Kaipaisin "kohtalotovereiden" kokemuksia ja mielipiteitä.
Olen ihanan pienen pojan äiti, jonka sopimuksella olen miespuolisen ystäväni kanssa saanut. Nykyisen kumppanini kanssa suunnittelemme yhteen muuttamista, mutta huomaan, että hänen on vaikea luoda suhdetta lapseeni. Toisaalta en itse tiedä millainen suhde heidän välilleen pitäisi rakentua ja kuinka kauan se vie aikaa. Lapsellani siis on kaksi vanhempaa ja olemme molemmat tiivisti osa hänen elämäänsä. Tietenkin haluan, että kumppanini ja lapseni ovat läheisiä ja hän osallistuu lapsen kasvatukseen. Haluaisinhan, että jonain päivänä meilläkin olisi yhteisiä lapsia ja silloin haluan poikani olevan tasa-arvossa heidän kanssaan.
Kokemuksianne, kiitos :).
Olen ihanan pienen pojan äiti, jonka sopimuksella olen miespuolisen ystäväni kanssa saanut. Nykyisen kumppanini kanssa suunnittelemme yhteen muuttamista, mutta huomaan, että hänen on vaikea luoda suhdetta lapseeni. Toisaalta en itse tiedä millainen suhde heidän välilleen pitäisi rakentua ja kuinka kauan se vie aikaa. Lapsellani siis on kaksi vanhempaa ja olemme molemmat tiivisti osa hänen elämäänsä. Tietenkin haluan, että kumppanini ja lapseni ovat läheisiä ja hän osallistuu lapsen kasvatukseen. Haluaisinhan, että jonain päivänä meilläkin olisi yhteisiä lapsia ja silloin haluan poikani olevan tasa-arvossa heidän kanssaan.
Kokemuksianne, kiitos :).
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kauan te ootte ollu yhdessä? Millain se tuntuu olevan vaikeeta, onko hänen vaikee lähestyy lasta, leikiä, puhua jne? Kuis vanha sun juniori on?
Mä tiedän itestäni etten ole mikää lapsirakas enkä mä osaa niiden kanssa toimia, mä en lähesty lapsii enkä ala puhumaan lässyjä kun sellaisen näen jne. Mut kyl mä osaan niidenki kanssa tulla toimeen, leikkii yms jos on ihan pakko. Mä tällä koitan sanoo ett jos sen vaikeus on siin ettei se oo lapsirakas tai ollu niiden kans paljoa eikä herää sellainen sisäinen mamma kun näkeekin vain lapsen, ni käytös voi olla vähän "kylmempää".
Se mikä mua hämmästyttää täs kaikessa on se ett haluat muuttaa yhtee ja ehkä tulevaisuudes haluat lapsia hänen kanssaa, ni etteks te oo puhunu näistä asioista? Ei ole mitenkää fiksua muuttaa yhtee jos ensin ei puhuta tällaisia asioita kunnolla läpi. Se mitä sä haluat ei päde enää parisuhteessa, siin on kaksi ja kyse on jatkossa mitä te haluatte.
Pari vuotta ollaan oltu yhdessä ja toki ollaan asioista keskusteltu kerran ja toisenkin. Tietenkin ollaan puhuttu yhteisistä lapsista ja molemmat niitä haluavat.
Ei kyse ole siitä, etteikö kumppanini pitäisi lapsista tai ei ainakaan ole koskaan asiaa niin ilmaissut. Hän ei edelleenkään haluaisi viettää aikaa lapsen kanssa kahdestaan, koska kokee kiukuttelut yms. hankaliksi. Ne nyt vain kuuluvat tähän ikään ja toki yhdessä asuttaessa tilanteita tulee, jolloin he viettäisivät aikaa kaksinkin. Lähinnä mietin miten muilla uusperheen perustaneilla naispareilla on arki sujunut ja kuinka uusi kumppani on päässyt lapsen elämään mukaan.
Kaksi vuotta jo yhdessä eikä edelleenkään tule kunnolla toimeen poikasi kanssa?!
Sanoisin ettei Teidän kannata hankkia yhteisiä lapsia, eikä välit hänen ja poikasi kohdalla tule parantumaan.
Ilkeästi sanottu, tiedän. Mutta näin itse näkisin asian.
Olen ollut kahdessa suhteessa missä naisellani oli/ on lapsia. Molemmissa tulin täysin luontevasti osaksi perhettä. Vaihdoin vaippoja, syötin, leikin, läksyjä, vientiä ja hakemista harrastuksista jne. Yhteiseloa 4 ja 5 vuotta, toisessa 1 ja toisessa 2 lasta. Kyllä lapsia pitää rakastaa tai vähintään pitää todella paljon, muuten tulevat rasitteeksi suhteelle.
