Mitä tehdä jos uusi tyttöystävä sanoo ettei hän tule hyväksymään lastani?
Hieno nainen ja juuri sellainen jollaisen kanssa viihdyn ja haluan elää,mut ongelmana on se etten tiedä uskallanko hänen kanssaan sitoutua.
En edes kunnolla käsitä mitä hän tarkoittaa tuolla hyväksymisellä. On hän koittanut selittää,mutta en silti käsitä miksi minun lapseni on hänelle niin kova pala purtavaksi.
Lapsi asuu kuitenkin enimmäkseen äitinsä luona ja onhan tuo pieni lapsi kuitenki ihminen,persoona joka kasvaa ja kehittyy. Jos hän kykenee luomaan yhteyden esim siskonsa lapsiin,niin mikä tekee minun lapsestani,jota hän näkee harvemmin kuin esim siskonsa lapsia,sellaisen ettei tähän voi minkäälaista suhdetta luoda. En nyt halua sälyttää hänen harteilleen lapseni kasvatusta,mutta jokatapauksessa hän ajan myötä siihen joutuu mukaan kun lapsi alkaa kyseleen asioita ja tekemään asioita joita täytyy kieltää/sallia jne.
kertokaahan minulle miksi se pieni lapsi on niin iso uhka ja pelote naisille? Mikä tuossa pienessä ihmisessä on niin pahaa ettei tätä voi kohdella ilman ennakkokäsityksiä ja hampaittenkiristystä?
Onko eronneet isät tuomittuja elämään yksin?
jos on niin miksi?
Hieno nainen ja juuri sellainen jollaisen kanssa viihdyn ja haluan elää,mut ongelmana on se etten tiedä uskallanko hänen kanssaan sitoutua.
En edes kunnolla käsitä mitä hän tarkoittaa tuolla hyväksymisellä. On hän koittanut selittää,mutta en silti käsitä miksi minun lapseni on hänelle niin kova pala purtavaksi.
Lapsi asuu kuitenkin enimmäkseen äitinsä luona ja onhan tuo pieni lapsi kuitenki ihminen,persoona joka kasvaa ja kehittyy. Jos hän kykenee luomaan yhteyden esim siskonsa lapsiin,niin mikä tekee minun lapsestani,jota hän näkee harvemmin kuin esim siskonsa lapsia,sellaisen ettei tähän voi minkäälaista suhdetta luoda. En nyt halua sälyttää hänen harteilleen lapseni kasvatusta,mutta jokatapauksessa hän ajan myötä siihen joutuu mukaan kun lapsi alkaa kyseleen asioita ja tekemään asioita joita täytyy kieltää/sallia jne.
kertokaahan minulle miksi se pieni lapsi on niin iso uhka ja pelote naisille? Mikä tuossa pienessä ihmisessä on niin pahaa ettei tätä voi kohdella ilman ennakkokäsityksiä ja hampaittenkiristystä?
Onko eronneet isät tuomittuja elämään yksin?
jos on niin miksi?
Vastaukset 40
Vanhimmat
hyväksymisessä on se, että exä on elämässä koko ajan läsnä. Siskon lapsiin ei liity mustasukkaisuutta niinkuin miehen lapseen. Jos naisestasi tuntuu nyt jo noin pahalta,suosittelen eroa!
Minä olen uusperheen äiti, miehelläni on lapsia jotka käyvät tapaamisella. Lapset ovat ihan kivoja ja olen ne ns. hyväksynyt. Mutta silti välillä on aikoja, ajanjaksoja ja tilanteita, että sietokykyni on enemmänkin kuin koetuksella.
Olen kuullut usein tuon väittämän, että uusi kumppani olisi puolison lapsista mustasukkainen. Miksi? Miten aikuínen ihminen voi olla mustasukkainen lapsista?
Tai että uusi kumppani olisi mustis exästä. Tätäkään minä en ymmärrä. Mitä siinä exässä muka olisi sellaista, että olisin mustasukkainen????? Jokaisella - lähes jokaisella - on ollut aiemmin kumppaneita.Ei niille kaikille voi olla mustasukkainen, ainakin jos on terveen itsetunnon omaava.
Aikuisen rakkaus lapseen on aivan erilaista kuin rakkaus toiseen aikuiseen. Jokainen normaali aikuinen sen tajuaa, joten mustasukkaisuuttaakaan ei ole.
Entisiä heiloja kohtaan ei olla mustasukkaisia. mutta ei niistä mielellään halua kuulla juttujakaan tyyliin: Liisan kanssa me teimme aina näin ja näin... Heikki ja minä kävimme aina...
Lapsia voi olla vaikea hyväksyä juuri siksi, että se exä on koko ajan elämässä mukana. Siitä kuulee, sen näkee, se tulee omaan kotiin kumppanin lapsen/lasten muodossa. On puheluita, tapaamisia yms.
Jos tyttöystäväsi sanoo, ettei hyväksy lastasi, ei teidän suhtellanne ole tulevaisuutta. Sinun on parempi jatkaa yksin.
On naisia, jotka hyväksyvät lapsesi. Sillä voi olla itselläänkin lapsia -pystytkö hyväksymään ne lapset ja sen exän, pystytkö kohtelemaan hyvin niitä lapsia, ihan todella siis (puiheissahan sitä aina)? Kyseessä voi olla nainen, jolla ei ole omia lapsia ja silti hän hyväksyy lapsei ja exäsikin. Se ei ole se kynnyskysymys.
Minulla oli joskus hyvä ystävä. Suhteemme oli ystävyydellä, koska hän sanoi, ettei voisi ikinä olla parisuhteessa jossa hän on kakkonen: hän haluaa olla sille naiselle ykkönen. Siksi hän ei hyväksynyt lapsiani, siksi meidän suhteemme oli ystävyyssuhde. Minäkään en halunnut miestä, joka ei hyväksy lapsiani.
Hän suhtautui kyllä hyvion lapsiini, mutta ei meistä siis olisi paria tullut.
Hän löysi sitten lapsettoman kumppanin. Minäkin muutaman mutkan jälkeen tämän miehen, joka hyväksyi lapseni..
Eli kannattaa odottaa, oikea löytyy aikanaan.
edellä vastanneiden kanssa.
