yhteyttä ulkopuolellenne ?
"Hipaisusta ei oteta.", esim. vuorosanoja kaupan kassan kanssa ei lasketa mukaan.
Meneekö pitkäkin aika ennen kuin tartutte puhelimeen ihmistenne kanssa jutellaksenne, lähdettekö kylille juoksentelemaan tms.
Tuleeko edes tilannetta, että itsekseen oleminen on mahdollista? Tai jos on mahdollista, niin missä vaiheessa huomaatte sen, jos lainkaan?
Voisitteko asua itsekseen esim. erämaaluonnon keskellä, luontaistaloudessa?
"Hipaisusta ei oteta.", esim. vuorosanoja kaupan kassan kanssa ei lasketa mukaan.
Meneekö pitkäkin aika ennen kuin tartutte puhelimeen ihmistenne kanssa jutellaksenne, lähdettekö kylille juoksentelemaan tms.
Tuleeko edes tilannetta, että itsekseen oleminen on mahdollista? Tai jos on mahdollista, niin missä vaiheessa huomaatte sen, jos lainkaan?
Voisitteko asua itsekseen esim. erämaaluonnon keskellä, luontaistaloudessa?
Vastaukset 14
Vanhimmat
olosuhteitten pakosta ( työ, asuinympäristö,perhe) olen ihmisten kanssa tekemisissä koko ajan, mutta sen verran olen erakko luonteeltani, että jokapäivä on saatava ainakin pari tuntia totaalista yksinäisyyttä. Luulen että yksin erämaassa onnistuisi loistavasti eikä tekisi tiukkaa, voisin kuvitella että pystyisin olemaan täydellisen yksin muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen, sitten uteliaisuus voittaisi.
sanonta "olosuhteiden pakosta" on noin päin. :)
Kuvittelisi, että pakommalta tuntuu eristyneisyys, yksinäisyys, vertaisen seuran puute, se ettei ole millä "mällätä".
",,,jokapäivä on saatava ainakin pari tuntia totaalista yksinäisyyttä."
- Miten sen saat, miten se järjestyy ?
Joskus kuulin, sivusta, version, jossa töistä kotiin tuleva halusi päivittäin muutaman tunnin "omaa aikaa", mikä edellytti puolison ja muiden perheenjäsenten poistumista kotoa ihan mihin vaan, kuka minnekin. Minusta se kuulosti oudolta. Itseäni, kun ei häiritse, jos kumppanin oleminen kotona ja omiensa puuhailu. Päinvastoin, mukavaa. Kuka nyt kotoaan lähtisi?
Tuota esim. tapausta en ajattele kohdallesi, pulpahti vain mieleen.
Mikä tarve tekisi ensimmäisenä tiukkaa, sitten, kun erämaaelämä saisi riittää ? Mikä uteliaisuus ?
..tulee päiviä jolloin en tapaa ketään. Työssä on työyhteisö ja vapaa-aikana ystävät ja perhepiiri.
Joskus olen miettinyt, miltä tuntuisi olla yksikseen vaikkapa yhden viikon. Rauhoittavaa. Varmasti.
Erämaaluonnon keskellä tuskin voisin elää. Mökillä kyllä.
se kuluu koti - työ - ruokakauppa -kolmiossa useimman elämä. Bermudan kolmio, johon alukset selittämättömästi häviävät. Palkitsevaa, tyydyttävää.
Joo-o, ei ihminen töitä kaipaa, vaan tekemistä ja toimeentuloa. Mökillä elelyä olen kokeillut, enimmillään yhtäjaksoisesti muutamia viikkoja. Kaikennäköistä kapsehtimista riittää. Riippuu tietysti piilopirtin varuste(lu)tasosta mihin ajan ja voimansa saa tuhraantumaan. Esim. vaikka vesi tulee ja menee, käsin pyykkääminen on mutkikas juttu. Ennenvanhaan ovat naiset ja lapset olleet sitkeitä sissejä hoidellessaan jokasortin itsesiliävät muuripadassa ja avannolla. Ei ihme, jos muutama lapsi on tuupertunut lipeämyrkytykseen tai virran vietäväksi, kun silmä on välttänyt.
