Haluan vain vähän "avautua" omista tuntemuksistani nykyelämään ja siihen miten mielenterveysongelmien leimoja lentelee liian helposti suuntaan jos toiseen.
En ole masentunut, vaikka mulla ei ole kunnianhimoa. Mä en tarvitse muuta kuin elämän pieniä iloja tunteakseni oloni onnelliseksi. Opiskelen Englannissa yliopistossa, koko homma tuntuu turhalta ja jotenkin ihan naurettavalta miten nuoret ihmiset tungetaan laitokseen jossa kaikki hommat pitää hoitaa tiukalla aikataululla. Ymmärrän korkeakoulutuksen merkityksen siinä mielessä että se antaa ihmisille mahdollisuuden hyväpalkkaiseen työhön, ja sivistää, mutta kyllä mä ihan ilman yliopistoakin lukisin paljon. Suurimman osan kaikesta oppimastani olen oppinut ihan itse.
Turhauttaa kun kaikki muut tuntuu olevan mukana tässä nyky-yhteiskunnan virrassa. Muusta ei voi puhua kuin opiskelusta, arjesta, raha-asioista, mistä tahansa NORMAALISTA. Oon tosi hiljanen ja sulkeutunut yleensä, ja usein valitsen mieluummin oman seurani kuin muiden. Se ei ole sitä että vihaisin ihmisiä. Mä en vain keksi mitään sanottavaa, joka ei tuntuisi turhalta esittämiseltä. Hyvien ystävien kanssa on ihan eri juttu, kun puheenaiheet menee syvemmälle kun siihen mitäs kokkailet tai mitä ostit H&M:ltä. Tiedän, small talk on small talkkia, varsinkin täällä Englannissa, mutta kyllä se kyllästyttää välillä niin perkeleesti.
Mä en tiedä mitä teen elämälläni, koska mua ei kiinnosta muu kuin olla ja elää vaan, ihmisenä, omana itsenäni. Naurettava dilemma! Mä tiedän että olen onnellinen pienestä, ja mietin samalla mitä teen tullakseni onnelliseksi. Hah. Ei sellasta olekaan. Tää on mun suurin onni.
Ihminen ei tarvitse uraa ja rahaa ja mainetta ja ansioluetteloa ollakseen onnellinen. MÄ en tarvitse. Tarvitsen vain rakkautta ja omaa aikaa, ruokaa ja hyvää musiikkia. Mutta mitä tästä maailmasta tulis jos yhtäkkiä melkein kukaan ei enää pyrkisi mihinkään? Sekasorto. Mutta ehkä sitten, sen vaiheen jälkeen.... jotain uutta? Parempaa?
Vapaampaa? Inhimillisempää?
Terveisin,
oman pääni sisällä elävä, helposti ahdistuva, neuroottinen hölmö haaveilija, joka siitä huolimatta uskoo olevansa onnellisempi kuin moni vähemmän pöpi
En ole masentunut, vaikka mulla ei ole kunnianhimoa. Mä en tarvitse muuta kuin elämän pieniä iloja tunteakseni oloni onnelliseksi. Opiskelen Englannissa yliopistossa, koko homma tuntuu turhalta ja jotenkin ihan naurettavalta miten nuoret ihmiset tungetaan laitokseen jossa kaikki hommat pitää hoitaa tiukalla aikataululla. Ymmärrän korkeakoulutuksen merkityksen siinä mielessä että se antaa ihmisille mahdollisuuden hyväpalkkaiseen työhön, ja sivistää, mutta kyllä mä ihan ilman yliopistoakin lukisin paljon. Suurimman osan kaikesta oppimastani olen oppinut ihan itse.
Turhauttaa kun kaikki muut tuntuu olevan mukana tässä nyky-yhteiskunnan virrassa. Muusta ei voi puhua kuin opiskelusta, arjesta, raha-asioista, mistä tahansa NORMAALISTA. Oon tosi hiljanen ja sulkeutunut yleensä, ja usein valitsen mieluummin oman seurani kuin muiden. Se ei ole sitä että vihaisin ihmisiä. Mä en vain keksi mitään sanottavaa, joka ei tuntuisi turhalta esittämiseltä. Hyvien ystävien kanssa on ihan eri juttu, kun puheenaiheet menee syvemmälle kun siihen mitäs kokkailet tai mitä ostit H&M:ltä. Tiedän, small talk on small talkkia, varsinkin täällä Englannissa, mutta kyllä se kyllästyttää välillä niin perkeleesti.
Mä en tiedä mitä teen elämälläni, koska mua ei kiinnosta muu kuin olla ja elää vaan, ihmisenä, omana itsenäni. Naurettava dilemma! Mä tiedän että olen onnellinen pienestä, ja mietin samalla mitä teen tullakseni onnelliseksi. Hah. Ei sellasta olekaan. Tää on mun suurin onni.
Ihminen ei tarvitse uraa ja rahaa ja mainetta ja ansioluetteloa ollakseen onnellinen. MÄ en tarvitse. Tarvitsen vain rakkautta ja omaa aikaa, ruokaa ja hyvää musiikkia. Mutta mitä tästä maailmasta tulis jos yhtäkkiä melkein kukaan ei enää pyrkisi mihinkään? Sekasorto. Mutta ehkä sitten, sen vaiheen jälkeen.... jotain uutta? Parempaa?
Vapaampaa? Inhimillisempää?
Terveisin,
oman pääni sisällä elävä, helposti ahdistuva, neuroottinen hölmö haaveilija, joka siitä huolimatta uskoo olevansa onnellisempi kuin moni vähemmän pöpi
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.