Yhteinen kahden keskeinen aika jää kovin pieneksi, lapsien tarpeet vievät leijona osan talousrahoista, kiukuttelevat, meluavat, kavereita vähän väliä kämppä täynnä jne. Todella paljon hälinää ja touhua :)
Lapset antavat todella paljon sisältöä ja rakkautta elämään, mutta he myös vievät siitä suurimman osan.
Ei lapsiin olla "osa suhteessa" se on koko päivästä "työtä".
Näin ollen en näkisi kumppanisi pystyvän sitoutumaan em. perhe elämään, kun ei kestä edes pientä kiukuttelua ajoittain.
Vanhemmuuteen kasvetaan, vanhemmuutta voi siis opetella ja keinottomuuteen keksiä keinot. Olet varmaankin laittanut merkille miten kumppasi suhtautuu lapsiin noin yleensä, siis tuttavaperheidenne lapsiin yms. Miten hän suhtautuu pikkulapsiin ja vähän isompiin lapsiin. Ehkäpä kumppanisi ei vain koe oloaan mukavaksi lasten seurassa, koska ei tiedä miten lasten kanssa tulee eri tilanteissa toimia.
Osoittaako kumppanisi lapsellesi hellyyttä, pitääkö hän lastasi sylissä, miten paljon hän osallistuu lapsen hoitoon. Tätä kautta pääsee kyllä kiinni, onko kumppanillasi tunnesidettä lapseen, edes orastavaa. Oletko kysynyt mitä hän tuntee lastasi kohtaan. Onko hankalaa vain kahdestaan olo lapsesi kanssa. Jos näin, taitaa kyse olla keinottomuudesta.Tällaisten juurelle on vaikea päästä ellei keskustelu ole avointa ja rehellistä toisen kanssa.
Oletko kertonut hänelle omista odotuksistasi/ minkälaista vanhemmuutta sinä häneltä odotat. Jotenkin voisin kuvitella että ilman asioiden puhumista kumppanisi suhde lapseen voi jäädä etäiseksi. Vanhemmuuteen kuuluu tiettyjä osa-alueita, joiden kyllä tulee toteutua, jotta lapsi voi hyvin. Omaan vanhemmuuteen myös vaikuttaa pitkälti se millainen oma lapsuudenperhe on ollut ja minkälainen vanhemmuus siellä on toteutunut. Puhukaa kumppanisi kanssa vanhemmuudesta ja paljon. Toiset suhtautuvat kumppaniensa lapsiin heti kättelyssä avoimesti ja rakastavasti, toisilta tämä taas voi viedä aikaa. Mutta ei voi odottaa että arki alkaa rullata, ellei keskustelua ole.
Jos hän tosiaan ei ole tottunut olemaan lasten kanssa?
Mäkin pidän kyllä lapsista ja joskus haluaisin omiakin, mutta en jotenkin osaa olla lasten kanssa. Olin itse sisaruksista nuorin, niin en edes kotona nähnyt lastenhoitoa. Muutenkin olen hirmu vähän ollut lasten kans tekemisissä.
Jos pidän jonkun tuttavan vauvaa sylissä, niin pelkään että en osaa ja se vauva menee jotenkin rikki. Enkä tosiaan uskalla pitää sylissä muuten kuin istumalla sohvalla, seisaallaan pelkään että se jotenkin pääsee putoomaan. Ja tosiaan jos vauva itkee niin katson hätääntyneenä hänen äitiään että ota tämä pois ;D
Leikki-ikäiset on vielä pahempi, en tiedä miten niitä pitäisi komentaa ja milloin? Entä jos se ei tottele?
Kai sitä oman kanssa sitten joskus oppii, mutta ahdistavaa jos ihan yhtäkkiä pitäisi jäädä jonkun lapsen kanssa kahdestaan.
Puhukaa, neuvo hänelle mitä pitää tehdä jos lapsi kiukuttelee yms. Mulla ainakin lasten kanssa ongelma on, että pelkään jotenkin pilaavani lapsen osaamattomuudellani, henkisesti tai fyysisesti.
Kaiken paras ratkaisu olisi, ett kumppanisi myös hankkisi oman lapsen. Olisitte silloin tasavertainen perhe. Olisko se sama miesystävä vielä käytettävissä? Jos olis, niin silloin lapsenne olisivat niinku samaa perhettä.
Mun mielestä tämä olisi hyvä ratkaisu.
Kiitokset näkökulmistanne. Ihana oli kuulla positiivisia kokemuksianne :).
Ollaan asiasta puhuttu ja olen kumppanini tunteista lastani kohtaan kysynyt. Hän on sanonut, että välillä pitää ja välillä ei. Hänen mielestään rakkaus ja kiintymys vaativat enemmän aikaa. Meillä on ollut paljon mukavia hetkiä koko porukalla ja olemme reissanneet muksun kanssa ulkomaillakin. Suurimmaksi osaksi elämä on kuitenkin arkea ja pelkään, ettei kumppanini jaksa sellaista meidän kanssa, jos hänen tunteensa lasta kohtaan ovat noin "laimeita". Tietenkin se loukkaa minua ja mietin usein teenkö lapselleni väärin olemalla tällaisessa suhteessa. Tästäkin olemme puhuneet. Minusta vain tuntuu, ettei keskustelu johda mihinkään. Pitäisikö siis vain uskaltaa muuttaa yhteen ja kokeilla miten arki sujuu? Vaiko luovuttaa?
