Kun miettii elämää taaksepäin,viimeinen 20 vuotta tuntuu melko lyhyeltä ajalta.30 vuotiaana sitä ajatteli, että 50-ikävuoteen on vielä hirveän pitkä aika.Elämässä on jo ollut kaikenlaisia aikoja. Jos leikitään ajatuksilla, niin millainen on ollut elämäsi "pisin vuosi" entä"lyhyin"?
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Se yheksän kuukautta, ku ootin esikoista, oli maailman pisin - ja kaikki vuodet siitä ettiippäi, ovat olleet maailman lyhyin 20 vuotta =)
Siis se vanha sanonta "odottavan aika on pitkä" pitää paikkansa. Niin minunkin mielestäni. Elämäni pisimpiin vuosiin kuuluu pakkotahtinen suorituspalkkatyö tehtaassa. Se oli ainoa mahdollisuus saada kunnollinen asunto.Vihasin työtä, mutta sain edullisen työsuhdeasunnon.Altistuin kemiallisille aineille. Nuorena luuli olevansa lähes kuolematon....
Eipä jaksa muistaa jotain yksittäsitä vuotta, mutta totta että taaksepäin katsottuna aika tuntuu lyhyeltä...
Jaa, ihan tutkittu on, että pisimmät vuodet sijoittuvat elämän alkuun ja lyhimmät sen loppuun.
Ihmisiltähän voi kysyä, koska heidän mielestään on kulunut vaikkapa minuutti, kelloon katsomatta. Nuoremmat kuvittelevat sen kuluneen nopeammin kuin onkaan, vanhemmilta minuutit karkaavat...
Jos se on tutkittu juttu, niin kannattaa opetella uusi kieli:D Mulle riittää aluksi jos opettelen englantia. Mulla on ollut ihan ummikko Englantilainen ystävä pariin otteeseen.Kaikki kielitaito on opittu heiltä. Briteiltä, onneksi. Joten uskallan hätäpaikan tullen puhua Englantia.Mieluummin olen kuuntelulinjalla. Kielioppi on hakusessa, mutta minulle opetettiin vain kielioppisäännöt, jotka on välttämättömiä.Pitää siis mennä alakouluun:D
Teillä perheellisillä on varmaankin elämässä merkkipaaluja, jotka säilyvät muita hetkiä kirkkaampana muistoissa, ja tuntuvat kuin äsken tapahtuneilta. Ehkä myös lasten kasvu ja arkielämän hanskassa pitäminen rytmittää aikaa.
Minulla kun ei ole lapsia, niin minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut pysyvää rytmiä elämässä. Olen asunut monilla paikkakunnilla ja minulla on työtodistuksiakin yli 20 kappaletta. Ammattejakin on useampia. Ehkä siksi vaikkapa ikä 30 v tuntuu kovin kaukaiselta, ja minä siinä ajassa milteipä joltain toiselta ihmiseltä. 40 v:kin tuntuu aika etäiseltä. 50-vuotissyntymäpäiviäkin vietti aika erilainen ihminen.
Jos nyt pisintä aika pitäis etsiä, niin se oli eräs opettajan työpaikka ankealla paikkakunnalla tuossa vuosituhannen vaihteen paikkeilla. Odotin toukokuuta jo syyslukukaudesta alkaen. Talvi tuntui loputtoman pitkältä kakulta lusittavaksi.
Nopeimmin aika kului1990-luvun puolen välin tienoilla, kun asuin 3 vuotta suurimman osan vuodesta mökillä. Yhtenä kesänä elelin muutaman kuukauden minimaalisin ihmiskontaktein. Ompelin, maalasin tauluja ja tein pieniä remonttihommia omaan tahtiini. Kävin yhden kerran bussilla kaupunkiasioilla. Valtatien bussipysäkillä seistessäni ohikiitävät autot tuntuivat suorastaan epätodellisilta ja agressivisiltakin. Kun palasin mörkökauteni päätteksi ihmisten ilmoille, minulla oli suorastaan euforinen fiilis, ja ihmisten puheen seuraaminen ja ymmärtäminen oli vaikeaa. Ihan kuin olisin ollut ufokaappauksen kohteena, ja aika olisi virrannut kaikkialla muualla, paitsi minun elämässäni.
