Olen syksyn aikana pohtinut omaa elämäntilannettani ja sitä, miten jäin yksin. Päädyin siihen, että suurin syy yksinäisyyteeni on se, etten vain yksinkertaisesti ymmärrä ihmisiä. Mulla ei ole mitään samaa muiden ihmisten kanssa enkä ikinä pääse samalla aallonpituudelle. Tuntuu vaan, että oon tullu jostain vieraalta planeetalta robottien keskelle.
En jaksais olla aina yksin, vaikka nautinkin paljon omasta rauhasta. Ongelmana on vaan se, että ihmisten seurassa oleminen on mulle lopulta pelkkää teeskentelyä enkä saa siitä yhtään mitään. Seurassa nyökyttelen vaan ja koetan keskustella samoista asioista, vaikka ne ei kiinnosta yhtään. Bileissäkin käyn, vaikka alkoholin käyttö ei kiinnosta. Opiskelukaan ei oikeen jaksa innostaa, koska en ole löytänyt kiinnostavaa alaa, mistä voisi tulla järkevä ammatti.
Piti taas vaan purkaa, kun tuntuu, että mun naaman on jäänyt semmonen hirveen vääristynyt tekohymy kaikesta teeskentelystä ihmisten keskellä.
En jaksais olla aina yksin, vaikka nautinkin paljon omasta rauhasta. Ongelmana on vaan se, että ihmisten seurassa oleminen on mulle lopulta pelkkää teeskentelyä enkä saa siitä yhtään mitään. Seurassa nyökyttelen vaan ja koetan keskustella samoista asioista, vaikka ne ei kiinnosta yhtään. Bileissäkin käyn, vaikka alkoholin käyttö ei kiinnosta. Opiskelukaan ei oikeen jaksa innostaa, koska en ole löytänyt kiinnostavaa alaa, mistä voisi tulla järkevä ammatti.
Piti taas vaan purkaa, kun tuntuu, että mun naaman on jäänyt semmonen hirveen vääristynyt tekohymy kaikesta teeskentelystä ihmisten keskellä.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Tekohymyn ottaminenkin käy vaan vaikeemmaks, koska miks?
Oon varsinainen ilonpilaaja.. arjen pienet ilot ei vaan kiinnosta.
T: Sitä varsinaista masennusta odottava.. (kerran käyty, miksei uudestaan, nyt kun ei se ilottomuuskaan tuu niin uutena.)
Ps. niin kauan kun esität että kaikki on okei, ei tuu kukaan ihmettelemään, mikä sua vaivaa? Huolehtivaisimmat keksii kaiken maailman työstressit ja parisuhdeongelmat. Jos löytyy syy, löytyy ratkasu. Niinpä.
Älä teeskentele. Kyllä sä jotain siitä seurasta saat jos kerran haluut seurassa olla. Elämä vaan nyt ei oo niin mahtavaa kuin telkusta vois päätellä. Aika miedoista asioista tässä täytyy valita mitä tekee.
Niin no, mikä sitten on fiksuinta jos seura ei oikeastaan kiinnosta muttei yksinkään haluaisi aina olla... Ei välttämättä ole paras jäädä yksin liian pitkäksi aikaa. Toi asenne ei pienestä muutu ja jos muuttuu niin mihin suuntaan? Jos on aina yksin, niin seuraan palaaminen voi olla hemmetin vaikeata.
Ko. henkilö ei välttämättä (näin sen ymmärtäisin) kaipaa mitään ihmeellistä sinänsä elämäänsä. Saaattaa pistää mielen alas kun missä ikinä onkin, tuntuu ettei ole "oikeassa paikassa"..
