Hei kaikki, minä olen veneroida ja minulla on ongelma nimeltä Minä.
Olen taistellut syömisen kanssa (siinä masennuksen ohella) nyt viitisen vuotta, joskus hieman aktiivisemmin ja joskus taas hieman hellemmällä otteella, mutta nyt tunnen jälleen sen tutun ja rakkaan Anan kutsun, joka moukaroi ruosteista mieltäni armottomasti suloisilla lupauksillaan.
Olen nyt pitkään lepuutellut ns. "hyvällä jaksolla" ja pystynyt elämään suhtkoht normaalisti. Sain jopa vireille pientä suhteenpoikasta, joka kehittyikin yllättävän nopeasti ja vieläpä yllättävän hyvin. Mutta saattaa olla, että juuri kyseisen miehen takia uppoan tähän helvettiin jälleen kerran.
Olen erittäin helposti "hajoava". Otan helposti muiden kommentit itseeni ja pelkään, suorastaan kammoan, muiden arvostelevia katseita ja sanoja. Ja nyt tämä mies, joka vei sydämeni että järkeni, on antanut minulle sellaisen käsityksen, että olisin haluttavampi jos vartaloni olisi timmimpi. Muut tähän tilanteeseen joutuneet tietävät miten paljon se arvosteleva katse kylmällä ilmeellä juuri häneltä voi sattua. Menetin ruokahaluni täysin, enkä enää yksinkertaisesti kestä heijastavia pintoja. Joudun käytännössä pakottamaan itseni kouluun, sillä pelkään muiden vain katsovan ja ilkkuvan läskiä ruhoani. Lukiosta vain on paha lintsata.
Vannoin itselleni, tälle miehelle ja (entisille?) ystävilleni etten enää sorru syömättömyyteen ja raakaan kehonrääkkiin. Mutta en enää osaa sanoa, mitä muutakaan tässä voisin tehdä. Syömättömyys ja oman kehon hallinta tuovat sitä turvallisuuden ja hyväksynnän tunnetta, jotka minulta jälleen kerran "terveeltä puolelta" murskattiin. Alkaa yksinkertaisesti vain tuntumaan siltä, että minut hyväksytään vain silloin, kun kärvistelen nälkäkivuissa puolialastomana polvillani kuin mikäkin orja valmiina palvelemaan sydämensä pohjasta.
Elämäni onni siis ajaa minut tietämättään hitaaseen kuolemaani. Sillä mitä sitä ei hyväksynnän ja rakkauden eteen tekisi? Alle 45 kiloa, here I come again. Josko silloin saisin lämpimän hymyn ja tiukan halin sanoilla "olet niin kaunis".
Ja niin, löytyisikö täältä ketään kohtalotovereita?
Olen taistellut syömisen kanssa (siinä masennuksen ohella) nyt viitisen vuotta, joskus hieman aktiivisemmin ja joskus taas hieman hellemmällä otteella, mutta nyt tunnen jälleen sen tutun ja rakkaan Anan kutsun, joka moukaroi ruosteista mieltäni armottomasti suloisilla lupauksillaan.
Olen nyt pitkään lepuutellut ns. "hyvällä jaksolla" ja pystynyt elämään suhtkoht normaalisti. Sain jopa vireille pientä suhteenpoikasta, joka kehittyikin yllättävän nopeasti ja vieläpä yllättävän hyvin. Mutta saattaa olla, että juuri kyseisen miehen takia uppoan tähän helvettiin jälleen kerran.
Olen erittäin helposti "hajoava". Otan helposti muiden kommentit itseeni ja pelkään, suorastaan kammoan, muiden arvostelevia katseita ja sanoja. Ja nyt tämä mies, joka vei sydämeni että järkeni, on antanut minulle sellaisen käsityksen, että olisin haluttavampi jos vartaloni olisi timmimpi. Muut tähän tilanteeseen joutuneet tietävät miten paljon se arvosteleva katse kylmällä ilmeellä juuri häneltä voi sattua. Menetin ruokahaluni täysin, enkä enää yksinkertaisesti kestä heijastavia pintoja. Joudun käytännössä pakottamaan itseni kouluun, sillä pelkään muiden vain katsovan ja ilkkuvan läskiä ruhoani. Lukiosta vain on paha lintsata.
Vannoin itselleni, tälle miehelle ja (entisille?) ystävilleni etten enää sorru syömättömyyteen ja raakaan kehonrääkkiin. Mutta en enää osaa sanoa, mitä muutakaan tässä voisin tehdä. Syömättömyys ja oman kehon hallinta tuovat sitä turvallisuuden ja hyväksynnän tunnetta, jotka minulta jälleen kerran "terveeltä puolelta" murskattiin. Alkaa yksinkertaisesti vain tuntumaan siltä, että minut hyväksytään vain silloin, kun kärvistelen nälkäkivuissa puolialastomana polvillani kuin mikäkin orja valmiina palvelemaan sydämensä pohjasta.
