Ollessani 5 vuotias isäni kuoli... Sitä ennen olin viettänyt hänen kanssaan koko lapsuuteni ja näin ollen äidin kanssa suhteeni ei ole koskaan ollut kovin läheinen. Isäni vei minut hoitoon, ellei ollut kotona kanssani, nukuin hänen vieressään, ja olin yksinkertaisesti kokoajan hänen kanssaan! Sitten tapahtui se pahin mahdollinen..
(Koskaan emme ole puhuneet aiheesta jälkeenpäin)
Sen jälkeen elämäni on ollut kylläkin normaalia, niinkuin tässä tilanteessa on mahdollista, mutta olen nyt huomioinut erilaisia oireita, joille en tiedä tiettyä syytä.
Saatan esimerkiksi "jäätyä" minuuteiksi.. jolloin en huomioi ollenkaan ympärilläni olevaa maailmaa, enkä myöskään herää jos joku esimerkiksi kutsuu minua nimeltä. Parhaimmillani olen ollut jähmettyneenä paikalleni noin puoli tuntia.
Toinen asia on uniongelmat, jotka ilmeentyivät lapsuudessa - isäni kuoleman jälkeen. Voin olla monta päivää nukkumatta ja välillä tuntuu etten edes uskalla nukkua!
Myös kanssaihmiset ovat alkaneet ihmetellä käyttäytymistäni. Olen nyt 18 vuotias ja nykyinen poikaystäväni on todella ymmällään siitä, miten en uskalla sitoutua häneen ja minulla on pakonomainen tarve selvitä kaikesta yksin. Haluan olla jokaisessa asiassa se, jolla on ratkaisun avaimet. En vain suostu kulkemaan muiden perässä tai tukeutumaan keneenkään. Saati sitten luottamaan keneenkään muuhun kuin itseeni!
Myös ihmissuhteiden solmiminen on helppoa, ellei jopa kevytkenkäistä. En näe mitään pahaa siinä, että minulla on välillä yhdenyönjuttuja.. ne sopivat minulle, sillä minun ei tarvitse silloin ryhtyä mihinkään vakavaan ja "tärkeään".
Kysymys siis kuuluu: Ovatko kaikki nämä muiden ihmisten mielestä oudot mieltymykset ja elämänarvot peräisin isäni kuolemasta ja tästä minulle hyvin traumaattisesta kokemuksesta (näin siis isäni kuoleman vierestä) ..?
(Koskaan emme ole puhuneet aiheesta jälkeenpäin)
Sen jälkeen elämäni on ollut kylläkin normaalia, niinkuin tässä tilanteessa on mahdollista, mutta olen nyt huomioinut erilaisia oireita, joille en tiedä tiettyä syytä.
Saatan esimerkiksi "jäätyä" minuuteiksi.. jolloin en huomioi ollenkaan ympärilläni olevaa maailmaa, enkä myöskään herää jos joku esimerkiksi kutsuu minua nimeltä. Parhaimmillani olen ollut jähmettyneenä paikalleni noin puoli tuntia.
Toinen asia on uniongelmat, jotka ilmeentyivät lapsuudessa - isäni kuoleman jälkeen. Voin olla monta päivää nukkumatta ja välillä tuntuu etten edes uskalla nukkua!
Myös kanssaihmiset ovat alkaneet ihmetellä käyttäytymistäni. Olen nyt 18 vuotias ja nykyinen poikaystäväni on todella ymmällään siitä, miten en uskalla sitoutua häneen ja minulla on pakonomainen tarve selvitä kaikesta yksin. Haluan olla jokaisessa asiassa se, jolla on ratkaisun avaimet. En vain suostu kulkemaan muiden perässä tai tukeutumaan keneenkään. Saati sitten luottamaan keneenkään muuhun kuin itseeni!
Myös ihmissuhteiden solmiminen on helppoa, ellei jopa kevytkenkäistä. En näe mitään pahaa siinä, että minulla on välillä yhdenyönjuttuja.. ne sopivat minulle, sillä minun ei tarvitse silloin ryhtyä mihinkään vakavaan ja "tärkeään".