Olisi aivan mahtavaa olla pinnallinen ******!:D (mut en oo)
Minulla taas on se, etten osaa sanoa mitään, jos joku alkaa jutskaamaan kanssani. Kun ei ole mitään sanottavaa. En ymmärrä mistä porukat repivät keskustelunaiheita. Kiinnostaako heitä oikeasti tuleva sää, tai ihan mikä tahansa, mitä joku ikinä keksii aiheeksi. Tuollaisissa tilanteissa tunnen oloni hyvin kiusalliseksi. Voisin kyllä kuunnella muiden juttuja, mutta he rupeavat ihmettelemään, kun en sano mitään. Aina pitäisi keksiä jokin väkinäinen kommentti, tai vedellä väliin jotain: aha, juu, näin on, jne. Kyllähän minultakin juttua tulee, kun vaan puhutaan jostain, mikä puhututtaa. En ymmärrä, miksi pitäisi puhua, jos ei ole mitään sanottavaa? Kaikennäköistä turhanpäiväistä small talkia.
Eikä muilla muutenkaan tunnu olevan samanlaisia intressejä, kuin minulla. Minulla ei ole mielenkiintoa ryypiskellä ja sikailla, toisin sanoen bilettää, mikä tuntuu olevan se ainut vaihtoehto, jos vähänkin on vapaata aikaa. Teininäkään ei natsannut kenenkään kanssa, ja nyt kuilu on vieläkin syvempi, kun muut ovat siihen päälle vielä aikuistuneet. Minä olen edelleenkin vain minä.
Ehkä olemme lievästi autistisia ihmetellessämme että miten muut ihmiset voi jauhaa jotain paskaa, ns. sall-talkia. Itsehän kiinnitän huomiota aina vain olennaisiin asioihin eikä mikään turha haihattelu jaksa kiinnostaa. Autismi selittäisi hyvin miksi viihdyn yksin, ihmisten kanssa pitempään olo rasittaa henkisesti ja tästä syystä esim. intissä meinasi levetä pää, kun ei ollut yhtään omaa rauhaa.
Veljelläni on todettu autismi ja eipä hänelläkään kavereita ole, päälle 2-kymppisenä vieläkin pelailee vanhoja pelejä vanhempien huonenaapurina. Onhan itselläkin noita ihme pakkomielteitä, kuten jos näen iltaisin sohvalla makoillessani sukissa nöyhtäpalloja niin ne on ihan pakko noukkia pois ja sitten havahdun kun aikaa on hommassa yhtäkkiä kulunut joku tunti ja teeveessä pyörivä leffa mennyt täysin ohi. Ja auta armias jos vessassa näen että kamman hampaissa on hiuksista kertynyttä töhnää, ne on ihan pakko raaputella pois jollain tikulla. Monesti miettinyt ettei tämä aivan normaalia taida olla, hoh.
Normaalia tai ei, jonkun mielestä sellainen voi olla todella viehättävää. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan ole tylsää harmaata massaa.
noh. toiset vaan on syntynyt kaivamaan vaikkua napareijästä, kukin tavallaan. jos ei ketään vahingoita niin antaa palaa frank. niin kauan kun on omat asiat suht koht kunnossa niin siitä vaan antaa palaa antumuksella. :D
Mä oon kans miettinyt, että oonkohan autisti, siis jotenkin lievästi. Aspergeri tai joku perspurgeri. Yleensä kaikki sanoo, että oon outo, mutta omasta mielestä olen normaali :)
Huumorintajua on, vaikka sekin on kai outoa, eikä sitä ymmärretä. Rakastan rutiineja ja kaikki suunnitelmien muutokset ja muutokset muutenkin elämässä ottaa koville. Myös keskittyminen on vaikeaa, pitäis saada ihan omassa rauhassa tehdä asioita. Se on vaikeuttanut työelämässä pärjäämistä.
