Ihmisiä on vaikka kuinka. Kukaan ei minua varten. Miten se on mahdollista? Olen viisikymppinen mies. Varmasti kuiva ja tylsä tyyppi. Kukaan ei oikeasti välitä minusta. Olen kuin ilmaa kanssaihmisilleni. Jos saan osakseni joskus harvoin jotakin positiivista, niin en voi hyväksyä sitä, en ole ansainnut sitä. Olen rasite sukulaisille, työkavereille, kaikille. Teillä muilla olisi helpompaa, jos minua ei olisi. Yritän kyllä osallistua, mutta hengenheimolaisia ei vain tunnu osuvan kohdalle. Haluaisin vain nukkua, enkä herätä ollenkaan. En osaa seurustella kaljalasin avulla, en halua niin alhaista. Toivottavasti en herää aamulla, toivottavasti tämä itkuni on viimeinen. Olen kai jo menettänyt toivoni, elin väärin, valitsin väärin. Ehkä kuitenkin vielä pitäisi yrittää, kun ei koskaan tiedä, mitä nurkan takaa tulee vastaan. Ehkäpä taistelemma viimeiseen hengenvetoon!
Kaikkien ihmisten keskellä aivan yksin
YksinäisistäYksinäis
4261
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mistäpäin olet?
Alan lähestyä itsekin tuota ikää. Olen nyt 43-vuotias.
Nuorena sitä kuvitteli, että säilyy nuorena ikuisesti, mutta
ei enää. Aika kuluu yllättävän nopeasti.
Olen serustellut viimeksi 10 vuotta sitten.
En enää edes jaksa etsiä ketään, kun tuntuu,
ettei sitä kuitenkaan löydä.
Meneehän se elämä yksinkin, 23-vuotta vielä
eläkeikään.
Ei kannata antaa periksi. Ihmiset kaipaavat niin vaihtelevasti asioita. Kun on yksin kaipaa seuraa ja kun on seuraa kaipaa yksin. Itse olen tullut sellaiseen tulokseen että olla sinut itsensä kanssa on tärkeintä. Yrittää kaivaa sitä kautta tarkoitusta elämään. Sillä lopulta jokainen on perimmiltään yksin, synnyt yksin ja kuolet yksin. Näin maallisen vaelluksen kannalta tuntuu epäoikeudenmukaiselta, monimutkaiselta. Mitä lopulta ihminen kaipaakaan. Ihmeellisen paljon kyllä
Suomi on täynnä yksinäisiä ihmisiä. Olisiko kulttuuri edesauttamassa tätä asiaa.
Ja vaikka tämä nettimaailma voi helpottaa monia tuntemuksia, voi se se viedä
ihmisiä myös kauas toisista.
Revin itseni aamulla ylös, yöllinen matkakin oli vain heijastumaa eilisestä.
Rauhoittavaa musiikkia taloon tulvimaan ja jotakin puuhastamaan.
Kirjoituksesi olisi voinut olla kuin minun kynästäni, vaikka olenkin parikymmentä vuotta nuorempi. Päivät, kuukaudet ja vuodet lipuvat sormieni läpi, mistään ei jää jälkeä. Kuin veteen piirretty viiva.. Toivon, että tästä elämästä jäisi edes joitain mukavia muistoja. Etten kuolisi yhtä tuskaisena ja ahdistuneena kuin nyt olen. Olen yksinäinen ja irrallaan, jossain silti elää vielä toivonkipinä. Millä täytttää tämä sydämen tyhjyys tässä tyhjänpäiväisessä maailmassa. Unelmat romahtavat, usko häilyy. Mutta taistellaan, päivästä toiseen. Ehkä vielä..