Tässä niitä ongelmia:
-Loppuelämäsi ajan joudut olemaan tekemisissä lapsesi äidin kanssa
-Lapsi on etusijalla ja uusi kumppani joutuu tyytymään kakkospaikkaan sydämessäsi (vaikka lapsen ja aikuisen välistä rakkautta ei suoraan voikaan verrata)
-Uusi kumppani jää monien lasta koskevien asioiden ulkopuolelle
-Tämä joutuu jakamaan osan yhteisestä ajastanne lapsen kanssa
-Toisissa tilanteissa (juhlat ym) uusi kumppani ei ole samassa asemassa, kuin lapsen äiti
-Toisen lasta ei opi rakastamaan, etenkään noin harvoilla tapaamisilla. On vaikea kohdella perheenjäsenenä sellaista, jota kohtaan ei tunne voimakkaasti
-"äitipuolena" harvoin pääsee tasavertaien perheenjäsenen asemaan
Tilanteesi on ikävä. Kun uusi tyttöystäväsi kuitenkin tuntee, ettei tule hyväksymään lastasi, ei kannata odottaa ihmettä, kska sitä ei tapahdu. Sinua ei le tuomittu elämään yksin, mutta suosittelisin uuden kumppanin etsimistä eronneiden äitien joukosta. Sopeutuminen olisi tällöin huomattavasti helpompaa, koska tilanne olisi tällöin tasapuolinen (ei se helppoa ole aina silloinkaan, mutta edellytykset ovat paremmat).
Itse lapsi ei ole uhka, vaan kaikki se, mikä lapseen liittyy.
Olen elänyt kaksi kertaa avoliitossa miehen kanssa, jolla on lapsi. Lapsen olemassaolon hyväksyminen ei ollut helppoa ja meillä oli jatkuvasti riitoja niin lapsen kasvatukseen, tapaamisiin, rahaan ja exään liittyen. alku oli helppo, mutta siinä vaiheessa, kun ryhdyimme pyörittämään yhteistä kotia, ne alkoivat.
On hyvä, että tyttöystäväsi on pohtinut tilannetta ja ymmärtää nuo aikeudet jo ennalta. Vältätte molemmat tekemästä suuren virheen, kun ette sitoudu toisiinne. Toivottavasti löydät sellaisen ihmisen, joka tietää ja tuntee pystyvänsä hyväksymään lapsesi. väkisin ei kannata missään nimessä ryhtyä yrittämään. Siitä ei seuraa, kuin surua kaikille 8lapsi mukanlukien).
anneta.
onko se tosiaan niin et kun saan tavata lasta vain harvoin ni se vähäinenki aika on liikaa?
(lapsi asuu kaukana enkä voi nähdä häntä aina kun olisi oikeus tavata).
Onhan se ikävää ettei hän halua lasta tavata,mutta eihän hänen ole pakko sitä tehdä?
.. ei tyttöystäväsi ole pakko lasta tavata silloin harvoin, kun tapaatte.
Mutta entäs kesälomalla - jos lapsi tulee pidemmälle ajanjaksolle luoksesi? Muuttatteko siksi aikaa jonnekin muualle vai lähteekö se tyttönen takaisin äidilleen siksi ajaksi? Saman katon alla oleminen ja kaikki ovat pahalla päällä ja tilanne on ahdistava.
Entäs jos tulee tilanne, että voit tavata lasta useammni? Kieltäydytkö, koska tyttöystäväsi ei lasta hyväksy?
Entäs, jos sattuu ikävästi ja jostain syystä lapsi muuttaa luoksesi pysyvästi? Tämmösiäkin tilanteita on - me kun emme voi tietää mitä kaikkea elämä eteen tuo. Mites sitten sinun ja tytön suhde, kun tämä lapsi, jota hän ei hyväksy, tulee asumaan samaan talouteen? Vai laitatko lapsen mummolaan tai lastenkotiin asumaan? Tyttösihän ei lastasi hyväksy - viimeistään tuolloin on ero edessä mutta sitä ennen melkoinen perhehelvetti kaikilla.
Tämä on spekulointia. Mutta lähtäkohta teidän suhteellenne on, että sinulla on lapsi aiemmasta liitosta ja kumppanisi ei tätä lasta hyväksy. Kumpi sinulle on tärkeämpää? Sinä päätät. Molempia et voi pitää samanaikaisesti.
Sen sijaan voit löytää vielä rinnallesi kumppanin, joka lapsen hyväksyy. Tai sitten, jos tämä on se elämäsi rakkaus, otat hänen ja jätät lapsesi.
Kuka sen sanoo etteikö molempia voi saada. Mitä tahansa voi saada jos niin todella haluaa. jos asiat ei tule helpolla niin se ei tarkoita sitä etteikö niitä silti voisi saada.
Spekulointi on vain yksi muoto pessimismiä,sillä ei ole todellisuuden kanssa mitää tekemistä.Yhtä hyvin Tyttöystäväni saattaisi lapseen tutustuttuaan rakastaa tätä kuin omaa lastaan.
Mutta se on vain "spekulointia" eikä sillä todellakaan ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä.
Kysyt että kumpi on tärkeämpää. Vastaan että molemmat on omalla tavallaan ensisijaisen tärkeitä.en voi sanoa että rakastaisin toista vähemmän,mutta sen myönnän että eritavalla.
Minä en sitä päätä.Jos minä saisin päättää nii ottaisin molemmat. Kyllä valinnat on ihan toisella ihmisellä,minulla kun ei valinnan vaihtoehtoja pahemmin ole.
Kuulehan...lapsesi on jotakin ainutlaatuista, toista sellaista et voi saada. Vastuu hänen kasvattamisestaan ja kehityksestään on myös sinulla, vaikka hän asuukin äitinsä luona.
Nainen, joka ei voi hyväksyä sinun menneisyyttäsi, sinun lastasi, ei ole sinun arvoisesi. Maailmassa on toisia naisia, parempia kuin tämä nykyinen. Naisia, jotka varmasti hyväksyvät lapsesi ilman reunaehtoja.
Juuri sinä teet päätöksen lapsesi ja naisesi välillä. Toivottavasti teet sen ainoan oikean päätöksen.
Kirjoitat, että mitä vain voi saada jos todella haluaa - tiedän että tarkoitat - oletan sinun tarkoittavan, että jos jotain todella haluaa, sen eteen tekee paljon töitä jotta sen saisi.
Taidat olla aika nuori. Minäkin nimittäin luulin että se on näin, silloin kun olin nuori. Että KAIKKI on mahdollista ja KAIKKI on vain itsestä kiinni.
Luulinpa, että myös parisuhde ja sen kesätävyys on itsestä kiinni. Että kun minä haluan ja minä kovasti teen ja yritän, se kestää eikä kriisissään hajoa.
Mutta kun se on parisuhde. Ja se toinen halusikin muuta.
