mitä olen aiemmin tällä palstalla lukenut (ja paljon muiden ja omasta yksinäisyydestä oon tajunnut näiden tekstien kautta), on joku käsitys, että jos on kumppani tai seurustelee, ei voi olla yksinäinen. ja ihan yhtä lailla on tullut puhetta, että suhteessa voi olla yksinäinen, ja silloin iskee viestejä vastaan, ettei muka ole varaa valittaa yksinäisyydestä jne. ketään loukkaamatta.
olen reilu parikymppinen nainen ja ns mieheni takia laiminlyönyt ihmissuhteeni niin, ettei mulla enää ole kavereita. en syytä tästä miestäni, vaikka aikoinaan sille oli kova pala, kun mulla oli kavereita enemmän kuin sillä, kavereiden kanssa oleminen oli sen mielestä kuin pettämistä. johtui varmaan huonosta itsetunnosta, että puhun siitä paskaa seläntakana - ja sitä joskus tein, olin tyhmä itsekäs ääliö, mutta aika nuori silloin. suhde ja kaverit oli vaakakupissa, pidin kiinni molemmista, en tiennyt kummasta olisin valmis luopumaan, jos jommasta kummasta luopua pitäisi. kavereiden kanssa välit etääntyi, lopulta mies jätti, ja vaikka oli kavereita ja miehen kanssa suhde jatkui jonkinlaisena, on pitänyt oppia, että ainoa mikä pysyy, on minä (ja sinä kuka luet) itse. muuhun ei paljoa voi luottaa, turha siitä on katkeroitua ja valittaa, mutta niin se menee.
ajan kanssa kaverit jäi. yksi pikku narsistinen tyyppi onnistuu sotkemaan lapsuudesta asti kestäneet ystävyyssuhteet, kai sitä olisi pitänyt pysyä vahvana, mutta pistin välit poikki kaikkiin kun pää ei kestänyt. myöhemmin koko entinen kaveripiiri on hajonnut, aika selvästi ko tyypin myrkyttämänä. olisin ollut narsistisen tyypin uhri, jos olisin jäänyt roikkumaan porukkaan, mutta tärkeimmälle kaverilleni tein tylysti selväksi, ettei mua kiinnosta epäaito seura. se paras kaverini ei voinut ymmärtää, että tarkoitin vain yhtä tyyppiä, ja niin kai oli tarkoitukseni, masennus ajoi eroon kaikista ihmisistä.
yksinäisyys on osin oma vikani, oma luonne ja senhetkiset tilanteet (oon todella heittelevä kun sille päälle satun), on siihen ajaneet. en harmittele asiaa, uskon, että ne rakkaimmat, oikeat ystävät vielä palaa jos niitä on ikinä ollut (tuskaista kun muistaa numerot ulkoa ja humala osuu kohdalle......), ja että ilman kavereita oleminen kasvattaa mua. yksinäinen olin silloinkin, vielä yksinäisempi seurassa kuin yksin.
kaipaan vaan naispuolista seuraa. en todellakaan kaipaa kateutta, ainaista päästä->varpaisiin kyyläystä, painon ja farkkujen tuuman, syömisen ja liikunnan arviointia kuin se kaveripiirissäni oli (ja vaikka tiedän osan ihmisistä olevan terveempiä, pelkään silti, että silmät on vaaka ja mittanauha ja arvostellaan seläntakana), mutta tekisi oikeasti hyvää tavata joku naispuolinen ihminen, jonka kanssa voisi puhua mistä tahansa. pelkään ja vältän kyllä ihmisiin tutustumista, kerrostaloni samaan rappuun on muuttanut yksi ennestään tuttu muija, jonka kanssa mulla saattaisi löytyä jotain yhteistä, mutta esitän, etten tunne. kun koulussa joku yrittää tutustua, esitän tahallani, ettei mua kiinnosta tai olen kylmempi ja ilkeämpi kuin olen, saatan kesken toisen lauseen kävellä pois, vaikka oikeasti tahtoisin keskustella tai halata miten ihana se ihminen on. pelkään ihmisiä, koska saatan takertua ja katkeroitua kun ne "pettää" tai että satutan ihmisiä.
