....kuolemalle.
Onko teitä muita vastaavassa tilanteessa olevia palstalle kirjoittajia, jotka ovat joutuneet luopumaan yhden ja ainoan siskonsa seurasta kuoleman takia?
Vaikka itse olin jo yli neljäkymppinen, kun minua vanhempi siskoni kuoli vakavaan sairauteen vuosia sitten, niin silti olen edelleen sitä mieltä, että olkoonpa nyt mikä tahansa luoja tai kohtalon kova koura, mut se "jokin" Päällepäsmäri teki väärin. Niin monet kerrat olen kaivannut iso - siskoni seuraa, ja jutteluja maailman ja elämän asioistamme.
Myönnän senkin, että olen kateellinen niille naisille, joilla on siskonsa ja toisilla heistä vieläpä monta siskoa.
Minäkin olisin halunnut siskoni kanssa matkustella ja tavata kaikkinaisten tapahtumien ja ihan pelkästään perhekeskeisten seurustelujen merkeissä näinä menneinä vuosina, jolloin hän on ollut kuolleena ja kuopattuna hautaansa.
Onhan siellä hautuausmaalla kivi nimineen ja syntymäaikoineen painettuna ja kumpare, jonne voi viedä kynttilän ja kukkaiskimppuja, ja istuttaa kesäkukkia ja kanervia syksyisin, mutta vaikka siellä tulee kävästyä, ei se ole sama kuin että hän olisi täällä elävänä meidän kanssamme.
Sanonpahan vaan suoraan, että olen kateellinen esim. lähisukuni naispuolisille, koska heillä on omat siskonsa ja omat juttunsa heidän kanssaan.
Onneksi nyt vielä on noita veljiä sentään. Tärkeintä tietysti on oma perheeni, mieheni ja lapset, mutta silti kaipaan omaa siskoani. Erittäin kiitollinen olen, että minulla on pitkäaikainen ns. bestis naisystävä, ja sanoinkin hänelle siskoni kuoltua, että korvaisiko hän siskonikin pestiä, ja hän suostui, sillä hänellä ei taasen ole siskoa ikinä ollutkaan.
Onko teitä muita vastaavassa tilanteessa olevia palstalle kirjoittajia, jotka ovat joutuneet luopumaan yhden ja ainoan siskonsa seurasta kuoleman takia?
Vaikka itse olin jo yli neljäkymppinen, kun minua vanhempi siskoni kuoli vakavaan sairauteen vuosia sitten, niin silti olen edelleen sitä mieltä, että olkoonpa nyt mikä tahansa luoja tai kohtalon kova koura, mut se "jokin" Päällepäsmäri teki väärin. Niin monet kerrat olen kaivannut iso - siskoni seuraa, ja jutteluja maailman ja elämän asioistamme.
Myönnän senkin, että olen kateellinen niille naisille, joilla on siskonsa ja toisilla heistä vieläpä monta siskoa.
Minäkin olisin halunnut siskoni kanssa matkustella ja tavata kaikkinaisten tapahtumien ja ihan pelkästään perhekeskeisten seurustelujen merkeissä näinä menneinä vuosina, jolloin hän on ollut kuolleena ja kuopattuna hautaansa.
Onhan siellä hautuausmaalla kivi nimineen ja syntymäaikoineen painettuna ja kumpare, jonne voi viedä kynttilän ja kukkaiskimppuja, ja istuttaa kesäkukkia ja kanervia syksyisin, mutta vaikka siellä tulee kävästyä, ei se ole sama kuin että hän olisi täällä elävänä meidän kanssamme.
Sanonpahan vaan suoraan, että olen kateellinen esim. lähisukuni naispuolisille, koska heillä on omat siskonsa ja omat juttunsa heidän kanssaan.
Onneksi nyt vielä on noita veljiä sentään. Tärkeintä tietysti on oma perheeni, mieheni ja lapset, mutta silti kaipaan omaa siskoani. Erittäin kiitollinen olen, että minulla on pitkäaikainen ns. bestis naisystävä, ja sanoinkin hänelle siskoni kuoltua, että korvaisiko hän siskonikin pestiä, ja hän suostui, sillä hänellä ei taasen ole siskoa ikinä ollutkaan.
Vastaukset 11
Vanhimmat
minun menetykseni on hieman erilainen, sillä lapsena syntymätön veljeni kuoli. Vaikka hän ei ehtinytkään olla koskaan kanssamme, niin suru oli kuitenkin koko perheellä.
Mun ainoo veli kuoli katuväkivallan uhrina :(
Ei ole turvallista kaupungin kaduilla ja on syytä katsoa missä liikkuu...
Aika ikävä on veljeä välillä, vaikka siitä on aikaa.
Syyllinen ei saanut kuin aika lyhyen tuomion törkeästä kuolemantuottamuksesta
mutta hautajaiskulut se joutui maksamaan.