Mutta sinähän sen päätät. Ei silloin kannata kertoa huoliaan ja kysyä neuvoakaan täältä netistä ainakaan. Emme tunne sinua henk.-koht. Emme ole sinä Joten annamme "vääriä vastauksia".
En minä kyllä nuori ole.
Ja kyllä se niin on että mitä tahansa voi saada jos niin haluaa.Jos TODELLA haluat jotain,teet kaikkesi,uhraat kaiken,panostat asiaan niin voit saada mitä haluat. On sitten ihan eriasia tekeekö se sinut onnelliseksi tai edes tyytyväiseksi.
maailmassa ei konstit lopu.
parisuhde on kyllä semmoinen asia missä tämä on häilyvämpi.Mutta siinäkin pitää katsoa kokonaisuutta.Ei sen hetken tilannetta.Parisuhteessa oletettavasti haluat elää tietyn henkilön kanssa ja oletettavasti suhde katkeaa? Luovutatko? jos luovutat niin et ole tehnyt kaikkea.Se on ihan toissijainen asia kauanko siinä menee mutta jos vielä yhteen palaa niin silloinkin loppujen lopuksi olet saanut sen minkä halusit.Se että miten tämän itsellesi saat onkin sitten jo ihan eri juttu.aseella uhaten vai uudelleen lumoten?
uusäidin ei pidä loukkaantua jos sinun viisaat ja pyytteettömästi annetut neuvot ei kelpaa.Kysyvä ei tieltä eksy sanoo jo sananlaskukin. Jos on huolia niin eikö niitä saa jakaa? yhdessä kannettu murhe on hieman kevyempi kantaa. Erimielisyyksiä on aina,kaikkia ei voi miellyttää mutta eihän se silti tarkoita sitä että pitäisin neuvojasi ja ajatuksiasi huonoina.Minun ajatusmaailmani ja elämänkatsomukseni on vain niin erilainen.Ei parempi,mutta eipä huonompikaan.
mutta olen minä silti eri mieltä.
Esimerkkinä vaikkapa tuo parisuhde siinä vaiheessa kun se on menossa rytinällä kohti karikkoa. Minä huomaan sen, ja havahdun. Alan puhua asiasta toiselle. Alan miettiä mitä voin tehdä ja mitä haluan tehdä. Mietin eroakin. Sitten totean, että ei: en luovuta. Haluan tämän suhteen ja tämän ihmisen. Ja sitten alan tekemään asioita, että se suhde jatkuisi. Koska puoliso sanoo, että vika on minussa, aloitan itsestäni. Aloitan muuttumisen. En vaihda persoonaani, mutta yritän hioa virheitäni.
Hurmaaminen ei onnistu kuitenkaan. Mies ei innostu.
Muuttuminen ei auttanut. Mies ei huomannut mitään. "voihan se ollakin että olet muuttunut, mutta minä en huomaa.."
Toisaalta hän näkee siinä pilkan aiheen: tapahtuma, jossa reagoin eri tavalla kuin ehkä ennen olisin ja mies pilkallisesti: "no sinäpä olet todellakin muuttunut!"
Eroon se meni, en minä mitään sille voinut, mutta ainakin yritin.
No, en minä sitä eroa sure. Hyvä että erottiinkin ja harmittaa vain että tein turhaa työtä; olisi pitänyt luovuttaa aiemmin eikä tuhlata niin montaa vuotta paskaan.
Mutta kuten sanoin: ero oli loppujen lopuksi tosi hyvä juttu minulle ja minun elämässäni, vaikka se alkuun satuttikin.
Muutenkin olen sitä mieltä, että toki yrittää saa, ja kaikkensa tehdä että haluamansa saa. Mutta ei se aina silti mene niin - kaikki ei ole itsestä kiinni!! Elämässä voi tapahtua niin yllättäviä asioita, joihin itse ei ole voinut vaikuttaa, joihin ei voi vaikuttaa millään tavalla, mutta jotka vaikuttavat ihan suoraan omaan elämään. Sen asian kanssa on vain jatkettava ja elettävä eteenpäin: suunnitelmia ja tavoitteita on muutettava eikä mentävä härkäpäisesti kohti alkuperäistä ajatusta, vaikka se matkan varrella on muuttunut mahdottomaksi.
Tämän minä olen oppinut.
Ikävä ongelma edessäsi.
Jos tyttöystäväsi ei tässä vaiheessa pysty hyväksymään lastasi - niin on vaikea uskoa hänen siihen pystyvän myöhemminkään. Se on totta, eihän hänen tarvitse olla tässä vaiheessa tekemisissä lapsesi kanssa, mutta entäs jos todellakin tulee tilanne jolloin sinua pyydetään ottamaan oma lapsesi asumaan luoksesi?
Pystyykö tyttöystäväsi hyväksymään sinun ja lapsesi väliset tapaamiset jossakin muualla, eihän hän vaan koe sitä tilanteena jolloin mustasukkaisuus putkahtaa pintaan.
Toivon sinulle viisautta päätöksiä tehdessäsi.
Jos ei pysty hyväksymään puolison lasta / lapsia - älkää muuttako saman katon alle. Näin me ratkaisimme asian: emme muuttaneet yhteen. Kenenkään ei tarvinnut tehdä valintoja, vaan voimme jatkaa kahden aikuisen välistä suhdetta, mutta eri osoitteissa. Homma toimii :)
Älkää viitsikö nostaa tälläisiä seitsämän vuotta vamhoja ketjuja esille !
"miksi se pieni lapsi on niin iso uhka ja pelote naisille? Mikä tuossa pienessä ihmisessä on niin pahaa ettei tätä voi kohdella ilman ennakkokäsityksiä ja hampaittenkiristystä?"
Sinun kannattaisi miettiä omaa asennettasi. Mielestäni nuo edellä siteeraamani lauseet kertovat kielteisestä ennakkoasenteesta sinun taholtasi.
En usko että tyttöystäväsi ajattelee lasta mitenkään "pahana" ja ennakkokäsityksetkin voivat olla vain tervettä harkintaa. Jos olet heti "karvat pystyssä" puolustamassa lastasi, etkä voi keskustella puolueettomasti tilanteesta, tyttöystävällä on perusteltu syy olettaa, että hän tulevaisuudessa jää jalkoihin.
Äitipuolen osa on useimmiten kohtuuttoman kova.
Kiitos.