Rauhoittaa, varmasti, viimeistään silloin, kun voimat kultakin päivältä loppuvat ja lyhty sammuu yön ajaksi.
Mistä arvelisit ensimmäisenä kiikastavan eristyksissä elämisessä ?
..eristyksessä muista ihmisistä.
Itselläni ainakin on sisäänrakennettu kaipuu kommunikaatioon muiden kanssa. Pelkkä muiden ihmisten läsnäolokaan ei ole niin palkitsevaa kuin varsinainen kommunikaatio sanoilla, ilmeillä tai vaikkapa hiljaisuudella, jossa kuitenkin tajuaa toisen lähellä olon.
Joskus kahvilassa istun yksikseni ja viereiseen pöytään tulee joku ventovieras henkilö. Hän istuutuu kiireettömän näköisesti, huomioi minun kohteliaasti - jopa kehollisesti puolittain nyökäten ja siitä syntyy jo miellyttävä yhteys toiseen ihmiseen, sanaton kommunikaatio.
Ilman sanoja me olemme tietoisia toisistamme, hyväksymme toisemme tuntematta toisiamme.
Ja kun toinen sitten meistä lähtee, niin me tavallaan puolittain nyökkäämme toisillemme ja olen ymmärtänyt tämän samaksi kuin sanoisi, kiitos seurasta!
Nämä ovat elämäni eräitä huippuhetkiä.
Ja todella eristyksissä muista, ei pääse kokemaan edes tätä sanatonta yhteyttä. Siinä on se juttu!
Ps. Tottakai on päinvastaisia tapauksia, joissa läheisyys toiseen ihmiseen on häiritsevää/raivostuttavaa ja esimerkkinä tästä, että istun rauhassa metrossa tai junassa, ja joku tule kovaäänisesti viereeni puhumaan puhelimeen. Koen sen tunkeutumisena tilaani, joka oli ennen häiriön aiheuttajaa rauhallinen, seesteinen.
kuvaus ja tilanne!
Kommunikaatio, lemppariaiheitani, johtuneeko "tähti"kartallani viilettävästä Merkuriuksesta. Sen puutteeseen arvelisin oman erakkoelämäni tökkäävän.
Näennäinen hiljaisuus on vahva kommunikaatiokeino. Suhtautumistavat vaihtelevat kulttuurien ja ihmisyksilöiden mukaan. Toisen kauhistus voi olla toisen autuus. Näennäinen siksi, että hiljaisuus ei suinkaan tarkoita vaikenemista tai mykkyyttä, kuten kahvilatuokion kuvauksessasi kerrot. Hiljaisuus voi rakentua toisen huomioimisesta, vallitsevasta tietoisuudesta, syntyvästä yhteydestä ja valinnasta olla vaiti. Hiljaisesta hyväksynnästä!
Ei tarvitse pitää meteliä. "Lupa on leikkiä puhua, mutta pakkoko on aina viisastella."
Olen miettinyt, haihtuisiko lumous, jos "hiljaisen ystävän", esim. kahvilaihmiseen kanssa vaihtaisi sanan, pari jne. (?)
Hetki ainakin menisi ohi, auttamattomasti.
"Olen miettinyt, haihtuisiko lumous, jos "hiljaisen ystävän", esim. kahvilaihmiseen kanssa vaihtaisi sanan, pari jne. (?)
Hetki ainakin menisi ohi, auttamattomasti."
Lumous säilyy, jos ne pari sanaa vaihdetaan vasta lopussa. Minä ehdin puolessa tunnissa kiintyä hiljaisuutta kunnioittavaan seuraan (tavanomaiset kohteliaisuudet lasken hiljaisuuteen) niin, että erotessa olen sulaa hymyä. Mutta jos toinen aloittaa puheen heti alussa, pysyn viilipyttynä. Olen eläin ja varjelen reviiriäni.