Kumppanini on useamman lapsen täti ja kummi. Hän suhtautuu sukulaislapsiin hyvinkin rakastavaisesti. Välillä se tuntuu jopa pahalta. Toivoisin, että omakin poikani olisi hänelle yhtä tärkeä. Onko se liikaa odotettu?
Kumppanini ei halua itse synnyttää lasta ja sen pystyn hyväksymään täysin. Enkä ymmärrä miten se toisi tilanteeseen ratkaisun. Itse haluan synnyttää ja nauttia raskaudesta, mutta toki nauttisin siitä myös, vaikken olisikaan bioäiti. Kumppanini ajattelee asiasta samalla tavalla. Luotan häneen ja uskon asian todella olevan niin.
Nyt vain tuntuu, että olen umpikujassa. Ero tuntuu välillä järkevimmältä, kun haluan suojella eniten lastani pettymyksiltä. Toisaalta rakastan naistani ja haluaisin uskoa, että tämän yli mennään vielä.
miks teidän täytyy muuttaa yhteen? Jos se ois parempi viel vähän katella tota menoa ja sillainhan se lapsikin suojeltuu kun ei se kotiolot muutu että sinne tuis joku joka ei aina jaksa sitä. Kyl muksuihin kiintyy tai sit ei, en mä tiedä mikä se sellainen on ett välillä jaksaa välillä ei. Mitäs jos se ajattelee sustaki sillai.
Voihan se olla jopa mustis sille taaperolle susta. Toisaalta jos se oikeesti ei sillai välitä omista muksuista vaiks sanooki nii ku sulla kerta sellainen on ja se haluu hengaa sun kaa. Ni silloinhan se menee varmaa just sillai ett välillä siitä on jees olla ja sit taas ei. Toi koko hässäkkä on aika sellainen ett mä en ainakaa näkis ett on hyväksi muuttaa yhteen. Mikä on pisin aika ku te ootte ollu kaikki kolme yhdessä ja mite nopeena se sitten alkaa näyttää merkkejä ettei oikeen kiinnostakkaa olla toinen mamma?
Jos ny meinaa suhdetta syventää sillä yhteenmuutolla ni eiks eka ois hyvä olla sellainen kiva pohja siihen. Niinku luottamus ja sen sellaista härpäkettä. Se on joskus vaikee myöntää että perse, reisille meni tää suhde ja mielummin uskottelee itellee ett varmaa kaikki muuttuu parempaa. Mut jos 2 vuoteen ei ole syntyny sellaista hyvää suhdetta sun muksuun ja suhun että oisit onnellinen joka osa-alueella ni kyl mä en antais sen tuoda kamojaan ja nimeään oveen.
Jos sä oisit yksin ni eihän se maksais ku muutaman vuoden sun elämästä ja pidemmän sydänsurun koklaa ett oisko se yhteenmuuutto portti onneen, mut sul on se nappula siin ni ehkä nyt tarvii miettii kaksi kertaa.
Mä sanon siis kaikes lyhykäisyydes ett älkää muuttako yhtee ja sun kandee oikeesti miettii onko se suhde hyvä jos siinä on onnellisii hetkii, riittääkö se sulle. Mun ajatus ois ett hyvässä suhteessa saa olla muutama huono hetki, eikä niinpäin että muutama hyvä hetki.
Kolmekymppisenä ei kiinnosta olla suhteessa, jota ei voi turvallisin mielin rakentaa. Sitä kuitenkin haluaa vielä tässä elämässä rakennella yhteisen kodin ja perustaa perheen. Olisi eri asia, jos yhdessä oltaisiin menty vähemmän aikaa. Silloin voisi rauhassa katsella mitä elämä eteen tuo. Jotenkin uskon, että tässä vaiheessa sitä tietää mitä haluaa tai ainakin sen mitä ei halua. Ja jos suhteessa ei pystytä sitoutumaan, niin miksi sitä sitten kannattaisi jatkaakaan?
Ehkä me jatketaan poitsun kanssa elämää vielä kahdestaan ja katsotaan löytyykö se vaimo joskus myöhemmin.
Jos se nykyinen kumppani suostu tekeen myös lasta, niin on parempi kun panette selät yhteen ja matkaatte omiin suuntiinne.
Ota sellainen kaveri jolla on ennestään myös lapsi, tai jos ei ole, niin sellainen joka lupautuu sellaisen pikapuoliin hankkimaan.
Mieluimmin samasta miehestä,kun Sinunkin lapsesi on.
Näin olisitte hyvä perhe.