Elämäni onni siis ajaa minut tietämättään hitaaseen kuolemaani. Sillä mitä sitä ei hyväksynnän ja rakkauden eteen tekisi? Alle 45 kiloa, here I come again. Josko silloin saisin lämpimän hymyn ja tiukan halin sanoilla "olet niin kaunis".
Ja niin, löytyisikö täältä ketään kohtalotovereita?
Vastaukset 5
Vanhimmat
öööö, oot nyt ite vetäny jostain miehes sanoista herneen nenukkaan ja päätät kaataa hänen niskaan kaiken sen kun kärvistelet nälkäkivuissa puolialastomana polvillasi kuin mikäkin orja valmiina palvelemaan sydämensä pohjasta. uuuh aaah tosi dramaattista, tää maailma jatkaa menoaan vaikka kuinka kärvistelisit, ketään ei loppu pelissä kiinnosta... Joo oon itsekkin alipainoinen anorektikko, mutta siitä huolimatta menen töihin ja kouluun ihan niinkuin kaikki muutkin, jotkut sanoo että oon kauheen laiha, entä sitten? "kärvistelen näkläkivuissa" entä sitten? toi sun tarinas ei särkeny mun sydäntä sorry...
YYYHYHYHYHYYYYÄÄÄÄÄÄYYYÄÄÄÄHYHYHYYYYYHYY NIISK NIISK
"Olen erittäin helposti "hajoava". Otan helposti muiden kommentit itseeni ja pelkään, suorastaan kammoan, muiden arvostelevia katseita ja sanoja."
Kukaan ei rupee varomaan sanojaan tai tekemisiään sun takia, koska voih sä meet rikki ja kenenkään ei tarvitsekkaan, se olet SINÄ jonka pitää opetella kestämään tätä elämää, maailma ei pyöri sun ympärilläs. Joo oivoi oot sairas, mutta niin on moni muukin, lopeta toi itsesäälissä kieriskely ja yritä edes.
voi että aika karuja nää ihmiset jotka kommaa sulle tänne! Ymmärän täysin mitä meinaat..itekki otan ihmisten kommentit liia paljon itseeni. Mullei iha sama kohtalo ku sulla ole mutta sama fiilis .. Tuntuu etten kellekään kelpaa tälläsenä mikä oon joka päiväiset haukkumiset mun ulkonäköön komentoimiset hajottaa mut sitä enemmän sisältä.. Koko ajan vaa pahenee :( mun pitää kestää oman perheen vanhempien arvostelevat katseet en jaksa alkaa ees luettelee kaikkia ilkeitä kommentteja mun kropasta tai ylipäätään musta perus on ku kysyn et onko ruokaa äiti vaa tokasee : " oo nytte jonku aikaa syömättä sun kuuluis olla dieetillä kato nytte kui paljo nä oot lihonu! Luulekko nä tosiaan et oot laiha?" vaikka oon normaalipainoinen. Ja muutenkin äiti vertailee mua aina muihin tyttöihin et voi että vähä kaunis ja vieläpä laiha ja hyvä koulus..ja sitte kattoo mua mikset sä vois pukeutua noin kauniisti jne.. Tää on vitun ärsyttävää oon nytte juossu vaa oravanpyörää koko ajan tulee takapakkeja ja sit välil menee taas hyvin tän laihutuksen kaa.. Tuntuu et kaikki kattoo arvostelevasti mun kroppaa enkä enää kestä oon henkisesti iha poikki ku ei oo varmaa päiväkään millo ei tulis kommenttia mun vanhemmilta..varsinkaan mun äidiltä sitte pitäis samalla koulussaki olla iha paras ja voi pylly mun vanhemmat vaatii multa aiva liikaa isi oottaa et saan tyyliin kaikesta 10 lukios..ja sitte äiti taas oottaa et oisin miss perfect ois kiva jos pääsis juttelee sun kanssa johonki meseen tai sitte sähköpostitse:) pistä maili nii lisään
Ymmärrän tuon tuntemuksesi. Itselläni alkoi joku syömishäiriö 2 vuotta sitten kun mieheni kommentoi mulla olevan vatsamakkara. Nyt rääkkään itseäni liikunnalla joka päivä ja syömättömyydellä aina välillä. Ikinä en voi unohtaa sitä kommenttia, vaikka varmaan pitäisi.
Timmimmäksi vartalon saa tosin ihan liikunallakin eikä ole pakko olla syömättä. Mut tiedän tunteen liiankin hyvin...