Kysymys siis kuuluu: Ovatko kaikki nämä muiden ihmisten mielestä oudot mieltymykset ja elämänarvot peräisin isäni kuolemasta ja tästä minulle hyvin traumaattisesta kokemuksesta (näin siis isäni kuoleman vierestä) ..?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei,
Tuo sitoutumisen vakavuus kuiteskin on filosofisesti kyseenalaistettu.
Sinun ongelmallasi saattaa tietysti olla yhteys lapsuuden trumoihisi, mutta kuitenkin pidän erittäin tärkeänä ja uskon siihen, että ihmisen täytyy olla tarpeeksi vahva eikä jäädä liikaa murehtimaan.
Yleensä psyykkiset ongelmat saattavat johtua lapsuuden traumoista, kiusaamisesta, syrjäytymisestä, kasvatuksesta ...ym.
Henkisellä vahvuudella, ulospäin suuntautuvalla asenteella ja positiivisella asentella pääsee erittäin pitkälle.
Tietysti kannattaa käydä terapeutilla jos asiat aivät meinaa mennä parempaan suuntaan.
Menetit nuorena todella läheisen rakkaan ihmisen ja nyt selvästi piilottelet tunteitasi, koska pelkäät saman tapahtuvan uudelleen.
Nämä tunteiden käsittely asiat ovat vaikeita selittää, mutta yritän nyt kuitenkin eli pidän erittäin tärkeänä avoimuuden ja sulkeutumisen kontrollointia eli konkreettisesti tämä tarkoitta, että sinulla pitää olla hyvä tilannetaju, koska on paljon ilkeitä ihmisiä liikenteessä joille me ei haluta olla avoimia. Saatan kuullostaa aika pessimistiltä, mutta kun olet vasta 18 vuotias niin en itse ainakaan suosittelisi kauheesti rakastumaakaan, mutta tämä on vaan minun tyhmä mielipide :) . Et maininnut kauan olette seurustelleet, mutta kannattaa miettiä mitä oikeasti haluat ettei mee liian myöhäseksi.
Vaikutat ekstroverttiseltä ihmiseltä kun mainitsit, että "ihmissuhteiden solmiminen on helppoa" se on hyvä asia, mutta sinun täytää harjoittaa tätä tilannetaju systeemiä ja sitä kautta koittaa avautua niille valituille joihin oikeasti luotat tämä antaa sinulle mielihyvää, koska olet ekstrovertti.
Toivottavasti tästä on jotain apua vaikka vähän hätäsesti tämän sutasin.
-Samuli
Mene ihmeessä terapiaan tai kouluterveydenhoitjalle puhumaan! Tai ihan omalääkärillesi. Ihan muutama kertakin voi tuoda jo selvyyden kaikkeen! :)
Ylläoleva Samulin vastaus oli vähän outo. Alkuun hän painotti, kuinka kaikesta voi parantua hyvällä asenteella ja lopussa sanoi olevansa pessimisti ja ei usko, että suhteesi olisi noin nuorella iällä kannattava... Weird.
Minä suosittelen ehdottomasti harjoittelemaan sitä sitoutumista. Jos rakastat poikaystävääsi niin anna mennä! Se, että alatte vakituisesti tosissanne seurustelemeen ei vie mitenkään sinun omaa itsenäisyyttäsi pois - päin vastoin. Yhtälailla suhteessa sinun täytyy itse tehdä oman elämäsi päätökset. Sinä joudut jopa usein taistelemaan parisuhteessa itsesi tähden, mikä vain vahvistaa sinua..
Tulee myös tilanteita, kun esim. on asunut puolison kanssa yhdessä kauan ja jääkin yhtäkkiä yöksi yksin. Silloin saa kovasti taistella pelkoa vastaan ja tällöinkin sitä vain kasvaa ihmisenä...
Lapsuuden traumat vaikuttavat tavoilla, joita emme edes tänä päivänä pysty kunnolla selvittämään. Yllä oleva samuli tuossa tätäkin vähän tuntui vähättelevän. Pelkästään tuollainen yksi iso trauma (isänsä kuoleman näkeminen) voi aiheuttaa ties mitä mielensairauksia myöhemmin. Ihmisen mieli on outo juttu, koskaan ei voi tietää mikä jotuu mistäkin. Voi olla, että olet ihan muistakin syistä sitoutumiskammoinen.