Kerrankin jotain rakentavaa neuvoa. On niin helppo luovuttaa ensimmäisten vastoinkäymisten edessä ja erota. Ei elämä ole helppoa ja entistä vaikeammaksi se on mennyt.
kun asiasta on paljon nyt keskusteltu ja asioita puntaroitu niin se ainakin on tullut selväksi ettei lapsi itse ole todellakaan mikään uhka tms.
on selvääkin selvempää ettei kenenkään tarvitse olla parisuhteessa kakkossijalla.
Suhde lapseen ja suhde puolisoon,vaikka äitipuoleenkin on ihan erilaisia ja niitä ei voi verrata. He eivät kilpaile keskenään. Toivottavasti tyttöystäväkin tämän ymmärtää.
Ei elämää voi suunnitella siten että ajattelee aina sitä kaikkein pahinta.ei sillälailla pärjää elämässä,tai ainakaan ole onnellinen.Minusta odotukset pitäisi aina asettaa mahdollisimman realistisen optimistisiksi.Ei voi luovuttaa tai antaa kenkää sen takia jos toinen on huolissaan omasta tulevaisuudestaan ja onnestaan. Jos hän ei todellakaan hyväksyisi miestä jolla on jo lapsi niin tuskin tässä mitään keskustelua enää käytäs tai tulevaisuutta pohdittas ja harkittas.
Minä olen taipuvainen uskomaan että tyttöystäväni haluaa tietää tarkkaan mihin asemaan hän joutuisi ja mihin asemaan hänen/meidän lapsensa joutuisivat. No mutta joo. Kaikista neuvoista huolimatta yritän tästä vielä suhteen rakentaa,jos se päättyy huonosti niin mitä siinä on hävitty? Huonostihan se olisi jokatapauksessa loppunut jos nyt luovutettaisiin.
ei ainakaan koskaan pääse harmittamaan etteikö yritetty.
Jos tyttöystäväsi on noin jyrkkä omissa asenteissasi, miksi sinun pitäisi antaa periksi sellaisessa mikä on sinulle (ainakin toivottavasti) vähintään yhtä tärkeätä kuin uusi parisuhde? Itse olin yh-isä (tytär jäi minulle) ja hetken aikaa seurustelin naisen kanssa, joka ei hyväksynyt tytärtäni saman katon alle. Tämä tuli imi ajan myötä ja nainen sen myönsikin. Nainen pisti ehdon suhteellemme: joko hän tai tytär. Kehotti antamaan tyttäreni takaisin äidilleen, muuten en kuulemma häntä (siis sitä naista) saisi pitää. Näytin ovea mokomalle ämmälle.
Muutamaa kuukautta myöhemmin tapasin toisenlaisen naisen: naisen, joka hyväksyi lapseni edellisestä liitosta, pystyi (ja pystyy yhä) jopa rakastamaankin. Muutimme yhteen, saimme omaakin perheenlisäystä ja olemme olleet onnellisina yhdessä jo 7 vuotta. Eikä ole tarvinnut miettiä mustasukkaisuuksia tai kenenkään poismuuttoa.
vielä.
Tuo lapsen hyväksymien tosiaankin riippuu paljon sinun omasta asenteestasi ja siitä, miten kohtelet tyttöystävääsi lapsen aikana ja miten puhut lapsestasi ja tämän äidistä tyttöystävällesi. Tärkeää on siis, ettet korosta lapsesi äitiä millään tapaa ja puhut tästä neutraaliin sävyyn haukkumatta, mutta kuitenkaan ylistämättä. Lasta ei myöskään kanata asettaa jalustalle.
On hienoa, ettet ole luovuttajatyyppiä ja että pohdit asioita. Se, miten tyttöystäväsi tulee sopeutumaan lapseen, riipuu tosiaan paljon sinun asenteestasi ja siitä miten osaat ottaa myös tätä huomioon lapseen liittyen. Tärkeintä on saada tämä tuntemaan myös olonsa hyväksi. Älä jätä tyttöstävääsi lsta koskevien asioiden ulkopuolelle. Ota tämänkin mielipiteet huomioon.
Hei.
Minä olen nainen, jonka miesystävällä on pieni poika. Olen viime aikoina joutunut miettimään suhteemme tulevaisuutta yöt ja päivät. Tämä ei johdu lapsesta, vaan ex-kumppanin eli lapsen äidin asenteesta ja miehen kyvyttömyydestä laittaa naista kuriin.
Mieheni poika sai alkunsa vahingosta. Mieheni ja tämän yhdenyönsuhteen toinen osapuoli eivät tienneet toistensa nimiä kun lapsi siitettiin. Nainen tuli raskaaksi, vaikka mieheni käytti ehkäisyä. Tämä miestäni 10 vuotta vanhempi nainen etsi mieheni käsiinsä terassilta myöhemmin ja totesi olevansa raskaana ja vaativansa vastuuta, jättäen puhelinnumeronsa
Yhteiseloa oli yritetty, vaikka lähtökohdat olivat kaikkea muuta kuin "keskinäinen vanhempien rakkaus, yhteinen päätös lapsen hankkimisesta ja vastuullinen käytös." Nainen lähti lätkimään ja otti lapsensa mukaan. (Hänellä oli toinenkin au-lapsi jonkun muun kanssa.)
Kun heidän erostaan oli kulunut vuosia, tapasin mieheni. Seurustelu on ollut normaalia ylä- ja alamäkeä. Exänsä kanssa mieheni ei eronsa jälkeen kuulema ollut paljoa tekemisissä, tuskin puheväleissä olivat. Kun ex-nainen sitten näki miehen ja minut ensi kertaa ohimennen, alkoi kiusanteko. Nainen toi pojan milloin huvitti, ennalta ilmoittamatta. Muulloin hän ei antanut isän tavata lastaan. Alkoi mieletön soittelu, milloin yöllä humalassa uuden miehen luota ("Olenko kaunis? Onko uusi tyttöystävä minua parempi?"), milloin päivällä rahankinuamistarkoituksessa.
Aikani jaksoin tällaista touhua ja pompottelua, nyt olen sitä mieltä, että mieheni olisi tehtävä naiselle rajat selviksi. Sopimatta ei tulla muksun kanssa kun olen mieheni kanssa saunanlauteilla. Ei illalla yhdentoista aikaan tai silloin kun omaa viinahammasta alkaa kolottaa.
Mutta mieheni on ilmeisesti hieman nössykkä. Hän ei uskalla sanoa vastaan exälleen, koska pelkää kuulema ettei sitten näe enää poikaansa ja että joutuu maksamaan elareita lisää. Sanoin hänelle, että johan olet maksanut toista lastakin monta vuotta, vaikkei se ole sinun, heh.