Mun on vaikea myös välillä osata keskustella ihmisten kanssa. Ja tuntuu, etten ymmärrä aina tätä ihmisyyttä. Ihan kuin eläisin jossain vieraassa kulttuurissa, jonka tavat ja säännöt on mulle vieraita. Lapsena en tuntenut näin, mutta joskus yläaste/lukioiässä aloin huomaamaan, että olen erilainen. Silloin myös aloin vieraantumaan kavereista. Tai jotenkin mut jätettiin ulkopuolelle. En ilmeisesti ollut tarpeeksi kolea tyyppi, en alkanut tupakoimaan tai kapinoimaan kuten muut.
Tuntuu, että musta huokuu joku outo juttu, mikä karkoittaa ihmiset pois. Huom. pesen hampaat ja käytän deodoranttia.
Olisi kiva tavata kaltaisiani ihmisiä ja nähdä tulenko heidänkään kanssa juttuun.
Mun ongelma on se että ymmärrän ihmisiä ihan liian hyvin.
Minä kans ymmärrän melkei kaikkia ihmisiä että miltä tuntuu olla ja miks joku ihminen käyttäytyy sillä lailla. Se vituttaa aikalailla ei pysty elää omaa elämää ku aina pitää sääliä muita heikompia.
Mutta oikeesti sun ongelma johtuu siitä että oot koulukiusattu ja muut onjyränny sut ja ne on luonu sun päähä semmosen mielikuvan et sä oot alhane paska ja sun pitää vaa miettiä muitten elämää koska ne on ylempiä ja tärkeempiä.
Ohoh, kylläpäs hihitytti tuo persburger, autistista ehkä..mutta niin, tuttua asiaa. Muut pitävät outona, itse itseäni ihan suht normaalina, tiedä sitten, miten pitäisi olla, jotta sulautuisi joukkoon.
Töissä yrittää olla niin kuin muutkin, ja odottaa, että pääsee kotiin olemaan yksin ja toivoo, ettei kukaan ehdota päivän päätteeksi yhteistä oluthetkeä. Ystävän synttäreille menen sopivasti myöhässä, jotta aikaa siellä oloon olisi vähemmän. Katselen kun muut juttelevat ja pyrin välillä sanomaan edes jotain, jottei minua taas kerran pidettäisi outona.
Tunnen itseni ulkopuoliseksi ja useimmiten kiinnostuneen esittäminen on niin kuormittavaa, että kotiin mennessäni olen ihan uupunut.
Yleiseen normiin kuuluu olla sosiaalinen ja siksi kai monet edes yrittävät olla kontaktissa toiseen. Myös lopullinen yksin jäämisen ja leimautumisen pelko saa minutkin pitämään yhteyttä ystäviini edes joskus, edes puhelimella.
Kyse ei ole siis siitä, ettenkö välittäisi ja rakastaisi. Yksin ja oman pään sisällä vaan on jotenkin paljon turvallisempaa. Siellä ei tarvitse huolehtia, tulenko ymmärretyksi, ymmärränkö minä muita, tai että loukkaanko vahingossa jotain, tai saanko aikaan outoja katseita.
Ja kyllä, ne muutokset elämässä.. hämmentävän vaikeita ja ahdistavia.
Tuttua juttua täälläkin päin kaikki aiemmat kirjoitukset. Yksin on vaan niin paljon helpompaa. Kyllä sisarusten (jotka samaa ikäluokkaa) kanssa vietetty aika on ihan yhtä mukavaa melkein kuin yksin vietetty aika. Johtuneeko siitä sitten että heidän seurassa voi täysin vapautuneesti olla... Kavereidenn seurassa tuntuu että tarvis koko ajan olla jotain puhuttavaa ja sellaista pakkopulla kuulumisten vaihtoa,kerta toisensa jälkeen... Nykyään en jaksa kun muutaman kerran kuukaudessa käydä kahvittelemassa kavereiden luona. Välillä tuntuu että muut ajattelee että on omituinen kun ei pidä yhteyttä useammin ,mutta minkäs teet kun ei vaan kiinnosta... Erakkona olo on nykypäivänä vähän niinkuin rikos vissiin kait,siltä se vähän välillä tuntuu :)
Mä en osaa enää olla niiden sisarustenkaan seurassa ollenkaan niin vapaasti kuin ennen. Se tuo omat syyllisyyden tunteensa, ihan kuin rikkoisin suhteet pikkuhiljaa vain koska en jaksa olla niin kuin ennen.:/ Mutta olenpahan löytänyt uuden paikan jossa voi olla vähän eri tavalla oma itsensä (sopii paremmin "nykyiseen minään").
