Haluaisin vain tietää? Olen itse 6-vuotiaan pojan kanssa ollut yksin alusta asti, kunnes tapasin itseäni nuoremman miehen ja huomasin, että voisin löytää sittenkin vielä jonkun. Mutta ihmiset eivät tunnu hyväksyvän sitä. Mieheltäni kysellään ja päivitellään saisithan lapsettomankin, esim mut. Etkö tajua, et se hakee vain sust elättäjää. Sulla ois mahollisuus myöhemminki niit lapsii hommata, ja viäpä omia.
Ja jos satun seuraamaan tv:stä chattejä niin siellä yh kritisoidaan koko ajan. Mitä ihmeellisimmistä syistä Emme me ole sen kummempia kuin muutkaan.
Mitä teillä on yh vastaan? En mä valinnu tulla yh. Olin ollut mieheni kanssa yhdessä jo pari vuotta. Halusimme molemmat sen lapsen ja jätimme ehkäisyn pois. Kaksi keskenmenoa käytiin läpi, kunnes tärppäsi. Loppuraskaudesta mies lähti kävelemään. Sanoi haluavansa sittenkin vielä mennä. Annoin mennä. Kun poika oli syntynyt hän halusi isäksi. Otin hänet takaisin olihan hän isä. Mutta muuttuneena. Hän ryyppäsi ja joi. Oli aina pois kotoa. Kävi vieraissa. Kaikki rahansa laittoi viinaan ja naisiin. Kokeili huumeita ja alkoi hakkaamaan, koska mä nainen kävin vieraissa... Siis 3 kk ikäisen lapsen äiti join ja kävin vieraissa. Alkoi hakkaamaan. Lopulta en enää jaksanut ja erosin. Muutin erilleen, jopa eri paikkakunnalle, mutta mies tuli perässä. Murtautui asuntooni ja hakkasi mut sairaalaan.
On myös muita syitä miksi tulla yh. Puolison kuolema, toisen vanhemman nuoruuden kaipuu, jota ikävä kyllä tahtoo tulla nk. teinivanhemmille. En kuitenkaan sano ettei teini vanhemmat olisi hyviä, itsekkin sellainen taidan olla. On myös naisia jotka tietoisesti alkavat yh, mitä en hyväksy, mutta tarinansa ja syynsä heilläkin.
Kysyn tätä ihan siksi, että ainakin mä kaipasin yksinolon aikoina vierelleni miestä. En elättäjäksi vaan ihmiseksi jonka kanssa helliä, halata, suudella, lähelle, jakamaan arjen pieniä ja suuria iloja, puhumaan kuin kaksi rakastavaista vain voi tehdä. Olihan mulla lapsi jota helliä ja halia ja jonka kanssa leikkiä. Ja ystävii joiden kanssa puhua, mutta ei ne ole sama asia kuin se yksi rakas ihminen, jonka kanssa voi välillä vähän riidelläkkin.
Nyt kun seurustelen, en vaadi miestäni isäksi. Hän saa itse päättää miksi lapseni häntä kutsuu. Olen vain pyytänyt olemaan miehen mallina ja opettaa hänelle ne poikien/miesten väliset jutut, joista naiset ei mukamas tiä mitää. En vaadi hänen rahojaan, sillä saan elatusmaksuja. En ole koskaan edes pyytänyt, mutta kuitenkin hän jakaa elämänsä meidän kanssamme ja rahansa. Jos pojalta jotain puuttuu eikä mulla ole varaa, jos hän katsoo sen tärkeäksi hän sen ostaa. Sanoo vain että teenhän mäkin kotityöt, ruokin hänet joka päivä ja pesen vaatteet.
Eniten yllätystä tuotti se, että hän on nuori mies. Joka tarttui hetkeen ilman ennakkoluuloja. Toisin kun taas vanhemmat miehet olivat heti tuomitsemassa. Ja naiset joilla ei ole vielä lapsia, jos edes haluavatkaan. Sekä kumma kyllä naiset, joilla on lapsia, mutta he tuomitsevat koska äiti onkin ollut nuori.
Entäs isät jotka, ovat nuoria tai vanhoja? Miksei heitä kritisoida samalla antaumuksella kuin naisia.
Kaikilla on tarinansa. Emmekö voisi elää ja antaa muidenkin elää?
Ja jos satun seuraamaan tv:stä chattejä niin siellä yh kritisoidaan koko ajan. Mitä ihmeellisimmistä syistä Emme me ole sen kummempia kuin muutkaan.