Lapsessa ei ole syytä eikä vikaa, vaikka hieman rasavilli onkin. Exä on suunnattoman omistushaluinen tai mustasukkainen. En haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä, koska en arvosta häntä liiemmin enkä muutenkaa koe, että ex-kumppanit kuuluvat uuteen parisuhteeseen. Koko elämämme pyörii silti exän ja lapsen ympärillä.
Kun poika on isänsä kanssa, olen nykyään mieluummin kotona, koska minua ei sillä hetkellä käytännössä ole olemassa. Olisi kiva osallistua leikkeihin ym. mutta mahdotonta.
Mieheni ex on minun ilmestyttyä kuvioihin tajunnut, että kun tekee vahinkolapsen miehelle, tätähän voi pompottaa koko loppuelämän ja pilata miehen uudetkin suhteet. Ja tätä oivallusta hän myös käyttää hyväkseen.
Minusta ei ole tähän suhteeseen, joten tänään olen päättänyt ilmoittaa haluavani erota. Rakastin miestäni, mutta viime aikoina on tullut liikaa kapuloita rattaisiin. Tällaista tämä on. Jotkut jaksavat, jotkut eivät. Minulle lapsi on ikuinen muistutus siitä, että mieheni ex on olemassa ja tahtoo muistuttaa itsekin siitä jatkuvasti. Pahalla ja ilkeydellä. Ei sitä vapaaehtoisesti viitsi kuunnella.
voi ei mihin tilanteeseen olet joutunut! voimia sinulle kaikkeen mitä elämässäsi tapahtuukin!
ja suoraan sanottuna- turpaan sille ämmälle!
Avomieheni "unohtaa" minut täysin, kun hänen lapsensa tulevat viikonlopuksi. Lapsia suukotellaan ja halitaan ja heidän kanssaan tehdään kaikkea kivaa. Minua ei huomioida edes halauksella tai suukolla ohimennen. Tuntuu, että en ole osa tätä perhettä, vaan "lapsettomien hetkien ajanviete". Ehkä se on sitten mustasukkaisuutta tai sitten olen "keskenkasvuinen aikuinen", mutta minua asia häiritsee ja ärsyttää.
on todella hienoa, että olet ajatellut tätä asiaa pidemmälle. luin alempaa että olet päättänyt yrittää tämän tyttöystäväsi kanssa. paljon on puolesta ja vastaan ihmiset olleet. kuitenkin se henkilö jolta saat todellisia vastauksia ovat sinä ja tyttöystäväsi. voisitte puhua ihan käytännön tilanteista: mitä missäkin tilanteessa tapahtuu ja kuka vastaa mistäkin ja missä asemassa ollaan juhlissa jne. äitipuolen asema ei ole helppo, ei todellakaan, mutta voinet kertoa hänelle että myöskään exänä olo ei ole helppoa. myös niin päin toimii tietty epävarmuus- miten toimitaan?
minulla on uusioperhe, jossa siis me molemmat olemme olleet ennen naimisissa ja molemmilla on lapsi/lapsia. johtuneeko sydämmen sivistyksestä (?) mutta mitä pidempi aika on kulunut eroista niin sitä paremmin tullaan toimeen exien kanssa. exä ja äitipuoli voivat jutella ja nauraa keskenään, järjestää rippi- ja ylioppilas-juhlia (häätkin tulossa) jne. läheisiä ystäviä emme ole, voisi sanoa että tuttavia-mutta suhteemme on erityislaatuinen: kasvatamme samoja lapsia. lapsille on ollut suunnaton helpotus vanhempien hyvät välit -lasten takia niitä olemmekin kehittäneet.
olemme saaneet olla onnellisia että tähän piiriin ei ole tullut yhtään ehdottoman jyrkkää ihmistä. mutta: paljon on varsinkin alussa pitänyt niellä. paljon on vaikuttanut rakkaus näihin lapsiin.
toivotan paljon rakkautta tulevaisuuteesi, jonka vain sinä ja kumppanisi rakennat.
lisäänpä vielä yhden asian: lapsesi on osa sinua, jollei tyttöystäväsi rakasta sitä osaa sinussa..?
On tabu, jos nainen sanoo julkisesti, ettei pidä lapsista, ainakaan toisten lapsista.
Itsekin olen sitä mieltä, että exän tuleminen samassa paketissa on se, joka saa uusia kumppaneita takajaloilleen. Lapsien ja uskonnon varjolla saa yhteiskunnassa tehdä melkein mitä tahansa nykyään. "Lapsen etu", "lapsen parhaaksi" ja mitä muita näitä fraaseja onkaan, joilla tehdään tyhjäksi sen uuden kumppanin omat toiveet ja oma elämä. Kakkosviuluahan siinä saa nk. ulkopuolisena soitella, ja jos sitä ei tahdo, on parempi pariutua lapsettoman kanssa. On paljon vähemmän murheita.
ei rakkautta tule ensisilmäyksellä,ainakaan lapseen. Suhde ei ole niin vanha että semmoista olisi vielä voinut syntyä.Enkä tiedä syntyykö semmoista. Eniten mitä toivon olisi ystävyys.Silläkin pääsee jo pitkälle.
Luin tuosta ylemmistä teksteistä kaikenlaisia asioita. Omituisinta oli minusta se valinta-asia,tilannehan ei ole valintatilanne joko-tai...
Ilmeisesti olen antanut jossain tilanteessa semmoisen käsityksen,semmosesta ei ole ollut puhetta,eikä hän semmoista vaadi.Hän on sanonut ettei lasta vastaan ole mitään,mutta sitä vastaan on mitä tämä edustaa eli entistä elämääni.
Exän en anna minua pompottaa,joudun olemaan aika paljonkin erossa lapsestani juuri sen takia koska ex tätä aika ajoin yrittää.On ehtoja ja vaatimuksia,mutta mihinkään en ole taipunut.Tietenkin se sattuu väliin kovastikkin,kun ei lasta näe,mutta jos antaa periksi tässä vaiheessa pisaraakaan niin sitten sitä rataa jatkuu koko loppuelämän.Ei minulla ole tilivelvollisuutta häntä kohtaan vaikka meillä yhteinen lapsi onkin.Lasta kohtaan minulla on paljonkin velvollisuuksia ja ne minä kannan ylpeänä ja iloisena,mutta jos toinen osapuoli lasta hyväksikäyttäen ajaa omaa etuaan niin silloin valitettavasti lapsi kärsii,mutta eihän sille mitään mahda,jos äiti on ilkeä niin se on,eikä sille mitään mahda vaikka lapsi siinä kärsiikin. Laki määrää lapselle tietyt oikeudet tavata minua ja noiden tapaamisten aikana ei exällä ole mitään mahdollisuutta/oikeutta sekaantua elämääni.Vähän sekavaa,mutta näin se vain on.