Niin, kyllä tuntuu siltä, että erakkona on ainakin omituista, olen sen huomannut. Työelämässä 40 vuotta olin työpaikassa jossa koko ajan tein "tiimityötä" 20 henkilön kanssa, tosin nämä muut tekivät vuorotyötä niin ei oltu koko aikaa kaikkien kanssa ydhessä. Inhosin semmoista, palkka oli kuitenkin niin hyyvä ja muut olosuhteet, että olin siellä sitkeästi. Eläkkeelle päästyäni muutin oitis pois kaupungista ja asun nyt yksin in the middle of nowhere, tai on 2 kissaa myös. Aijai kun on mukavaa. Olen täällä ollut jo viisi vuotta, kauppaan lähtö suututtaa, siellä on ehkä kerran viikossa käytävä. Ystäväni, tuttavani kaupungissa eivät ymmärrä tämmöistä, soitellaan kyllä, tai yleensä he soittavat ja muistavat joka kerta ihmetellä miten mä nyt täällä elelen ja aina vaan. Joskus joku tulee käymään "ettei sun tarttis niin yksin täällä olla", aika vitsikästä kun just niin haluan olla. Ei sitä kyllä kukaan näy ymmärtävän. Olen siis omituinen.
Kuulostaa kivalta. Kunhan tästä pääsen eläkkeelle niin suunnittelen samanlaista meininkiä. Saan kans kohtalaista palkkaa niin eiköhän sillä eläkkeellä elele siellä in the middle of nowhere, Kauppaan ( siis ruokakauppaan, muualla en käy) lähtö on ärsyttävää täällä stadissakin.
Omituisena on mukavaa.
Opettele snaomaan oma mielipiteesi ja että sillen ota asioista selvää niin tiedät jostain jotain ja voit keskustellä että silleen.
Small talk ja small talk. Paskan marjat! Useimpien ihmisten intressinä on pettäminen. He loukkaavat heikompia, pitävät ystävyyttä vitsinä ja keskittyvät ainoastaan alapäähän. Seksin kyllästämässä maailmassa ihmiset pyrkivät mahdottomuuksiin, joka tosin on vain yksi heidän keinoistaan vältellä itsenäistä ajattelua. Heidän alhaisuuttaan korostaa se, että he ostavat aatteensa ahneilta suurfirmoilta sen sijaan, että kysyisivät itseltään mikä todella on arvokasta.
Orgasmin tavoittelulla yritetään kiertää asioiden mutkikkuus, vaikka seksi jäisikin hinkkaamisen tasolle. Luulevat olevansa hyviäkin seksin harrastajia, vaan missäs se orkku viipyy? Luulevat tietävänsä enemmän kuin oikeasti tietävät. Ja sitten kaikki ratkaistaan riidoilla, kun edes omia defenssejä ei tunneta eikä haluta tuntea. Ihmisten vika on siinä, että he haluavat ja teesekentelevät osaajaa osaamatta oikeasti yhtään mitään. Ei seksi ole mikään tieteestä erotettava ihme, vaan limakalvojen ja autonomisen hermoston yhteispeliä. Jos jompaa kumpaa ahistaa, homma ei vaan toimi, piste.