Mitä teillä on yh vastaan? En mä valinnu tulla yh. Olin ollut mieheni kanssa yhdessä jo pari vuotta. Halusimme molemmat sen lapsen ja jätimme ehkäisyn pois. Kaksi keskenmenoa käytiin läpi, kunnes tärppäsi. Loppuraskaudesta mies lähti kävelemään. Sanoi haluavansa sittenkin vielä mennä. Annoin mennä. Kun poika oli syntynyt hän halusi isäksi. Otin hänet takaisin olihan hän isä. Mutta muuttuneena. Hän ryyppäsi ja joi. Oli aina pois kotoa. Kävi vieraissa. Kaikki rahansa laittoi viinaan ja naisiin. Kokeili huumeita ja alkoi hakkaamaan, koska mä nainen kävin vieraissa... Siis 3 kk ikäisen lapsen äiti join ja kävin vieraissa. Alkoi hakkaamaan. Lopulta en enää jaksanut ja erosin. Muutin erilleen, jopa eri paikkakunnalle, mutta mies tuli perässä. Murtautui asuntooni ja hakkasi mut sairaalaan.
On myös muita syitä miksi tulla yh. Puolison kuolema, toisen vanhemman nuoruuden kaipuu, jota ikävä kyllä tahtoo tulla nk. teinivanhemmille. En kuitenkaan sano ettei teini vanhemmat olisi hyviä, itsekkin sellainen taidan olla. On myös naisia jotka tietoisesti alkavat yh, mitä en hyväksy, mutta tarinansa ja syynsä heilläkin.
Kysyn tätä ihan siksi, että ainakin mä kaipasin yksinolon aikoina vierelleni miestä. En elättäjäksi vaan ihmiseksi jonka kanssa helliä, halata, suudella, lähelle, jakamaan arjen pieniä ja suuria iloja, puhumaan kuin kaksi rakastavaista vain voi tehdä. Olihan mulla lapsi jota helliä ja halia ja jonka kanssa leikkiä. Ja ystävii joiden kanssa puhua, mutta ei ne ole sama asia kuin se yksi rakas ihminen, jonka kanssa voi välillä vähän riidelläkkin.
Nyt kun seurustelen, en vaadi miestäni isäksi. Hän saa itse päättää miksi lapseni häntä kutsuu. Olen vain pyytänyt olemaan miehen mallina ja opettaa hänelle ne poikien/miesten väliset jutut, joista naiset ei mukamas tiä mitää. En vaadi hänen rahojaan, sillä saan elatusmaksuja. En ole koskaan edes pyytänyt, mutta kuitenkin hän jakaa elämänsä meidän kanssamme ja rahansa. Jos pojalta jotain puuttuu eikä mulla ole varaa, jos hän katsoo sen tärkeäksi hän sen ostaa. Sanoo vain että teenhän mäkin kotityöt, ruokin hänet joka päivä ja pesen vaatteet.
Eniten yllätystä tuotti se, että hän on nuori mies. Joka tarttui hetkeen ilman ennakkoluuloja. Toisin kun taas vanhemmat miehet olivat heti tuomitsemassa. Ja naiset joilla ei ole vielä lapsia, jos edes haluavatkaan. Sekä kumma kyllä naiset, joilla on lapsia, mutta he tuomitsevat koska äiti onkin ollut nuori.
Entäs isät jotka, ovat nuoria tai vanhoja? Miksei heitä kritisoida samalla antaumuksella kuin naisia.
Kaikilla on tarinansa. Emmekö voisi elää ja antaa muidenkin elää?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ihan mahdotonta on elää sovussa kaikkien kanssa, jospa siis itsensä. Jos joku näyttää tyhmyytensä tuomitsemalla, niin älä siitä häkelly. Et sä sille voi mitään, eikä haukkuva koira pure. Eletään me yhät omaa elämäämme kiinnittämättä liiaksi huomiota toisten mielipiteisiin. Itsehän me olemme elämästämme vastuussa, ei ne ketkä katsoo ja arvostelee päältäpäin.
Fiksu kommentti. Ja siitä tulikin mieleen toinen juttu: miksi niiden muiden pitäisi ymmärtää tai hyväksyä minun ratkaisuni? Eikö se ole yhdentekevää mitä muut ajattelee tai ajatteleeko mitään? Minä itse tiedän syyt ja seuraukset; minä tiedän totuuden omasta elämästäni ja se riittää.
yh vaan meillä on yhteishuoltajuus,mutta olen törmännyt siihen et kun on lapsi niin kiinnostus lopahtaa siihen vaikka lapsi ei minun luonani asu.
ei se niin helppoa ole uutta puolisoa löytää toisellakaan osapuolella. Luulisin et kuitenkin helpompaa kuin yksinhuoltajalla.