En minä voi tulla ja paukauttaa uudelle tyttöystävälleni kasvatusvastuuta lapsestani.Kyllä sen halun siihen pitää tulla häneltä itseltään.Jos hän kokee ettei halua kantaa vastuuta kasvatuksesta niin onhan hänellä täysi oikeus siitä kieltäytyä.Lapsella on kumminkin omat vanhemmat,isovanhemmat ja sukulaiset jotka mielellään sitä vastuuta kantavat.Ei siihen enää välttämättä yhtä ihmistä tarvita/vaadita.Ellei sitten itse halua siihen osallistua omasta tahdostaan.
Voittaako rakkaus ulkopuoliset tekijät? Tätä minä olen miettinyt jo kuukausia. Miehelläni on pieni poika. En voi pakottaa itseäni rakastamaan sitä poikaa, mutta miestä rakastan. Opettelen elämään hänen vuokseen myös pojan kanssa, ja tosiaan pojalla on sukulaiset, isä ja äiti. Tulen toimeen pojan kanssa, vaikka se onkin välillä hermoja raastavaa. Silloin otan etäisyyttä, jonka mieheni sallii ja ymmärtää hienosti. Lomat ovat painajaisia minulle. Katsotaan miten heinäkuusta selvitään... Ulkopuoliset tekijät (pojan sukulaiset) ovat stressaavin tekijä tässä suhteessa. Hemmetin hankalaa ja vaikeaa. Joskus miettii, kannattaako tämä...
Itse olen seurustellut noin 5 vuotta mieheni kanssa, vaihtelevalla menestyksellä. Aluksi pidin lapsesta, sitten muutettiin yhteen ja tykkääminen ei enää ollutkaan niin voimakasta.. Jossain vaiheessa iski inho (joka kyllä oikeasti oli lapsen äitiä kohtaan).Puhuin paljon kavereilleni,ja etsin kohtalotovereita joille purkaa vihaani (mustasukkaisuutta) ja kappas vain; kun tarpeeksi märehdin asioita,ja annoin itselleni luvan inhota sitä lasta,aloinkin taas pitämään hänestä :). Nyt on mukavaa,onneksi en luovuttanut. ("inhovaihetta" kesti pari vuotta).
Hei,
Vaikka nyt tunnet voimakkaasti naisystävääsi kohtaan ja sinusta tuntuu että hän on se oikea, niin se että hän ei tulisi hyväksymään lastasi tulee tekemään elämänne todella vaikeaksi. Joudut jatkuvasti tekemään valintoja ja jotenkin tuntuu, että mahdollisesti naisystäväsi vaatimuksesta. Ei todellakaan ole varmaa että naisystäväsi tulee koskaan hyväksymään lastasi ja sitä riskiä et voi ottaa. Tulet taatusti menettämään itsekunnioituksesi ja kohtaamaan tekemäsi päätöksen seuraukset tulevaisuudessa hyvinkin raadollisesti kun huomaat, että pikku-tyttösi ei enään sinua kaipaakkaan. Ja näin tulee käymään jos hän ei voi elää perhe-elämää sinun ja uuden naisystäväsi kanssa ja ei tunne itseään tervetulleeksi elämäänne.
Voitko kuvitella miltä lapsesta tuntuu, kun lapsi vaistoaa tyttäystäväsi vastenmielisyyden?
Itsekin elän uusioperheessä ja toisen lapseni isän uusi tyttäystävä puhututtaa kotona. Ja ei ole kiva kuulla lapselta negatiivisia kommentteja. Siinä yrittää itse olla neutraali ja etsiä asioista parempia puolia, kuten "isäsi on hänen kanssaan onnellinen". Vaikeeta kuitenkin on kuunnella pienen lapsen tuskaa. Ehkä jossain vaiheessa helpottaa, mutta tuollainen tyttöystävän asennoituminen tuskin tilannetta ainenkaan helpottaa.
Kumpi on tärkeämpi...
Aina tätä kysytään ja aina siinä annetaan joko-tai vaihtoehto.
Minusta aika ahdas ajatusmaailma kun pannaan väkisin valinta eteen. Minulla ei ole sitä ongelmaa että minun pitäisi valita. Siitä ei ole kysymys nyt ollenkaan. Tyttöystäväni ei vaadi minua valitsemaan hänen ja lapsen välillä.Hänen mielestään hänellä ei ole moiseen vaatimukseen oikeutta saati sitten tahtoa. Kyllä asiasta on keskusteltu paljon.
Mitä kypsyyteen tulee niin kai semmosten pohtiminen kuuluu yläluokille.Ei enää aikuisten maailmaan. Nykyään puhutaan ennemminkin "järkevää"/"viisasta"... Luulisin.
Minä muistaakseni kysyin mitä pitäisi tehdä kun tyttöystävä ei hyväksy lastani. En nyt tarkoittanu kysymyksellä sitä että mitä minun pitäisi suhteellani tehdä,erota vai ei,vaan sitä että mitä tehdä jotta asiat menisivät kaikkien osapuolten kannalta hyvin. Tietenkään exää ei voida laskea,sillä jos hän saisi päättää niin eläisin luultavasti munkkina sortavalan luostarissa lopun elämääni.
No, sinä kysyit ja sait vastauksia.Vastaukset eivät miellytä sinua,. Väärä foorumi siis? Vai väärä tyttöystävä? :)
Tämmösiä vastauksia täällä vaan koko ajan on: valitse / eroa jne.
kaipa sitten kysymyksesi oli huonosti aseteltu tai sitten kaikki reagoivat niinkuin yleensä: kärjistetysti.
suosittelen sinulle ja tyttöystävällesi huoletonta ja rakkaudellista suhtautumista: silmät auki ja toisen tunteiden (myös lapsen) kuuntelemista varsinkin alkuaikoina usein jotta kaikki tottuisivat tilanteeseen, kuten aina, alku aina vaikein..
välttäkää turhaa kyräilyä (sitä tulee helposti, usko pois). jonkin ajan kuluttua myös ex toivon mukaan alkaa hyväksyä tilanteen ja asiat helpottuu. olen muuten itse erittäin hyvissä väleissä mieheni ex appivanhempien kanssa, kaikki tietysti rippunee ihmisistä.. ja joo, myönnän että varsinkin alkuaikoina jopa minäkin haastoin oikein riitaa oman exän kanssa, törkeää, mutta suorastaan nautin siitä..:) nyt ei ole ollut enää vuosiin minkäänlaista tarvetta.
