Täällä reilu kolmikymppinen naikkonen. Vajaa kymmenen vuotta sitten, noin 23-25 -vuotiaana punastuminen oli minulle järjettömän suuri ongelma. Olen aina ollut herkkä ja tunteellinen ihminen ja minun tyyppiseni ihmiset varmaankin on myös niitä kovimpia jännittäjiä. Itselläni punastuminen muuttui ongelmaksi sen jälkeen, kun tein siitä itselleni noidankehän. Yritin esittää rohkeampaa, mitä olen ja yritin estää näyttämästä merkkejä jännittämisestä.. ikäänkuin ne olisivat samalla merkki heikkoudestani. Samalla kun yritin olla "mahdollisimman normaali" (ikäänkuin jännittäminen ei olisi normaalia!), punastelin entistä enemmän. Minulle alettiin huomautella asiasta leikkimielisesti, jolloin noidankehä taas vahvistui kommentoinnin pelon myötä. Tuo oli elämäni uuvuttavinta aikaa. Itsetuntoni oli riekaileina ja olin tosi masentunut ja surullinen tämän vaivan vuoksi, niin mitättömältä kuin se nyt tuntuukin. Ymmärrän teitä punastelijoita paremmin kuin hyvin! Lopulta olin niin uupunut, että hakeuduin terkkarin vastaanotolle ja purskahdin siellä itkemään. Mulle määrättiin propralia ja itselleni se oli oikeastaan tuossa kohtaa paras noidankehän katkaisija.
Oleellisinta eheytymisen kannalta on kuitenkin ymmärtää se tärkein asia:
Ujoudessa ja jännittämisessä ei ole mitään pahaa tai hävettävää. Se on ihmisen luonteen rikkaus! Se tekee sinusta inhimillisen, empaattisen ja rakastavan ihmisen. Ja mitä hienompia ominaisuuksia ihmisellä voisi olla kuin nämä? Et ole mitenkään epänormaali. Avaa silmäsi ja katso ympärillesi... loppuviimein me ihmiset ollaan pohjimmiltamme aika samanlaisia. Ole oma itsesi ja rakasta itseäsi juuri sellaisena kuin olet. Huomaat, että elämä itseasiassa pyörii kaiken muun kuin sinun napasi ympärillä. ;) Tuossa punastelussa, niinkuin monessa muussakin jännittämisoireessa on se piirre, että ihminen pahentaa sitä keskittämällä kaiken tarmonsa jatkuvaan itsetarkkailuun. Mieti jotain ohikiitävää hetkeä, joka on tuntunut sinusta elämäsi nöyryyttävimmältä hetkeltä... todennäköisesti sinä olet ainut, joka edes tietää tämän hetken olemassaolosta. Jokaisella ihmisellä on niin paljon muuta mieittävää kuin sinun punainen naamasi. Se on aika vapauttava ajatus!
En olisi tuolloin uskonut, että minä koskaan tänne kirjoitan mitään tällaista, mutta näin vain on. Minä olen edelleenkin jännittäjä -tyyppi. Mikään ei siis sinänsä ole muuttunut. Koen monessakin tilanteessa olevani ujo ja punastelen silloin tällöin, edelleen. Mutta se ei ole minulle enää millään tavalla ongelma. Elämään kuuluu hämmenyksen hetkiä ja punaista naamaa!! :) Ja sanottakoon vielä se, että työskentelen poliisina. Ei tämä "jännittäminen" siis mikään sairaus ole, minkä tarvisi elämää rajoittaa millään tavalla!
Tsemppiä kaikille! :)
Oleellisinta eheytymisen kannalta on kuitenkin ymmärtää se tärkein asia:
Ujoudessa ja jännittämisessä ei ole mitään pahaa tai hävettävää. Se on ihmisen luonteen rikkaus! Se tekee sinusta inhimillisen, empaattisen ja rakastavan ihmisen. Ja mitä hienompia ominaisuuksia ihmisellä voisi olla kuin nämä? Et ole mitenkään epänormaali. Avaa silmäsi ja katso ympärillesi... loppuviimein me ihmiset ollaan pohjimmiltamme aika samanlaisia. Ole oma itsesi ja rakasta itseäsi juuri sellaisena kuin olet. Huomaat, että elämä itseasiassa pyörii kaiken muun kuin sinun napasi ympärillä. ;) Tuossa punastelussa, niinkuin monessa muussakin jännittämisoireessa on se piirre, että ihminen pahentaa sitä keskittämällä kaiken tarmonsa jatkuvaan itsetarkkailuun. Mieti jotain ohikiitävää hetkeä, joka on tuntunut sinusta elämäsi nöyryyttävimmältä hetkeltä... todennäköisesti sinä olet ainut, joka edes tietää tämän hetken olemassaolosta. Jokaisella ihmisellä on niin paljon muuta mieittävää kuin sinun punainen naamasi. Se on aika vapauttava ajatus!
