Moi!
Mulla on pitkäaikainen masennus ollut ainakin vuoden. Oon 17-vuotias ujo poika ja käyn lukion kakkosluokkaa. Yläasteella oli rentoa kun oli kavereita ja kouluun menin ilosesti, eikä ollu mitään synkkiä ajatuksia. Lukion ykköseltä lähtien oon pikkuhiljaa vieraantunu kaikista entisistä kavereista pikkuhiljaa. Nykyään on vaan niitä ''hyvänpäiväntuttuja'' joiden kanssa satunnaisesti ruokailen samaan aikaan ja vaihdan muutaman sanan. Kaikki vaan tuntuu kaikkoovan mun ympäriltä :(.Tuntuu siltä että veli on ainut oikea ystävä, jonka kanssa voi puhua ihan mitä vaan maan ja taivaan välistä. Sen kanssa voin olla ihan oma itteni, eikä mun tarvitse suorittaa mitään. Suollan niin sanotusti vaan kaikkea mitä mieleen tulee.
Oon aina hoitanu koulun silleen ettei vanhempien oo tarvinnut puuttua siihen ja musta tuntuu ettei niitä oo ikinä edes kiinnostanukkaa miten menee. Nyt oon päästämässä otetta ja tuntuu että oon todella yksin. Vietän päivät yksin himassa. Käyn kyl salilla ja kuntoilen mihin voin purkaa pahan olon, se auttaa. Nyt en oo lähiaikoina jaksanu koulukirjoja avata ku tuntuu että kaikki on ihan yhtä tyhjän kanssa. Jätän läksyt sikseen ja rentoudun yleensä koneella. On myös tullu semmossii itsetuhoisii ajatuksii mieleen, mut ne aina hälvenee vähäks aikaa ja tulee sit pienen ajan päästä takasin. Mieliala vähän niinkun pomppii miten millonkin. Oon ruvennu koulussa itkemään sillain ettei toivottavasti ainakaa kukaan ole nähnyt, joskus ilman semmosta syytä että osaisin itse sen perustella. Tai on sillä kyyneleiden tulemisellakin varmaan jokin alkukantanen syy, se että joku huomaa toisella ihmisellä olevan paha mieli (oma tulkintani). Näitä itkukohtauksia on alkanu tuleen aika usein. Tuntuu vaan siltä että oon henkisesti tosi surkeessa kunnossa. Oon ruvennu myös ajattelee ihan eri tavalla kaikista asioista, pessimistisesti. =/ Kohta alkaa vanhojentanssitreenit ja pari on semmonen jota en oikeen tunne. Hän mua pyysi, en olisi varmaan ikinä uskaltanu ketää mennä pyytää. Karkeesti sanottuna vähän pelotttaa mitä tuleman pitää, kun olen tämmönen masentunut mörökölli ilman mitään ns. ''sosiaalista elämää''.
Kiitän todella paljon, jos joku jaksoi tän lukea!:) En tähän kaikkia ongelmia jaksanut kirjoittaa, mutta tuskin ketää kenenkään muiden ongelmii kiinnostaa sen pahemmin lueskella. Olo ainakin helpottu tätä kirjottaessa. Olisin eerittäinn kiitollinen jos joku laittas jotain kommenttia tai jotai omakohtasia kokemuksia ja tällai. :)
Mulla on pitkäaikainen masennus ollut ainakin vuoden. Oon 17-vuotias ujo poika ja käyn lukion kakkosluokkaa. Yläasteella oli rentoa kun oli kavereita ja kouluun menin ilosesti, eikä ollu mitään synkkiä ajatuksia. Lukion ykköseltä lähtien oon pikkuhiljaa vieraantunu kaikista entisistä kavereista pikkuhiljaa. Nykyään on vaan niitä ''hyvänpäiväntuttuja'' joiden kanssa satunnaisesti ruokailen samaan aikaan ja vaihdan muutaman sanan. Kaikki vaan tuntuu kaikkoovan mun ympäriltä :(.Tuntuu siltä että veli on ainut oikea ystävä, jonka kanssa voi puhua ihan mitä vaan maan ja taivaan välistä. Sen kanssa voin olla ihan oma itteni, eikä mun tarvitse suorittaa mitään. Suollan niin sanotusti vaan kaikkea mitä mieleen tulee.