kypsyys ei kuulu yläluokille, vaan ihmisille jotka ovat jo nähneet elämään enemmän ja ovat luonteeltaan -en oikein tiedä mitä? hyväksyneet tilanteen- joo, se kuulostaa oikealta.. ei tarvetta puolustaa omaa reviiriään koska on siitä niin varma.. toivon että joskus saavutatte sen kypsyyden asteen, matka voi olla vaikea mutta kannattaa kokeilla.
sinun ex muuten saattaa myös pelätä (syystäkin jos on seurannut miten useat miehet käyttäytyvät) että uusi suhteesi on pois lapseltanne. jos ex on yrittänyt pompottaa aiemmin, yrittänee nytkin..
kaikkea hyvää ja etenkin juhannusta!
Minulla oli myös vaikeuksia "hyväksyä" mieheni menneisyys, koska siitä oli nämä kaksi pientä lasta todisteena. Eihän hänkään joudu joka päivä katselemaan minun menneisyyden tekoja... :) Ja tottakai asiaan vaikutti myös tavallaan mustasukkaisuus yhteisestä ajasta. Ja tietenkin exän suhtautuminen. Meillä oikein ääripäätä, kun minua haukuttiin ja uhkailtiin jopa tapolla useita kuukausia. Mutta kaikseta tästä selvittiin ja olemme olleet yhdessä jo 8 vuotta ja miehen lapsetkin tuntuvat ihan omilta. Tarvitaan vaan rakkautta, uskollisuutta, kuuntelemista ja asioiden selvittelyä heti, ennenkuin ne aiheuttavat suuria murheita. Itse olin myös hyvin nuori tavatessani mieheni, ehkä aikuistumiseni auttoi myös asiaan?
Vaikutat todella kypsältä ajatuksinesi..jotenkin harmittaa puolestasi tyttöystäväsi mielipiteet lapsesi suhteen..tuossa eräässä kirjoituksessasi toit julki vahvat mielipiteesi siitä,kuinka aiot toimia lapsen äidin suhteet:et anna hänen pompotella itseäsi senkään uhalla ettet tapaa lastasi.
Ajattelet todella tervejärkisesti ja silti tyttöystäväsi ei rakasta sinua niin paljon,että olisi valmis hyväksymään lapsesi..Kerro hänelle terveiseni siitä,että vaikka minun miestäni aikoinaan pompoteltiin (ja hän alistui siihen),jaksoin katsoa sitä touhua vuosia vaikka olisin voinut jättää hyvästit muuten hyvälle suhteelle...kestin kuitenkin ja se palkittiin,koska olin varma omista tunteistani mieheni kohdalla ja vahvempi kuin miehen exä,henkisesti.Teillähän on kuitenkin eri lähtökohdat-sinä olet vahvempi henkisesti(et anna exän pompottaa)-minä olisin ollut todella tyytyväinen jos asiat olisivat olleet noin hyvin.No,nykyään mieheni exä ei anna miehen tavata lapsiaan-olisipa ollut mies aikanaan samanlainen kuin sinä niin uskon että tilanne ei olisi tämä mikä on!
Voihan olla, että tyttösi ajatus muuttuu.. hänkin kasvaa ja kypsyy ihmisenää koko ajan (toivottavasti)Myös lapsesi kasvaa ja kehittyy vuosi vuodelta, joten sekin voi vaikuttaa tyttösi asenteeseen...
Tuossa oli paljon positiivisia asioita viimeinkin.
Aika... Voi kun sitä olisi... Tuntuu vain siltä että vaikka mitä tekisin niin asia paisuu ja paisuu. Suhde tökkäsi melko pahasti tämän asian tiimoilta. Tyttöystäväni ei vain voinut hyväksyä että minulla on lapsi. Mitään tulevaisuutta ei voi suunnitella, tyttöystävä on etäinen ja asiat ei tunnu hänen mielestään hyvältä.
Kyllähän tässä taisi mahalasku tulla,mutta eihän sitä koskaan voi tietää ellei edes yritä.
Katsotaan nyt muuttuuko mieli, kun aikaa vähän kuluu. Eihän minulla erityinen kiire mihinkään ole. Terveisiä en hänelle voi kertoa,koska tuskin hän haluaa niitä kuulla,minun ja hänen välinen asiahan loppujen lopuksi on. Minä vain halusin kuulla tällalailla anonyymisti erilaisia ajatuksia ja kokemuksia. Niitä tuli paljon.
Kaiken kaikkiaan tunnetasolla olen niin umpikujassa kuin ihminen vain saattaa olla. Typerä menin ja rakastuin tähän tyttöön ja nyt murtui sydän lyhyessä ajassa jo toisen kerran.
Se tässä on hyvä puoli että tästä ei ole suunta muuta kuin ylöspäin.
Oot hyvä tyyppi, tosi fiksu kirjoittamastasi tekstistä päätellen. Kyllä aurinko sulle vielä paistaa; ei noin fiksuja kavereita viljalti tässä maassa kasva. Tsemppiä ja onnea jatkossa!
PS. Sen kuitenkin allekirjoitan, mitä nuo muut ovat yrittäneet sanoa: kaikkea ei voi saada vaikka kuinka tahtoisi ja yrittäisi.
Hei!
Tapasin oikein mukavan miehen viitisen kuukautta sitten. Tutustuimme ja kävimme trffeillä ja ihastuin aikalailla. Aluksi halusin kertoa elämästäni luonnollisesti kaiken. Kerroin haaveistani, elämästäni ja hörhöilyistäni. Mies hihitteli välillä kummallisesti, mutta ajattelin hänen olevan vain huvittunut tarinoistani, kunnes eräänä päivänä hän kertoi olevansa eronnut ja kahden lapsen isä.
No nieltyäni hetken tyhjää (miksi et ollut kertonut aiemmmin)ajattelin, että mikäs siinä ja "taktiikka kuulema pelasi". Sanoin tässä vaiheessa sitten, että en tahdo olla mikään "isin uusi tyttöystävä", vaan haluan luoda vakaat luottamukselliset suhteet lapsiin ja edetä hitaasti lasten tapaamisten kanssa.