En olisi tuolloin uskonut, että minä koskaan tänne kirjoitan mitään tällaista, mutta näin vain on. Minä olen edelleenkin jännittäjä -tyyppi. Mikään ei siis sinänsä ole muuttunut. Koen monessakin tilanteessa olevani ujo ja punastelen silloin tällöin, edelleen. Mutta se ei ole minulle enää millään tavalla ongelma. Elämään kuuluu hämmenyksen hetkiä ja punaista naamaa!! :) Ja sanottakoon vielä se, että työskentelen poliisina. Ei tämä "jännittäminen" siis mikään sairaus ole, minkä tarvisi elämää rajoittaa millään tavalla!
Tsemppiä kaikille! :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus! Olen myös vähän yli kolmekymppinen nainen. Minua punastelu on alkanut häiritsemään muutama vuosi sitten. Olen aina ollut jännittäjä, olen herkkä ihminen. Nuorempana en kuitenkaan punastellut, mieluummin olin kalpea, kun jännitin mm. esitystilanteissa. Nykyisin tunnen punan nousevan naamalle ja kaulalle monesti yhtäkkiä yllättäen. Minulla kyllä posket punoittavat helposti muutenkin mm. tiettyjen ruoka-aineiden vuoksi. Välillä tämä asia häiritsee, mutta yritän tottua siihen. Varmaan väsymys vaikuttaa niin, että helpommin punastuu. Punastuminen on mielestäni ollut aina söpön näköistä, mutta kun itse punastuu, se tuntuu vähemmän söpöltä.
Todella hyvin kirjoitettu, Ex-helottaja. Itse (kolmekymppinen mies) olen punastellut jostain yläasteelta alkaen. Pahimmillaan punastelu oli juuri silloin, kun parikymppisenä työelämässä yritin olla asiallinen, tehokas ja sopivan etäinen. Silloin pienetkin viittaukset persoonaani tai viattomat utelut yksityselämästäni aiheuttivat punastelua ja samalla paniikin tunteen.
Myöhemmin olen oppinut vitsailemaan asialla ja ikään kuin ennakolta "näyttelemään" ujostunutta tilanteissa, joissa pitää esiintyä muille. Hiljalleen kehonkieli on tällaisissa tilanteissa rentoutunut ja punastelu lieventynyt. Toki yllättävän paineen ja huomion alla punoitan edelleen mutta en välitä siitä. Hengitän syvään ja tarkkailen tavallaan itseäni ulkopuolelta, jolloin näen, että ihan normaali (tai olkoon vaikka oudompikin) ohikiitävä elämän hetki on kyseessä.
Antakaa punan nousta ja laskea, se on elävän ihmisen merkki.
Se tekee sinusta inhimillisen, empaattisen ja rakastavan ihmisen. Ja mitä hienompia ominaisuuksia ihmisellä voisi olla kuin nämä? Lainaus ketjun alottajalta.... Itse jo yli 40 eukko ja nyt uuden elämän kynnyksella eron jälkeen alkanut elää uutta elämää ja sen mukan tuomiin uusiin asioihin.... Olin pieni hiirulainen kiitos siitä ex miehelleni ja nyt päin vastoin.. Se että minut huomataan ja minuun kiinnitetään huomiota positiiviessa mielessä niin kaikki se on uutta ja ihmeelistä että joku huomaa minut... Mutta no huomion osoitukset jota saan niin saavat minut helottamaan punasena ja sitten todellakin kun joku huomauttaa että punastuitpa sinä.. Niin koen sen jotenkin ahdistavana ja vielä enmmän alan helottaa.. Mutta olen yrittänyt hokea tota ekaa lausetta itselleni ja yrittää elää sen kanssa että jos punastun niin olen todella tota mitä tossa sanotaan.. Ja jos punastun niin sitä punastun ja yritän olla ottamatta ongelmaa siitä.... Yritän... Hyväää Uutta Vuotta =D