Oon aina hoitanu koulun silleen ettei vanhempien oo tarvinnut puuttua siihen ja musta tuntuu ettei niitä oo ikinä edes kiinnostanukkaa miten menee. Nyt oon päästämässä otetta ja tuntuu että oon todella yksin. Vietän päivät yksin himassa. Käyn kyl salilla ja kuntoilen mihin voin purkaa pahan olon, se auttaa. Nyt en oo lähiaikoina jaksanu koulukirjoja avata ku tuntuu että kaikki on ihan yhtä tyhjän kanssa. Jätän läksyt sikseen ja rentoudun yleensä koneella. On myös tullu semmossii itsetuhoisii ajatuksii mieleen, mut ne aina hälvenee vähäks aikaa ja tulee sit pienen ajan päästä takasin. Mieliala vähän niinkun pomppii miten millonkin. Oon ruvennu koulussa itkemään sillain ettei toivottavasti ainakaa kukaan ole nähnyt, joskus ilman semmosta syytä että osaisin itse sen perustella. Tai on sillä kyyneleiden tulemisellakin varmaan jokin alkukantanen syy, se että joku huomaa toisella ihmisellä olevan paha mieli (oma tulkintani). Näitä itkukohtauksia on alkanu tuleen aika usein. Tuntuu vaan siltä että oon henkisesti tosi surkeessa kunnossa. Oon ruvennu myös ajattelee ihan eri tavalla kaikista asioista, pessimistisesti. =/ Kohta alkaa vanhojentanssitreenit ja pari on semmonen jota en oikeen tunne. Hän mua pyysi, en olisi varmaan ikinä uskaltanu ketää mennä pyytää. Karkeesti sanottuna vähän pelotttaa mitä tuleman pitää, kun olen tämmönen masentunut mörökölli ilman mitään ns. ''sosiaalista elämää''.
Kiitän todella paljon, jos joku jaksoi tän lukea!:) En tähän kaikkia ongelmia jaksanut kirjoittaa, mutta tuskin ketää kenenkään muiden ongelmii kiinnostaa sen pahemmin lueskella. Olo ainakin helpottu tätä kirjottaessa. Olisin eerittäinn kiitollinen jos joku laittas jotain kommenttia tai jotai omakohtasia kokemuksia ja tällai. :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Joo nytkun jälkeenpäin tota kattoo ni aikamoiseen putkeen kaiken kirjotin. Yrittäkää ottaa selvää! =)
Et sä mun mielestä miltään toivottomalta tapaukselta tai "mörökölliltä" vaikuta. Ilmaiset ittees ja tunteitas ainakin kirjoittamalla aika sujuvasti mun mielestä, mikä on tosi hyvä juttu. Ehkä voisit koittaa kirjoittaa enemmänkin, vaikka jotain päiväkirjan tapaista. Voisit siinä kelailla vaikka noita itkemiseen liittyviä syitä.
Ootko puhunut veljelles näistä oloista?
Jos sulla on välit vanhempiin kunnossa, niin kannattaa koittaa puhua niillekin vaikkei yleensä olis tottunu puhumaan omista ongelmistaan. Monesti vanhemmat on kuitenkin tosi helpottuneita ja onnellisia jos heidän lapsi avautuu heille ongelmistaan, sehän on iso luottamuksen osoitus. Ja vaikka ne ei heti ymmärtäisikään tai osaisi sanoa mitään järkevää, se voi kuitenkin olla ihan helpottavaa jos kotiväki tietää sun tilanteen. Puhut vaikka ensin veljen kanssa ja sitten puhutte yhdessä sun vanhemmille.