Aluksi kaikki sujui oikein hyvin. Välillä minusta toisin tuntui, että olen lapsi lasten joukossa, kun kävimme laskettelemassa ja mies maksoi kaiken. Lapset pyysivät minua itse yöksi isin luokse ja meillä oli mukavaa nelisin niinä viikonloppuina, kun lapset olivat käymässä.
Pikkuhiljaa minulle alkoi kuitenkin selvitä ihmisten nyrpeistä katseista ja lasten kommenteista, että kaikki ei ole kuitenkaan ihan niin kuin minun oli annettu ymmärtää. Isin edellinen "tyttöystävä" asui vielä isillä, kun tapasimme. Myös muita "salailtuja asioita", joista olimme "keskustelleet" miehen hihittäessä ja minun puhuessa tuli esille enemmän ja enemmän.
Pikkuhiljaa asenteeni mieheen ja lapsiin muuttui. Koska en enää tiedä mihin voin luottaa ja mihin en. Kuulen lasten suusta asioita, joita katson miesystäväni velvollisuudeksi kertoa minulle. Kuka tykkää ikävän viestin tuojasta?
Aluksi minun oli vaikea hyväksyä myös mieheni avioliittoa, sillä kukapa naimaton nuori nainen ei haaveilisi ydinperheestä, häistä ja ensimmäisen lapsen synnyttämisestä miehelleen. Seuraavaksi minulle tuli pikkusisko kriisi. Tuntui, että miksi juuri minä saan aina kaikki käytettynä. Ensin siskoni vanhat vaatteet, sitten huonekalut ja koiran ja nyt vielä miehenkin, miksi en saa koskaan mitään uutta ja käyttämätöntä? (olen oikeasti hyvin ekologinen ja koiranikin otin elämänkatsomuksellisista syistä vanhana, koska minusta on kurja että terveitä koiria lopetetaan);)
Ilmeisesti minua pidetään myös jonkinlaisena välien rikkojana edelliseen suhteeseen taikka sitten ystäväpariskuntien naisten on muuten hankala niellä minua. Sillä välin kun he ovat synnyttäneet ja hoitaneet lapsiaan, minä olen elänyt vapaata nuorennaisen elämää, olen elämäniloinen, urheilullinen ja ystävällinen. Sain kokea aluksi suoranaista vittuilua ja "häiden muistelua" (miesystäväni häistä on aikaa neljävuotta. hän erosi alle vuoden kestäneen liiton jälkeen, tosin oli seurustellut ja tehnyt lapset jo aiemmin, Yhteensä heidän suhde kesti kymmenen vuotta) ja vieläkin olen toisen lapsen kummitädille ilmaa.
Olen sanonut miehelle, että en pidä häiden muisteluista ja että toivon hänen kertovan minulle elämästään rehellisesti, sillä mikään ei loukkaa niin paljon kuin salailu ja valehtelu.
näiden uusperhekokemusten jälkeen (emme asu yhdessä, vaikka miesystäväni on sitä ehdottanutkin, mutta en usko suhteen kestävän) oma asennoitumiseni ja hyväksymisasteeni on muuttunut. Itseäni vaivaa muuttunut asennoitumiseni lapsiin. Viimeviikkoinen lomamatkamme lähensi meitä ja huomaan lasten pitävän minusta, "sinä olet hellä, kun isä on raju", he pyytävät minulta apua vaikeissa asioissa ja keskustelevat kanssani lapsien tekemisestä. Mutta koska en enää luota isään ja huomaan hänen piittaamattomuutensa haluan ottaa etäisyyttä myös lapsiin ja saatan käyttäytyä toisinaan inhottavastikin, etteivät he kiintyisi minuun liikaa.
Mutta siksi kai aloin kirjoittamaan, että uskon tyttöystäväsi hyväksyvän lapsesi, kunhan osoitat hänelle välittäväsi ja arvostavasi ja kannustat häntä lasten kanssa ja sanot vaikkapa pienen kiitoksen, joka voi olla "olipa meillä mukava päivä tänään yhdessä". Lapset muistuttaa eletyistä elämistä ja meillä naimattomilla naisilla on kuitenkin "prinsessa unelmamme" jossain takaraivossa. Asiat selviävät kunhan niistä keskustellaan avoimesti ja hyväksytään toisen negatiivisetkin tunteet. Ennen kaikkea ole rehellinen ja luota uuteen kumppaniisi ja ota hänet mukaan sinun ja lastesi elämään täysipainoisena jäsenenä.
voimia kaikille uusperheiden äideille!!
M
tutulta. melkein kuin minun elämästäni,... itse tosin lähdin jo pois siitä uusperheestä. jännä huomata, että valheita selviää vielä eron jälkeenkin ja aina tulee lisää uutt (jos olisin tiennyt aikaisemmin, en olisi kestänyt niinkään pitkään, kuin tuossa suhteessa elin). kurjinta on ehkä se, että mies ei ole vieläkään oppinut aloittaman ns. puhtaalta pöydältä, vaan on alkanut samalla tavoin nykyisen suhteensa. en iedä onko edes kertonut lapsestaan tyttöystävälleen (eivät asu vielä yhdessä, mutta ovat seurustelleet puoli vuotta, eli käytännössä siitä ati, kun minä lähdin).
oletko löytänyt suomen uusperheellistenliiton oman foorumin? jos et, niin suosittelen lämpimästi. vaikka en itse enää edes ole uuserheelline, niin monet vanhat asiat ja menneet vaikeudet painavt paljon ja sieltä saa paljon erilaisia näkökulmia pohdittavaksi ja oppii ymmärtämään sitä toistakin puolta. itseäni on helpottanut paljon.
Ei siitä sivustosta ole mitään hyötyä minulle kun asia on kääntynyt niin etten minäkään kelpaa,saati sitten lapsi.Ei perheelliselle miehelle sanoi hän,muuta vikaa ei kuulemma ollut.
Ero tuli,enkä sille mitään voi.
Kiitos Annika!
minäkin päädyin "sopueroon" tänä aamuna tai oikeastaan eilen illalla. Jatkuva epävarmuus, asioiden salailu ja viimetipassa suunnitelmien vaihtaminen syö ihmistä ja aiheuttaa ainakin minun sisälläni sellaisia tunnekuohuja, että ajattelin olevani onnellisempi yksin, kuin suhteessamme, vaikka siinä paljon hyvää olikin.
Kokemuksena suhde oli mielenkiintoinen ja rankka, mutta olen kiitollinen oppimistani asioista. Pohdin itsekin kuvioitamme varmasti vielä pitkään ja ikävöin yhteisiä hyviä hetkiä lasten kanssa. M