Osanottoni teille, jotka ootte menettäny sisaruksianne. Siskoni, joka on itseäni huomattavasti vanhempi, on aina ollut mulle tuki ja turva, äidin korvike ja paras ystävä. Ois kauheeta menettää hänet :(
Annas kun veikkaan. Molemmat kännissä, tuli känää ja veljes kaatu maahan ja löi päänsä tai jotain.
vit.tu ku voi olla empatiaankyvyttömiä ihmisiä olemassa!
Älä välitä noista "ei joka tolppa pystyssä"- kommentaareista; heitä tulee olemaan aina näillä keskustelupalstoilla mukana enempi tai vähempi.
Ymmärrän tunteesi ja kaipuusi :(
Itse olen menettänyt ainoan sisarukseni, ja samat tunteet pyörineet mielessäni. Tosin olen sinua paljon nuorempi, mutta asia on sama. Itse menetin myös monia muita läheisiä tapauksen myötä, sukulaisia ja ystäviä, jotka eivät osanneet suhtautua/käsitellä asiaa, joten kokivat helpommaksi ottaa etäisyyttä myös minuun. Tässä on sitä sitten aika yksin jääty :(
Ja olen myöskin tuntenut paljon kateutta, ihmisiä kohtaan joilla on sisaruksia. Usein tulee suru puseroon perhejuhlissa, joihin totta kai käsketään mieheni veli ja sisko, siitä vain tulee aina tunne, että kuinka kiva olis kun itselläkin olisi...
Jokatapauksessa on tässä jotain hyvääkin kai. Teini iässä sain eräänkin ystäväni tajuamaan kuinka rakas se raivostuttavakin sisarus on, hän oli perus lapsellisen riidan yhteydessä sanonut veljelleen että kumpa veli kuolisi, ei tietenkään tarkoittanut. Selitin hänelle omaa tilannettani, ja olen vakuuttunut ettei hän enää koskaan ole sanonut kenellekkään noin, välit veljeen nykyään erittäin lämpimät :) hänen suhtautumisensa muuttui selvästi keskustelumme myötä veljeään kohtaan lämpimämmäksi.
Myös mieheni ja hänen sisaruksensa ovat oppineet arvostamaan toisiaan huomattavasti enemmän, kun olen kertonut ja selittänyt kuinka haluan heidän pitävän yhteyttä ja olevan läheisiä :)
Sinulle sanoisin surusi keskellä, että ole kuitenkin onnellinen että sinulla on vielä muita sisaruksia! Ymmärrän että naiselle sisko varmasti on hiukan eri juttu kuin veli, mutta loppujen lopuksi tuollakaan ei ole väliä. Jos toinen veljistäsi olisikin kuollut siskosi sijaan, kaipaisit häntä aivan samalla tavalla kuin siskoasi nyt!
Keskity väleihisi veljiesi kanssa, ja tee heidän kanssa samoja asioita kuin tekisit siskosikin kanssa! Heillä on varmasti sydämmellä samanlaisia asioita kuin sinullakin
Kiitän kannustuksestasi. Siskoni kuolemasta on jo vuosikymmen, mutta olen menettänyt kylläkin veljistänikin yhden veljeni ennen siskoni menehtymistä; ja hänkin kuoli suhteellisen nuorena. Sairaudet tappoivat molemmat.
Olen vielä hengissä olevien veljien kanssa kyllä käymisissä ja ihan hyvissä väleissäkin heidän kanssaan, mutta siskoani kaipailen joskus, vaikka hänen kuolemastaan onkin jo kulunut monta vuotta. Pakkohan tässä on pitänyt tulla toimeen ilman iso-siskoani, ja kuten kerroin onhan minulla omakin perheeni: aviomies ja aikuiset lapsemme ymt.
Pahin sureminen on jo taakse jäännyttä elämääni; olen jo niin monta läheistä ihmistä menettänyt kuolemalle, että tottahan se on, että pari ensimmäistä surun vuotta ovat ne vaikeimmat ja sitten suru muuttaa muotoaan.
Jää ns. kaunis kaipuu jo poisnukkuneiden suhteen.
Kaikkihan me täältä joudumme aikanamme lähtemään elämästämme, joten se nyt on vaan hyväksyttävä tosiasia, jota ei voi muuttaa.
Elämä on tässä ja nyt kunkin kohdalla; ja tulevat sukupolvet jatkavat elämää siitä mihin meillä aikamme loppuu.
Menetin itse ainoan veljeni muutama vuosi sitten eikä elämä ole tavallaan palautunut enää raiteilleen. Olo on niin yksin kuin vain voi olla. Asun vielä maaseudulla joten en tiedä kauanko jaksaa. Sen olen todennut että yksinäistä miestä ei kukaan muista, valitettavaa mutta totta.
Muita sisaruksia siis ei ole eikä puolisoa saati perhettä.
Onko muita kohtalokavereita?
Menetin oman sisareni vaikeudelle sairaudelle ymmärrän sinua
Veli meni jojoon, ja sisko ryhtyi pultsariksi. Minusta tuli byrokraatti joka ei riitele kenenkään kanssa.