me epäonnistuneet anorektikot

lol miten naurettava viesti. wannawannawanna beeee anorexiiiiic......

Tiedän niin sen tunteen, kun ei koe olevansa riittävä EDES anorektikkona. Todellisuudessa paino oli erittäin matala, mutta koska en ole koskaan ollut esimerkiksi nenämahaletkussa tai hengenvaarassa, voin uskotella itselleni ettei tämä ole niin vakavaa. Järki hiljaa taustalla sanoo, että ei se mene niin.. mutta silti tuntuu, etten ole onnistunut sairaudessa.

Typerää, vaikka itse sanonkin. Eihän missään sairaudessa oikeasti voi "onnistua".

en vaan jaksa ymmärtää miksi joku haluaa onnistua sairaudessa.

ei anoreksiaan liittyvät asiat järjellä ookkaan aina selitettävissä...

Silloin kun itse jouduin hoitoon, minullakin oli tunne siitä, etten ollut tarpeeksi pitkällä sairauteni kanssa. BMI oli tosin jo 14 puolella, mutta en silti kokenut tarvitsevani hoitoa. Olin tosi vihainen, sillä olisin halunnut tapella hengestäni. Minulle ei annettu mahdollisuutta, enkä ollut niin huonossa kunnossa, että letkuja olisin tarvinnut, vaikka osastolla olinkin jonkun aikaa. Avohoidossa oltuani tajusin, että ainut keino päästä tavoitteeseensa on lihottaa itsensä ulos hoitokierteestä ja saada terveen paperit. Päätin myös, että odotan muutaman vuoden, että olen täysi-ikäinen ja palaan sitten takaisin alipainoiseksi, kun kukaan ei voi enää pakkohoitoon laittaa. Mutta välillä mietin, että mitä olen oppinut. En yhtään mitään. Olen edelleen mieleltäni sekaisin, haluan olla sairas. En halua parantua, en ainakaan ennen kuin olen oikeasti hengenvaarassa. Tätä on jo jatkunut useita vuosia ja mielessäni vain pyörii ajatus siitä, että haluan rääkätä itseni äärimmilleen. Haluatko sitä todella elämältäsi? Haluatko todella olla sairas, ihminen joka mahdollisesti kuolee tavoitteensa vuoksi? Vai haluatko olla yksi niistä onnellisista, jotka saavat elämänsä takaisin? Se on itsestä kiinni. Jos voisin palata menneeseen, valitsisin jälkimmäisen.

"Epäonnistunut" anorektikko kai minäkin, ainakin tuon äänen mukaan joka mua hallitsee. :-(
Mun tilanne: olen avohoidossa, terapia 2xviikko ja lääkäri tarvittaessa.
Olin ulkomailla 10 päivää ja siis ilman terapiaa, siellä ilmeisesti erilaisen ruoan ja lentomatkan ym. takia keräsin komeesti melkein kaksi kiloa nestettä kroppaan! Ja mihin se johti; hirveään paniikkiin ja laihdutukseen entisestään Vaikka hyvin huomasin että nestettä se oli kun jalat oli kuin tukit, samoin sormet ja naama. Sanottakoon että en oksenna enkä ahmi, joten en tajua mikä tuon nesteen keräs? No, sitten mulla oli terapia jossa punnittiin kerta viikossa, ja paino oli siis sen melkein 2 kiloa noussut. Terapeutti oli mielissään ja käski vaan lisään syömistä pikkuhiljaa. Ja mitä vielä!! Arvatkaa kuka lisäs? En minä! Vaan päin vastoin. Ja se johti siihen että kun mulla oli terapia taas tiistaina niin paino näytti kilon vähemmän (38 kg). Terapeutti oli puhunut lekurin kanssa ja kun keskiviikkona menin taas terapiaan niin sain kuulla että paino otetaan nyt JOKA kerta! Ja se oli pudonnut vielä ja oli 37,3. (Pituus mulla 167 cm).
Ja otettiin myös verikokeet ja sain ukaasin että PAINO ON NOUSTAVA NYT 1/2 KG VIIKKO tai avohoitoa ei voida jatkaa, että olen nyt vaarassa!
Mutta kun en voi sitä uskoa! Se ääni haukkuu mua ja pilkkaa ja sanoo että olen täys luuseri jos alan syödä. Että TÄSSÄKÄÄN asiassa en onnistu, olen heikko lehmänpaskaruko joka ei mitään ansaitse muuta kun halveksuntaa. :-( Olen siis epäonnistunut anoreksiassakin.
Miks tän pitää olla näin hirveää!!!!!!!!?????
Ja se pienen pieni terve minä joka on nuppineulan pään kokoinen piipittäjä yrittää inistä että haluan parantua. Että en halua kuolla. Pelkään että kuolen. Mutta JOS EN KELPAA KUN LIHON!!!!???

