Masennus ja perhe

Moi!
Sairastuin masennukseen (vaikeaan masennukseen) siis 9kk sitten. Olin asiaa jo aavistellut muutaman vuoden tulevaksi ja hieman ehtinyt masennukseen perehtyä kirjallisuuden ja ammattiavun kautta. Vaikka olo oli todella järkyttävä noin puoli vuotta, päätin että joka päivä nousen ja katson lasten kouluunlähdön...ja vaimon töihin lähdön. Muutamaa kertaa lukuunottamatta se kannatti! Kerroimme heti alussa lapsille mistä on kyse ja kerroin myös vaimolle joka ehkä ihan luonnollisestikin ensin vähätteli ja kiukutteli, mutta ajan myötä on hyväksynyt asian ilmeisen hyvin. Kävimme myös pariterapiassa, mikä kannatti. He kyllä odottivat että huono parisuhde on syynä ongelmiin, mutta toisin oli onnekseni. Lapset ihmettelevät välillä, miksen käy töissä ja miksi en enää harrasta niin paljoa jne. Vanhempi välillä kovasti arvosteleekin "lusmuiluani", mutta koen sen heidän kannaltaan hyväksi, kun on tärkeää että saavat mieltään purkaa. Hae itsellesi vertaistukea!!! Olen itse ollut sen kannalla että miehen masennus on erilainen kun naisen ja siksi olen saanut onnekseni tutustua miespuolisiin masennusta sairastaviin henkilöihin. Ammattiapu, vertaistuki, lääkitys ovat auttaneet. Eivät tee ihmeitä mutta auttavat huomattavasti eteenpäin. Sitten tietysti meidän masentuneiden pienenä lisärasitteena on, että pelkän helvetillisen sairauden tuskan lisäksi, meidän pitää jaksaa olla pitkäpinnaisia ympäristöämme kohtaan. Meillä odotettiin ihmeparanemista selvästi reilun puolen vuotta ja vasta nyt alkaa olla rauha kuntoutua. Tee pieniä päätöksiä, joista pyrit pitämään kiinni. Älä soimaa itseäsi jos et aina pysty ja anna muille aikaa myös sopeutua. TSEMPPIÄ