Mun suhde vanhempiin läheni tosi paljon sen jälkeen kun kerroin niille mun masennuksesta. Peittelin sitä ihan liian pitkään, jollon kotona olo ahdisti ja tunsin itteni ulkopuoliseksi, mutta kun vanhemmat vihdoin tiesi mun olosta niin pystyin olemaan paljon rennommin niiden seurassa. Isä jopa rupes auttaa läksyjen tekemisessä, tuli ihan ekaluokka mieleen. :'D
Tosi hienoo että oot jaksanu kuntoilla. Se on todella tärkeetä masennuksen pitämisessä kurissa. Koita liikkuu vielä salin lisäks ihan jossain ulkona, käy vaikka veljen kanssa kävelyllä mettässä (tai koiran jos teillä on).
Tiedät varmaan, että netti ei oo rentoutumiseen paras paikka, kun siihen jaa aina jumiin liian pitkäksi aikaa ja sitten yöunet viivästyy yms. Eli jos pystyt rajoittaa netin käyttöä ja etsimään jonkun muun keinon rentoutua, niin olis varmaan parempi. Millaisista muista asioista tykkäät, mikä antaa voimia? Entä jos alottaisit jonkun uuden harrastuksen? Sen parista vois pikkuhiljaa löytyä samanhenkisiä kavereitakin. Kato vaikka oman paikkakuntas työväenopistosta tai kansalaisopistosta mitä siellä on tarjolla.
Tai olisko joku itsepuolustuslaji? Teatteri- tai kirjoitusryhmä? Tai entä jonkun soittimen soittaminen?
Älä turhaan pelkää niitä vanhojentanssitreenejä, nehän voi parhaassa tapauksessa olla ihan hauska kokemus. Koita olla ottamatta liian vakavasti. Se sun paris on varmaan hyvä tyyppi, ja jos sua jännittää tai ahdistaa liikaa niin kerro sille vaikka suoraan, että sua jännittää. Tytöt yleensä ottaa ihan hyvin tommosen. =)
Niin ja koita aina vaan saada ajatukset pois niistä itsetuhosista mietteistä kun niitä tulee. Tee tai ajattele mitä tahansa muuta mikä kääntäis sun huomion pois niistä. ok? Sulla on elämässä vielä niin paljon elettävää ja koettavaa että kannattaa tosissaan taistella yli näistä vaikeuksista.Tsemppiä kaikkeen, toivottavasti asiat lähtee selkeytyyn!
Kiitos todella paljon vastauksestasi. Tuntuu hyvältä, että maailmassa on näin mukavaa ja avuliasta porukkaa! Iso kiitos, tää merkitsee mulle paljon. :)
Ihan hyvin kirjoitit . Tilanteesi on itsellenikin tuttu, minulla opinnot menivät pieleen sitten lukion jälkeen, joskin lukioaikanakin ongelmia rupesi jo olemaan. Mutta mitä osaisin neuvoksi sanoa? En kummoistakaan - ehkä kuitenkin sen, että elämässä on muutakin kuin työ ja opiskelu ja ihmisenä olemisen arvokkuutta eikä ihmisen fiksuuttakaan mitata pelkästään opiskelumenestyksellä tai työelämässä edistymisen perusteella.
Näin sanon ja sen takana seison. Itse kuitenkin kärsin huonosta itsetunnosta ja masennuksesta ja usein tuntuu, että olisin parempi ihminen, kun olisin saanut opiskeluni loppuun: että silloin olisin yhtä hyvä kuin toisetkin, olisin jotain minäkin. Usein näen painajaisia, että olen koulussa entisten kavereiden kanssa. Toiset osaa asioita, minä en. Olen kamppaillut huonommuudentunteiteni kanssa jo kauan, kohta parikymmentä vuotta. Työelämässä en ole ollut varsinaisesti koskaan. Mutta kuten sanotaan: näillä mennään...Sinulle toivon voimia ja parempaa mieltä!