Sen olen myös huomannut, että kun puuhapuhuri iskee ja aloittaa hommien paiskimisen heti aamusta täydellä teholla, niin puoleen päivään mennessä on tapahtunut valtavasti, ja oikein hämmästyttää, kun kello ei ole enempää. Jos on jotenkin väsynyt tai muuten vaan inpiksen puute, niin pelkkien perusvelvoitteiden hoitamiseen kuluu enemmän aikaa, ja viikot seuraavat toisiaan nopeammin. Ajan kokeminen on metka ilmiö.
Myös minä olen ollut yksinäisyydessä. Ei se ollut elämän tuhlaamista, vaikka joskus sitä olen pohtinutkin. "Tallella ikä elettynä" sanotaan. Opin senkin mitä sillä viisaudellla tarkoitetaan.Ja kello kannattaa laittaa soittamaan aamulla. Koko päivä menee pieleen jos nousee sängystä vasta 9 jälkeen. Joskus vaan niin väsyttää, eikä mikään huvita:(
Nyt mulla on ristiriitainen tilanne. Mulla on ollut Lapa-käsivarsi-kyynärpäälinja kipee usemman kuukauden. Henkisesti olis just nyt puuhapuhurin merkkejä ilmassa, ja käsi on nyt melkein kunnossa. Sain nimittäin toissapäivänä lapaani pari kortisonipiikkiä. Mulla on kaulavanne ja lepuutan kättäni kantositeessä. Tekis mieli tehdä kaikkee, mutta en oikein uskalla vielä. Olis yks pieni muuraustyökin odottamassa. Ajattelin tehdä sen Sunnuntaina ja niin, että käsittelen kahitiilejä ensisijaisesti vasemmalla kädellä ja käytän oikeata kättä laastin levittämiseen.
Taitaa nuo olkavarsi-lapaluu kivut olla meidän ikäisten vakiriesa. Sattuu joskus niin, että menee elämänhalu....
Arvauskeskuksessa näyttää olevan sellainen standardi, että kun potilas täyttää 50, niin mikä tahansa vaiva on ihan normaalia, eikä anna aihetta tarkempaan tutkimiseen. Lääkärit hymyilevät vaan ymmärtäväisesti, ja katsovat tilastoista yhteiskunnan kannalta halvimman hoitoratkaisun, jos sitäkään. No yksitysellä lääkäriasemalla sain vonkattua kortisonipiikit kahteen triggerpisteeseen. Tosin lääkäri ei tuntunut tietävän niiden tarkkaa sijaintia. Mikä parasta sain lähetteen fysioterapeutille. Arvauskeskuksesta sellaista lähetettä on turha kuvitella saavansa. Tää vaiva saa vielä kyytiä. Mä tulen nimittäin agressiiviseksi, jos mulla on joku paikka kipee.
Tää mun käsivarteni on hyvin pitkäaikainen juttu, eikä taustalla ole mitään työhön liittyvää yksipuolista kuormitusta tai hartiajännitystä. Kerroin tuolla Amerikan herttuan aloituksessa polkupyörätapaturmasta elokuussa 1985. Sen jälkeen nämä ongelmat alkoivat.
Autoimmuunisairauksiin erikoistunut työpaikkalääkärini löysi 1989 mun lapojen triggerpisteistä jotain sidekudosmylkyröitä ja täsmähoiti niitä kortisonipiikeiltä. Lapa-olka-käsilinajat olivat sen jälkeen kunnossa pitkään. Myöhemmät työpaikkalääkärini sanoivat, että sellaisia sidekudoskasvannaisia ei ole edes olemassa. Yhteen väliin pidin mehupaastoja ja sain sillä aina ongelmat kuriin vähintään puoleksi vuodeksi. Nykyään ei huvita paastoilla. Pahimmin tökkii toi kahvin jättäminen. Seuraavaksi kokeilen emäksistä suolakäärettä. Sekin panee happamia aineenvaihduntajätteitä liikkeelle. Olis mulla akupunktioneulojakin ja kartat, mutta omaan selkään ei oikein pysty tuikkimaan neuloja. Kyl tästä taas noustaan.