siksi aina (siis aina, joka ilta, monta tuntia) kun mieheni pelaa, ahmin tai vain sammun. en voi tehdä käsitöitä, koska teen myös sotkua enkä kestä kohdata halveksuntaa harrastuksiani kohtaan tai olen liian humalassa. se, jos nyt kirjoitan vähänkin lukukelpoista tekstiä ilman virheitä, on aika ihme. oon kyllä lopettanut ns "masennus"lääkkeet ja olo on virkistynyt, ja järki kulkee paremmin kuin aikoihin. tulee tarve vuodattaa, mutta kun huomaa, ettei ole ketään kuka kuuntelisi, isku on terävä muutaman kuukauden "hyvän olon" jälkeen. ihminen todella tarvitsee ystävää, jotain kelle kertoa mikä on.
mulla on vitutus ja ahdistus, koska oon lihonut, eikä ns mieheni katso mua ja panee mua vaatteet päällä. kun sanon, että mua loukkaa kun mua inhoaa niin, ettei voi katsoa, mutta silti voi panna, olen narsisti. narsistisuutta en kiellä, mutten kyllä käytä hyväksikään. asian myöntäminen saattaa vesittää koko muutenkin kusisen tekstin. kaipaisin vain ystävää, jonka kanssa jakaa asioita.
pointtini on, että suhteessa (tai "suhteessa") voi olla yksinäinen, yksinäisempi kuin ilman suhdetta. muutettuani osittain ns mieheni luo, olen ollut entistä yksinäisempi, mun elämä (käsityöt, oma mielikuvitusmaailma...) eivät tähän asuntoon mahtuneet, pikkuhiljaa suuri osa musta vaipui horrokseen. älkää hyvät ihmiset antako kenenkään kuolettaa omaa, kaunista, rikasta sisintänne, koska ilman sitä teille ei valitettavasti paljoa jää.
ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun...
voi yksinäisen mieLen viedä marraskuu.
olen reilu parikymppinen nainen ja ns mieheni takia laiminlyönyt ihmissuhteeni niin, ettei mulla enää ole kavereita. en syytä tästä miestäni, vaikka aikoinaan sille oli kova pala, kun mulla oli kavereita enemmän kuin sillä, kavereiden kanssa oleminen oli sen mielestä kuin pettämistä. johtui varmaan huonosta itsetunnosta, että puhun siitä paskaa seläntakana - ja sitä joskus tein, olin tyhmä itsekäs ääliö, mutta aika nuori silloin. suhde ja kaverit oli vaakakupissa, pidin kiinni molemmista, en tiennyt kummasta olisin valmis luopumaan, jos jommasta kummasta luopua pitäisi. kavereiden kanssa välit etääntyi, lopulta mies jätti, ja vaikka oli kavereita ja miehen kanssa suhde jatkui jonkinlaisena, on pitänyt oppia, että ainoa mikä pysyy, on minä (ja sinä kuka luet) itse. muuhun ei paljoa voi luottaa, turha siitä on katkeroitua ja valittaa, mutta niin se menee.
ajan kanssa kaverit jäi. yksi pikku narsistinen tyyppi onnistuu sotkemaan lapsuudesta asti kestäneet ystävyyssuhteet, kai sitä olisi pitänyt pysyä vahvana, mutta pistin välit poikki kaikkiin kun pää ei kestänyt. myöhemmin koko entinen kaveripiiri on hajonnut, aika selvästi ko tyypin myrkyttämänä. olisin ollut narsistisen tyypin uhri, jos olisin jäänyt roikkumaan porukkaan, mutta tärkeimmälle kaverilleni tein tylysti selväksi, ettei mua kiinnosta epäaito seura. se paras kaverini ei voinut ymmärtää, että tarkoitin vain yhtä tyyppiä, ja niin kai oli tarkoitukseni, masennus ajoi eroon kaikista ihmisistä.