Itse olen saman ikäinen ujonpuoleinen poika ja opiskelen toista vuotta sosiaali-ja terveysalalla. Aloin tulla alakuloisemmaksi vuoden alusta lähtien ja nyt syksyllä tunnen jo oloni tuskastuneeksi. Mulla ei oo yhtään ystävää koulussa, eikä koulun ulkopuolellakaan. Kaikki pitää mua outona kun opiskelen vaan vapaa-ajallakin ja tykkään olla koulussa mieluummin kuin vapaalla. Vapaa-aikani vietän vaan kotona koneella, löhöillen sohvalla. Nykyään olen niin väsynyt että en jaksa keskittyä tunnilla ja nukun koulumatkat, tauoilla, tunnen pahaaoloa, pääkipua. Niskoja särkee ja ärsyynnyn helposti, joka on outo piirre minussa :o
Pelkään sitä kun eristyn muista ihmisistä, ja tunnen itseni ulkopuoliseksi. Ja pelkään sitä että kukaan ei huomaa mua, ja en uskalla puhua paljoakaan kenenkään kanssa esim. terveydenhoitajan, opettajan jne., koska luulen, että mun mielenterveys pitää olla kohillaan kun olen tällä alalla, nii etten sais purkaa pahaa oloa. Ja en halua hullun leimaa. Mutta tämä koulu, opiskelu, tulevaisuuden työ on mun ainoa voimanlähde. :o
Olen jutellut asiasta muutaman luokkalaisen kanssa ja tuntuu siltä etten tule ymmärretyksi, tai kukaan ei halua kuunnella mua. Tai kukaan ei usko, että mulla on niin paha olo. Ton koulun suhteen olen ollut liian tarkka. Mulla ei oo yhtään poissaoloa ja kaikki pitäisi olla justiin eikä melekee. Mun mielesä ei pyöri muu kuin tulevaisuuden opinnot ja työ. Tunnen vajoavani koko aika alaspäin. Ja viimepäivinä olen muuttunut lähes näkymättömäksi? Ei paljon kettää kiinnosta mitä mää puhun.
Pelkään tämän pahenevan. Tiedän kyllä että olen masentunut ja se on kestänyt noin puoli vuotta, mutta en halua mennä lääkäriin. En halua virallista diagnoosia ja leimaa paperiin vaan ystävän/jonkun kuuntelijan, joka kuuntelee ja välittää aidosti, eikä vaan esitä. Saitteko selevää tästä puoliunesa kirjotetusta ongelmasta.
Tiedätkö, kirjoituksesi kuulostaa ihan kuin omalta elämältäni saman íkäisenä kuin sinä. Enpä ole minäkään koskaan ollut maailman sosiaalisin tyyppi, ja olen myös aina viihtynyt tunneilla paremmin kuin välitunneilla. : ) Sen haluaisin sinulle sanoa, että luullessasi muiden ihmisten tykkäävän enemmän huippusosiaalisista, yliavoimista ihmisistä, olet ainakin osittain väärässä. Monet ihmiset, ja usein juuri nämä puheliaat, arvostavat todella paljon kaltaistasi ujohkoakin pohdiskelijaa - hiljaiset kun ovat useimmiten hyviä kuuntelijoita ja empaattisia ihmisiä. Eivät kaikki voi olla alexanderstubbmaisia, joskus ehkä ylimielisiäkin joukon johtajia, päinvastoin ne hiljaiset ovat usein parhaita työntekijöitä ja luotettavia ystäviä. Lainkaan nyt itseäni kehumatta... Toivon, että osaat antaa arvoa itsellesi, ja minusta ainakin kuulostat tosi hyvältä tyypiltä!
Toiveesi ystävästä on täysin ymmärrettävä ja inhimillinen. Olisiko sinulla vaikka vanhoja kavereita kotipaikkakunnalla tai muualla, joihin voisit ottaa yhteyttä? Tai voisitko puhua perheellesi tai sukulaisillesi? Monesti asiat selkiytyvät, kun saa puhua yhdenkin ihmisen kanssa. Itse olen havainnut myös, että liikunta auttaa paljon mielen murheisiin. Tee joka päivä ainakin yksi mukava asia. Tärkeää olisi, ettet jää yksin! Tsemppiä sinulle!