Tiedän, miltä susta tuntuu. Itse päädyin osastolle ja sieltä avohoitoon 18-vuotiaana, jolloin sain myös diagnoosiksi epätyypillisen anoreksian. Bmi taisi olla silloin aikalailla sen 17,5, eikä paino koskaan laskenutkaan sen alemmas, vaikka siinä vaiheessa taisi sitä laihdutusta olla jo parisen vuotta takana. Siinä sitten vointi koheni ja ihan hyvin meni muutama vuosi. Kuitenkin kokoajan takaraivossa se ajatus, etten koskaan ollut tarpeeksi "hyvä" edes anoreksiassa. En koskaan saanut "puhdasta" diagnoosia. Sitten tuli taas vähän enemmän stressiä ja hiphei, tässä sitä taas ollaan. Bmi tälläkin hetkellä ehkä "vain" sen ~18 ja psykiatrille aika varattu.. Jakun noi ajatukset ei liity pelkästään syömiseen, vaan on ajatuksia esimerkiksi siitä, etten koskaan viiltänyt tarpeeksi, tarpeeksi syvään. Herranjumala, ei se ole mitenkään tervettä ajatella niin, kun on kuitenkin suunnilleen ollut viinalääkehuuruissa ranne auki.

Syömishäiriöisenä itsessä on myös niin selvästi ne kaksi puolta; sairas ja terve minä. Terve minä on se, joka haki apua ja sairas minä on se, jota ottaa niin paljon päähän, että hain apua jo nyt. Mutta kokemuksesta sen tietää, että ei se laihuus sitä onnea tuo, vaikka se sairas puoli sitä kokoajan huutaakin. Olen monesti sanonut, että laihtumalla saatan olla tyytyväisempi itseeni, mutten koskaan ole tyytyväinen. Ja vaikka sen kuinka tiedostaa, ei sitä osaa muuttaa käyttäytymistään kesken syömishäiriökierteen.

Tällä hetkellä toivon siis pääseväni psykoterapiaan ja koen, että nyt saisin siitä huomattavasti enemmän irti, kuin sillon nuorempana. Silti ajatus siitä, että paranisin on hirveän pelottava. Tämä on turvallista, tämä on osa minua ja silti, en ole hyvä edes tässä. Syömishäiriö on kuitenkin vain oire ja toivon, että pääsen vielä itsekin yli siitä ja osaan haistattaa paskat jollekin anoreksia-diagnoosille. Haluan arvostaa itseäni enemmän. Haluan pyrkiä johonkin parempaan, kuin puhtaaseen diagnoosiin. Aivan sairasta.

Anyway, pointti taisi olla se, että kuunnelkaa sitä tervettä puoltanne. Yrittäkää tehdä töitä itsenne eteen. Se on pelottavaa, mutta se on ainoa tapa saada joskus elää onnellisena. Sairaus ei ikinä tuo onnea, mikään paino ei koskaan ole tarpeeksi vähän. Vaikka tällä hetkellä olenkin ihan totaalisen ristiriidassa itseni kanssa ja haluan sekä en halua parantua samaan aikaan, toivon vielä joku päivä katsovani tätä kaikkea voittajana. Haluan vielä joskus olla terve, ilman diagnooseja ja ilman tarvetta satuttaa itseäni laihduttamalla tai muilla keinoilla.

Sen vielä haluan sanoa, että itse ainakin ole liittänyt psyykkisen ja fyysisen hyvinvoinnin niin kiinni toisiinsa, etten koe itselläni olevan oikeutta sanoa, että minulla on paha olla, jos en ole laiha. Laihtuminen on ollut se tapa viestittää, että nyt ei mene kaikki ihan putkeen. Tunteiden ja niiden esiin tuomisen kanssa on siis varmasti paljon työstämistä edessä ja toisaalta olen innoissani asiasta. Minä haluan oppia sallimaan tunteeni, oppia tuntemaan itseni, oppia olemaan MINÄ.

Hups, tulipas paljon asiaa.. Mutta anyway, uskaltakaa taistella sairasta itseänne vastaan, vaikka itseään vastaan onkin niin hiton vaikea taistella. Voimia!