...tullut kokeilluksi pitkiä periodeja yksin, mutta luulisin pärjääväni viikkoja. Ainakin on varmaa, että yksinäisyys on ajoittain välttämätöntä, muuten ei jaksaisi. Työ, aikataulut, velvoitteet, hälinä nitistäisivät. Yksityisyys ja hiljaisuus on mukavaa silloin, kun se ei ole pakollista, kun se ei ole tilanne, johon on joutunut. Kun tietää, että on kavereita, tuttuja, sukua, vain silloin, muutoin olisi orpo olo.
ylellisyyden valinnanvapaus vs. pakollisen väistämättömyys. Eristyneenä elävällä tuskin on niin kova kysyntä "oman ajan" suhteen kuin pakko- ja itseaiheutettujen aikataulujen parissa piehtaroivalla hälypakolaisella.
Kommunikoinnissa tarvitaan välillä mittaustauko, jolla varmistetaan tiedon kulku informaation ja silkan kohinan joukossa.
En montaa päivää. Siinähän tulisi pian sekopäiseksi itsensä kanssa. Sensorisen deprivaation koe. Eihän siinä mene pitkäänkään, kun alkaa tulla hallusinaatioita. En pysty olemaan maallakaan kovin pitkiä aikoja. Siellä on liian rauhallista, vaikka siellä olisi muitakin ihmisiä. Minun pitää saada olla kaupungissa, missä on autoja ja vieraitakin ihmisiä. Viihdyn täällä paremmin. Maalla sairastun. Erämaaluonnon keskellä en pärjäisi. En pystyisi hankkimaan ravintoa yksikseni edes itselleni. Hyttyset söisivät minut hengiltä. Kummallista kyllä, haaveilen silti usein siitä, että minun pitäisi selviytyä yksin mahdottomissa olosuhteissa esim. autiolla saarella. Olen miettinyt, mitä kaikkea pitäisi ottaa mukaan, jos jotakin saisi ottaa, ja miten tekisin majan ym.
oppii uutta: "sensorinen deprivaatio".
Mitä hallusinaatioita?
Mihin "laatikkoon" kuuluu se, että toteaa jotain itsekseen ääneen, joskus? Itsekseenpuhumisen luokkaanko?
Ainakin mitä alkeellisemmat olot ovat sitä enemmän aikaa ja energiaa menee olemiseen ja perustarpeiden tyydyttämiseen ja sitä vähemmän tulee käytettyä niitä turhaan murehtimiseen.
Mukava, kun soutelit takaisin tälle asutulle saarelle. :)
Minusta tulisi nopeasti oikea noita-akka, jos asuisin yksin jossakin erämaaluonnon keskellä. Söisin sammakoita ja rotan häntiä ja joisin suovettä. Vaateeni muuttuisivat ryysyiksi. Iho menisi huonoon kuntoon, samoin varmaan hiukset ja hampaat. Ääni muuttuisi käheäksi käyttämättömyyttään, mitä nyt yksin välillä raakkuisin, tai kilpaa varisten ja korppien kanssa.
Parempi pysytellä täällä ihmisten ilmoilla, niin ei tavat unohdu. Saa huomautella, jos olen jonkun mielestä omituinen! Sitä en halua.
Ei tee edes mieli kokeilla kuinka kauan sitä jaksaisi. Olen sen verran sosiaalinen ja ihmisrakas etten osaa nauttia täydestä yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta luonnossa, tyyliin... istuen riukupaskalla lukien Jerry Cottnia ja nauttien siitä kun järven pinta kimmeltää. Ei vaan, ihailen ihmisiä jotka eräilevät ja osaavat nauttia tuollaisesta arvokkaasta asiasta mistä minä en. En ihan suosiolla erämaahan muuttaisi, mutta jos rakkaani niin toivoisi, lähtisin näin rakastuneessa mielentilassa oitis sinne! No tässä suhteessa ei ole pelkoa että niin tarvitsisi tehdä. Mökkielämässä on tarpeeksi erää minulle, vaikka sieltäkin löytyy tv, hella, mikro ja vesi tulee sisään...No sielä on ainakin rauhallisempaa kuin kaupungissa. Niin, ja järvi löytyy.
juuri tuollainen siedätyshoito ihmisesi kanssa repulliset rakkautta eväänä auttaisi teidätkin pääsemään erästelyn makuun.