pääsi sisällä tapahtuu. Puhuminen on vaan niin tärkeää!

Tavitaanko aina sanat kertomaan, että ihminen on tärkeä, eivätkö teot merkitse mitään?