Tuo unettomuus on juttu, mikä ehdottomasti vaatii hoitoa. Uskon, että sekin johtuu hyvin pitkälti mielensairauksista. Suosittelisin sinua varaamaan omalääkärille ajan. Siellä sitten kerrot tuosta unettomuudesta, isäsi kuolemasta, sitoutumiskammosta jne.. Kerro asiasi mahd. dramaattisesti, mitään säästelemättä. Näin saat varmasti apua :) Sitten hän ohjaa sinut varmaan imaksuttomaan kunnalliseen terapiaan. Uskon, että sinulle pelkästä terapiasta voisi olla paljon apua!
Minun isäni kuoli myös lapsuudessani. Jokin aika sitten sain kuulla vielä hirveita asioita lapsuudestani. Minun perheessäni on myös kyllä ollut kaikkea muutakin karmeaa.. Itse olen ainakin todella mielisairas ja uskon sen paljolti johtuvat traumoista ja geeneistä. Minä sairastan ahdistuneisuutta, pakko-oireista häiriötä ja masennusta...
T-93,
vanhemman menetys lapsena on erityisen suuri taakka pienelle lapselle. Se voi jättää pahimmillaan vaikean trauman ja aiheuttaa aikuisena monenlaista oiretta. Lapsi ei aivan täysin voi ymmärtää, mitä vanhemmalle tapahtui ja hän ei välttämättä saa tarvitsemaansa tukea ja turvaa toiselta vanhemmalta, koska tämäkin suree menetystään.
Minusta voisi olla ihan hyvä idea, että kävisit asiaa luotettavan ja sinua tukevan psykoterapeutin kanssa läpi. Kynnys hakeutua terapiaan voi olla aluksi vaikea, koska sen myöntäminen, että tarvitsisi ehkä terapiaa, on jokaiselle terapiaan lähtijälle vaikea. Kun yrittää hyväksyä sen, että terapia tuntuu vaikealta, mutta ymmärtää samalla sen, että terapia auttaa vapautumaan monesta taakasta ja oireesta, voi auttaa avun hakemisessa.
Voit esimerkiksi hakeutua terveyskeskuksen lääkärille tai psykiatrille, joka osaa lähettää sinut eteenpäin ja kertoa miten voit hankkia itsellesi psykoterapeutin. Apua voisi tarjota sinulle erityisesti kognitiivinen psykoterapia.
Luin hieman liian nopeasti tuon kirjoituksesi ja tajusin vasta nyt mistä kirjoitit, anteeksi.
Minusta olisi todella hyvä, jos puhuisit jonkun luotettavan aikuisen tai ammattilaisen kanssa asiasta ja hakisit tukea. Älä lannistu, jos sinua ei heti uskota, insesti- ja pedofilia-asiat ovat vaikeita. Mutta toimi, jotta sinua voidaan auttaa.
Sinun ei tarvitse tuntea asiasta häpeää, häpeä kuuluu aina sille henkilölle, joka tekee väärin. Sinä et ole tehnyt mitään väärin. Vastuu on aina aikuisella.
Lue vaikka täältä lisää:
http://www.nuortenlaturi.fi/tietoaarkeen/yhteiskunta/seksuaalirikokset
Huolehdithan itsestäsi - olet tärkeä.
"Sitten tapahtui se pahin mahdollinen..
(Koskaan emme ole puhuneet aiheesta jälkeenpäin)"
Ei tarviste pelätä, seksuaalisesta hyväksikäytöstä voi nykyään puhua. Isän läheisyys on pikkutytölle todella tärkeää, mutta kaikilla miehillä ei ole kunnon valmiuksia isäksi. Saisitko apua tuolta:http: //www.mll.fi/
Minä käsitin että tuo kohta tarkoitti isän kuolemaa? Taisin itsekin neuvoa sitten ihan erilailla.
Kiitos kaikille hyvistä neuvoista, ja selvennyksenä kaikille niin kyse oli todellakin isän kuolemasta...