yksinäisyys on osin oma vikani, oma luonne ja senhetkiset tilanteet (oon todella heittelevä kun sille päälle satun), on siihen ajaneet. en harmittele asiaa, uskon, että ne rakkaimmat, oikeat ystävät vielä palaa jos niitä on ikinä ollut (tuskaista kun muistaa numerot ulkoa ja humala osuu kohdalle......), ja että ilman kavereita oleminen kasvattaa mua. yksinäinen olin silloinkin, vielä yksinäisempi seurassa kuin yksin.
kaipaan vaan naispuolista seuraa. en todellakaan kaipaa kateutta, ainaista päästä->varpaisiin kyyläystä, painon ja farkkujen tuuman, syömisen ja liikunnan arviointia kuin se kaveripiirissäni oli (ja vaikka tiedän osan ihmisistä olevan terveempiä, pelkään silti, että silmät on vaaka ja mittanauha ja arvostellaan seläntakana), mutta tekisi oikeasti hyvää tavata joku naispuolinen ihminen, jonka kanssa voisi puhua mistä tahansa. pelkään ja vältän kyllä ihmisiin tutustumista, kerrostaloni samaan rappuun on muuttanut yksi ennestään tuttu muija, jonka kanssa mulla saattaisi löytyä jotain yhteistä, mutta esitän, etten tunne. kun koulussa joku yrittää tutustua, esitän tahallani, ettei mua kiinnosta tai olen kylmempi ja ilkeämpi kuin olen, saatan kesken toisen lauseen kävellä pois, vaikka oikeasti tahtoisin keskustella tai halata miten ihana se ihminen on. pelkään ihmisiä, koska saatan takertua ja katkeroitua kun ne "pettää" tai että satutan ihmisiä.
siksi aina (siis aina, joka ilta, monta tuntia) kun mieheni pelaa, ahmin tai vain sammun. en voi tehdä käsitöitä, koska teen myös sotkua enkä kestä kohdata halveksuntaa harrastuksiani kohtaan tai olen liian humalassa. se, jos nyt kirjoitan vähänkin lukukelpoista tekstiä ilman virheitä, on aika ihme. oon kyllä lopettanut ns "masennus"lääkkeet ja olo on virkistynyt, ja järki kulkee paremmin kuin aikoihin. tulee tarve vuodattaa, mutta kun huomaa, ettei ole ketään kuka kuuntelisi, isku on terävä muutaman kuukauden "hyvän olon" jälkeen. ihminen todella tarvitsee ystävää, jotain kelle kertoa mikä on.
mulla on vitutus ja ahdistus, koska oon lihonut, eikä ns mieheni katso mua ja panee mua vaatteet päällä. kun sanon, että mua loukkaa kun mua inhoaa niin, ettei voi katsoa, mutta silti voi panna, olen narsisti. narsistisuutta en kiellä, mutten kyllä käytä hyväksikään. asian myöntäminen saattaa vesittää koko muutenkin kusisen tekstin. kaipaisin vain ystävää, jonka kanssa jakaa asioita.
pointtini on, että suhteessa (tai "suhteessa") voi olla yksinäinen, yksinäisempi kuin ilman suhdetta. muutettuani osittain ns mieheni luo, olen ollut entistä yksinäisempi, mun elämä (käsityöt, oma mielikuvitusmaailma...) eivät tähän asuntoon mahtuneet, pikkuhiljaa suuri osa musta vaipui horrokseen. älkää hyvät ihmiset antako kenenkään kuolettaa omaa, kaunista, rikasta sisintänne, koska ilman sitä teille ei valitettavasti paljoa jää.
ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun...
voi yksinäisen mieLen viedä marraskuu.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.