Ja vaikka näille idiooteille pitää kyllästymiseen asti paasata valehtelun haitoista, ei mikään muutu, koska psykologiset mekanismit sekoittavat aina kaiken. Eli rakastetaan vaimonhakkaajia ja vielä kehdataan huudella lutkamarsseissa. Jos parisuhteet perustuisivat edes yhteen järjellisesti kannatettavaan ominaisuuteen ihmisessä, yrittäisin toki. Mutta kun heille näyttää olevan tärkeintä loukata mitä tahansa tieteellisiin faktoihin perustuvia arvoja, en aio yrittääkään.
Sanovat, ettei rakkautta ohjaa järki, mutta kuitenkin neuvotaan olemaan "ystävällisiä." Pidetään tabuna parisuhteiden todellisia kuvioita ja otetaan seurusteluneuvot pilvilinnasta. Ja hyvin menee, kun nuori poika ihmettelee, missä vika. Selostetaan valheita eikä uskalleta ehdottaa pojalle sitä rantaleijonamachoilua, jolla naiset oikeasti isketään. Koko tämän itsensä valehteluun rakentavan systeemin vika on ihmisen kompleksisuudessa. Pitäisi suoraan sanoa pojalle että et kelpaa tuollaisena, sen sijaan, että myötäeläydytään isättömänä kasvaneen miehenalun neiteilyyn.
Pitäisi suoraan myöntää koko tämän vittumaisen epäreilun sukupuolijärjestelmän vittumainen olemus kaikkine raakuuksineen ja opastaa poikia SEN mukaan. Vihaan valehtelua, ja mielestäni kokemattomia miehiä kusetetaan rikokseen verrattavalla tavalla! Kaikkein pahinta on tämä turha ja haitallinen kohteliaisuus, jolla kaunistellaan viidakon lakeja.
Terv. Kaiken kokenut ja kokematta jättänyt autisti
Olemme omituista kansaa. Mikä meistä sitten tekee omituisisa! Se että kiinnitämme huomiomme vääriin seikkoihin. Välittömien ihmisten maailmassa ei kytätä ketään, ei edes itseä. Täällä suurin huolenaihe on siinä minkälaisen vaikutukesen tekee tai on tekemättä. Ajatelkaa maata missä ilmapiiri on hyväntehtoinen ja suopea, jokaisen on helppo hengittää ja olla vapaa itsekseen ja vapaa toisten seurassa. Tässä maassa niistä ihmisistä jotka viihtyvät elämässä tehdään omituisia ja keksitään jos jonkinlaisia diaknooseja. Ihmisten on oltava salavihaisia ja myrtyneitä ja jos he eivät sellaisia ole heistä tehdään sellaisia. Mutta : kukaan ei pääse sinun sisällesi sabotoimaan elämässä viihtymistä (kaikista vastoinkäymisistä huolimatta). Elämässä on juuri niin paljon kauneutta kun näet - tai rumuutta. Kauneutta on koko ihmeellinen luonto, myös ihmiset, silloin kun he ovat ihmisiä, eivätkä jonkun määrätyn kaavan mukaisia marionetteja.
En ymmärrä minäkään suurintaosaa ihmisistä mutta arvaas mitä? Löytyy aivan varmasti myös muita sinunkaltaisia, mutta on todella haastavaa löytää. Esim. Kun teit aloituksen tälle sivulle niin se on yksi askel eteenpäin. On turhaa teeskennellä ja olla vääränlaisessa seurassa joten kannattaa ottaa ihan jokapäiväiseksi missioksi se, että löytäisit samanhenkisiä ihmisiä. Listaa asioita mitkä ovat sun sydäntä lähellä ja etsi esim. Järjestöjä/foorumeita aluksi vaikka netistä ja siellä voi ehkä tutustua paremmin toisiin.
Oon huomannu että parhaiten tutustuu esim. Foorumeilla jossa keskustellaan "tärkeistä" asioista (smalltalk on hirveää) ja sitten yhtäkkiä huomaat että jonkun kanssa juttu sujuu niin hyvin että hänestä tuleekin ystävä. Ihan kuin itsestään.