Olin kotiäitinä viisi vuotta ja se tuntuu nyt jälkeen päin aivan liian lyhyeltä - se oli elämäni onnellisinta ja merkityksellisintä aikaa koska elämälläni oli niin suuri tarkoitus ja olin niin tärkeä ihminen lapsilleni ja niin rakastettu. Toki olen sitä vieläkin mutta nyt vuode menevät vain tekemisen lomassa huimaa vauhtia ohi, ei ole enää sitä merkityksen tunnetta...
Meillä on mieheni kanssa hyvä ja pitkä avioliittto, yli 30 vuotta. Läheisyyttä ja seksiä on, joskaan ei koskaan olla puhuttu mitenkään henkevästi vaan arki on sujunut mutkattomastai. Nyt tuntuu, että elämä on vain ajan tappamista tai nätimmin sanottuna ajan kuluttamista; ei ole oiken merkitystä sillä mitä tekee ja miten.
Tämä on varmasti ihan yksilötason ongelma koska elämäni on suht helppoa nykyään ja en oikein löydä sitä punaista lankaa, joka tekisi elämän sellaiseksi, että kannattaisi sitä mitata jotenkin ajan kulussa. En tiedä, jotenkin aika vain lipuu ohi...
Nyt vierivät viikot liian nopeasti. Ei tahdo pysyä ajan kulun mukana ja energia ei riitä keskittymään juuri mihinkään vapaa ajalla. Olemme työyhteisössämme 30-63 ikävuoden haarukassa ja kaikilla sama sumussa kulkemisen tunne.
Huomaamattaan kuitenkin saa aikaan vaikka mitä.....
Pisin vuosi oli silloin kun heräsi ja huomasi ettei enää ollut mitään mieltä olla liitossa joka oli yhtä piinaa sille toiselle osapuolelle.
Läheisen rakkaan ihmisen menettäminen oli 1 pisimmistä vuosistani. Vaikka tuntui, ettei tapahdu mitään...aika pysähtyi...
Pisimpiä oli useita,niitä oli nuoruudessa jossa eli vain sitä hetkeä . Nämä nykyiset vuodet, jolloin on alkanut aikaa pohtimaan, kun on alkanut ajatella sen rajallisuutta , menevät huimaavaa vauhtia . Eikä tiedä mitä ehkä tapahtuu kun kuolemme, muuta kuin se kuolema, ei osaa arvioida miksi näin on.
Usein sanotaan että kuoleman läheisyys pistää miettimään elämää, toisaalta voisi ajatella mitä tapahtuisi jos kuolemaa ei miettisi ollenkaan muuna kuin yhtenä osana olemista, tai jos tietäisi olemisemme päämäärän ja jättäisi kaiken turhan pois, paranisiko elämänlaatu jo sillä.Paranisi. Näin "uskon". Kiintymys tuo kaihoa ja ikävää, varsinkin läheisiin, huolikin että pärjäävät hyvin ja saavat rakkautta, luopumisen tuska, kun ei tosiaan omista mitään loppujen lopuksi....
Taas meni moiseksi pohdinnaksi: Parasta oli elinvoimaiset vuodet ja lyhintä ne vähemmän elinvoimaiset.
Minua on "moitittu melankoliseksi ja alakuloiseksi, siis täällä.
Mikä kumma se on, kun ajattelee tulevaisuutta.
Seitenkymppisenä se miehen elämä on monesti ohi. Ei ole kun suuret puheet, jos joku jaksaa niitä kuunnella.
Eikä minulla ole siihen kun reilut kymmenen vuotta aikaa, ja se on lyhyt aika, vaikka onkin edessäpäin.
Ne lyhimmät vuodet on edessä. Pisimmät, jääköön nyt kirjoittamatta.
En nyt oikein osaa vastata tuohon, että millainen on ollut elämäni pisin/lyhyin vuosi. Sen sijaan voin todeta, että joskus 2v10kk voi tuntua ikuisuudelta, kun taas 28v5kk lyhyeltä ajalta. Oman elämäni ajanjaksoja.. :)
Olenko minä sinä vai sinä minä, hih? ;)
Jos tarkoitat minua:) Lue tuolta Teon "menen naimisiin" aiheesta pari kommenttia:)
Luin kommentit eilen, huvittivat lähinnä :)
Tänään emme niitä enää voi lukea..